Dortmund – Malaga 3-2 (1-1) – taktinen analyysi

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä otteluanalyysissä tarkastellaan Mestareiden liigan puolivälierien Dortmund-Málaga -otteluparin toista osaottelua taktisesta näkökulmasta.

Borussia Dortmund ja Málaga tarjoilivat huhtikuisena tiistai-iltana Signal Iduna Parkilla huikean spektaakkelin, jossa riittää pureskeltavaa myös taktisesti.

Otteluun lähdettiin maalittomasta asetelmasta, kun ensimmäinen osaottelu oli päättynyt 0-0. Malaga ryhmittyi otteluun hieman totutusta poikkeavalla muodostelmalla. Ryhmitys oli varsin selvä 4-4-2, jossa laitahyökkääjänä paremmin tunnettu Joaquín ja loukkaantumisista kärsinyt petomainen Júlio Babtista pelasivat kärkiparina. Yksi Euroopan jalkapallon tämän kauden komeetoista, Isco, aloitti vasemmalla laidalla.

Dortmundin kokoonpanossa ei ollut mainittavia yllätyksiä. Laidoilla aloittivat Marco Reus ja Jakub Błaszczykowski; työteliäs mutta teknisiltä taidoiltaan rajallinen Kevin Grosskreutz jäi penkille. Myös veteraani Sebastian Kehl ja loukkaantumisista kärsinyt Mats Hummels joutuivat tyytymään paikkaan vaihtopenkillä. Avauksessa Neven Subotićin rinnalla jatkoi romuluinen brassitoppari Felipe Santana.

Málaga tunnetaan hyökkäyssuuntaan aktiivisena joukkueena, mutta tähän otteluun andalusialaiset lähtivät selvästi passiivisella mentaliteetilla. Tavoitteena oli eliminoida Dortmundin vahvuudet ja tehdä tärkeä vierasmaali vastahyökkäyksestä. Tähän pyrittiin pitämällä joukkueen muoto tiiviinä ja melko kapeana ja tukkimalla kentän keskialue. Dortmundin pallollisesti vaarallisimmat miehet, Mario Götze ja Marco Reus, haluttiin pitää pelin ulkopuolella estämällä Dortmundin avauspeli.

Málaga onnistui tavoitteessaan lähes koko ensimmäisen puoliajan. Dortmund yritti sitkeästi pelata omaa peliään lyhyillä, maata pitkin nopeasti liikkuvilla syötöillä, mutta koska Málaga ei antanut siihen lainkaan tilaa omalla kenttäpuoliskollaan, joutuivat pelinavaamiskyvyiltään rajoittuneet Subotić ja Santana syöttelemään pääasiassa toisilleen. Ilkay Gündoğan laskeutui ajoittain topparien väliin auttamaan pelinrakentelussa, mutta tuloksetta: Gündoğanin syöttötarkkuudessa oli paljon parannettavaa, eikä keltaruskeiden pelirohkeus ja liike ollut muutenkaan Dortmundin pelityylin vaatimalla tasolla.

Myös syöttövalikoimaan olisi kaivattu monipuolisuutta. Pitkät ristipallot laitahyökkääjille tai Lewandowskille olisivat muuttaneet pelin painopistettä nopeasti ja rikkoneet Málagan muotoa, mutta joko niihin ei ollut rohkeutta ja osaamista, tai Jürgen Klopp oli ohjeistanut pelaajiaan pitäytymään lyhyissä syötöissä. Oli miten oli, Dortmund kaipasi ensimmäisellä puoliajalla Mats Hummelsia ja Nuri Şahinia, joista erityisesti Şahin hallitsee xabialonsomaiset puolenvaihdot parhaimmillaan mestarillisesti.

Manuel Pellegrinin taktiikka onnistui lähes täydellisesti ensimmäisellä puoliajalla. Málagan teräksinen keskiakseli kokeneiden Jérémy Toulalanin ja Martin Demichelisin johdolla piti Málagan muodon hyvin kasassa ja vei tilan ja ajan Dortmundin taitureilta. Puoliajan hahmona oli kuitenkin Joaquín: entisestä harhauttelevasta laitahyökkääjästä on iän myötä kasvanut monipuolinen hyökkäyspään pelaaja, joka pystyy pelaamaan kurinalaisesti aiempaa keskemmälläkin ja tuomaan oman panoksensa joukkueensa puolustuspeliin. Tekemässään avausmaalissa mies pelasi ensin hyvin yhteen keskelle nousseen Iscon kanssa, harhautti sitten yksinkertaisesti mutta tehokkaasti Marcel Schmelzerin täysin tilanteesta ulos ja sijoitti tarkasti heikommalla vasemmalla jalallaan alanurkkaan. Tilanne syntyi Felipe Santanan lyhyeksi jääneen puskun jälkeen.

Dortmundin tasoitusmaali syntyi myös henkilökohtaisen virheen jälkeen. Antunesin hölmön nousun ja pallonmenetyksen seurauksena Lukas Piszczek syötti pallon Mario Götzelle juuri sellaiseen tilanteeseen, jonka estämiseksi koko Malagan taktiikka oli luotu: Götzen nousu, Reusin upea takavasarajatko ja Lewandowskin kylmäpäinen viimeistely oli Dortmundia parhaimmillaan – ja tyypillisimmillään. Kenties Antunesin ratkaisussa näkyi hieman sekin, että peliin valmistautumisessa laitapakkien pallolliseen pelaamiseen ei juuri ollut kiinnitetty huomiota.

Toisella puoliajalla kaksi tendenssiä alkoi näkyä lähes välittömästi: Málagan kurinalainen muoto alkoi hajota, ja Dortmund otti käyttöön uuden lähestymistavan syöttöpeliinsä, jonka seurauksena topparien palloralleja nähtiin yhä vähemmän ja pitkiä, välillä summittaisiakin avauksia yhä enemmän. Pitkät pystysyötöt toimivatkin melko hyvin, sillä pallo jäi usein Dortmundille tai vähintään vaaralliselle sektorille kentän viimeiselle kolmannekselle. Lisäksi Mario Götze tuli aiempaa säännönmukaisemmin hakemaan palloa alhaalta, mikä terävöitti Dortmundin pelinrakentelua. Dortmundin hienoisesta piristymisestä huolimatta Neven Subotićin pallonmenetys näytti maksavan joukkueelle jatkopaikan, kun vaihdosta Dudan paikalle tullut Eliseu päätti Málagan vastahyökkäyksen siirtämällä pallon paitsiolta haiskahtaneessa tilanteessa läheltä maaliin.

Dortmundin keskikentän keskustassa pelanneet Ilkay Gündoğan ja Sven Bender vaelsivat varjojen mailla koko pelin. Gündogan ei pystynyt ottamaan tarpeeksi isoa pallollista roolia ja Benderin roolille oli vain vähän käyttöä: hänen osaamisensa on puolustus- ja katkomispelissä, mitä ei juuri tarvittu, sillä Málagan keskikentän puolustava Toulalan-Camacho -kaksikko ei juuri tehnyt nousuja pelin aikana. Klopp odotti yllättävän pitkään, ennen kuin 70. minuutilla vaihtoi Benderin Nuri Şahiniin, jonka osaamista olisi kaivattu jo aikaisemmin, vaikka Şahin ei täydessä pelikunnossa olekaan. Pian Şahinin peliin tulon jälkeen turkkilainen lähetti oikealle laidalle Piszczekille loistavan ristipallon tyhjään tilaan, jonka puolalaisjuoksukone lähetti matalana keskityksenä avopaikkaan Marco Reusille – jälleen tyypillistä BVB:tä, mitä tässä ottelussa nähtiin liian harvoin. Şahinin kanssa kentälle vaihdettiin myös hyökkääjä Julian Schieber, ja Dortmund siirtyi hyvin hyökkäävään ryhmitykseen, jossa Lewandowski pelasi hieman Schieberin alapuolella ja Reus ja Götze sisään leikkaavina laitapelaajina.

Malagan bussi ruostui lähes silmissä ottelun lopussa. Kurinalaisen pelitavan ongelmana on, että koko joukkueen on pystyttävä sitoutumaan siihen, ja keskittymisen on säilyttävä viimeiseen minuuttiin saakka. Málaga ei tähän pystynyt. Dortmund otti lopussa käyttöön maailman yleisimmän suunnitelma B:n, jossa isot miehet siirrettiin ylös ja heille alettiin pelata pitkää palloa. Tämä pelitapa on täysi vastakohta pelin alussa nähdylle pallon siirtelylle ja yleisesti Dortmundin pelityylille. Se on useimmissa tapauksissa myös tulokseton. Málagan henkinen romahdus Dortmundin paineen alla – mitä osaltaan tuki hornankattilan Signal Iduna Parkille luonut yleisö – oli kuitenkin nopea ja täydellinen. Muuten ei voi selittää sitä, että Dortmundin puolustajan lähettämä, vaarattomalta näyttävä pystypallo putoaa keskelle rangaistusaluetta täysin vartioimattoman Dortmund-pelaajan jalkaan, vaikka kaikki Málagan miehet ovat pallon alla. Tilanteesta syntyi Marco Reusin viimeistelemä 2-2 maali, jota pian seurasi Felipe Santanan maaliviivalta survoma voittomaali, ja peli oli ohi.

Loppu sisälsi sellaista draamaa, että varsinaisella taktiikalla kaikkea siitä ei voi selittää. On vaikea sanoa, kuinka paljon Pellegrini olisi voinut vaikuttaa ottelun loppuun. Málagan johtomaalin jälkeen Pellegrini teki kaksi vaihtoa: Roque Santa Cruz tuli kentälle Júlio Babtistan paikalle, ja nuori Portillo korvasi Joaquínin. Santa Cruzin vaihtoa voi pitää perusteltuna, sillä paraguaylainen pystyy pitämään palloa ylhäällä, mutta Portillon vaihtoa on vaikea ymmärtää. Diego Luganon pääpelivoimaa ja johtajuutta olisi viimeisillä minuuteilla Dortmundin paineen alla tarvittu huomattavasti enemmän kuin Portillon nopeita jalkoja. Lugano olisi saattanut olla juuri se pelaaja, joka olisi puskenut Marco Reusin tasoitusmaaliin johtaneen pitkän pallon pois rangaistusalueelta.

Huikea jalkapallo-ottelu päättyi Dortmundin 3-2 -voittoon. Taktisesta näkökulmasta ratkaisevaa oli se, että Dortmund kykeni lopulta tekemään variaatioita pelinrakenteluunsa, ja se, että Málagan kurinalainen ryhmitys ja henkinen kantti eivät kestäneet loppuun asti. Málagan Pellegrini voitti taktisen taistelun ensimmäisellä puoliajalla ja Dortmundin Klopp toisella – mutta vain jälkimmäinen ratkaisee.

Mitä yhteistä on Milan Barošilla ja David Beckhamilla?

David Beckhamin sopimus pariisilaisen ökyseura PSG:n kanssa jalkapallon tammikuun siirtoikkunan viimeisenä päivänä herätti maailmanlaajuisesti paljon huomiota. Jokaisesta Becksin liikkeestä kirjoitetaan, mutta tällä kertaa kohua lisäsi legendaarisen brittijalkapalloilijan ja -muoti-ikonin päätös lahjoittaa kokonaisuudessaan palkkansa pariisilaisille lasten hyväntekeväisyysjärjestöille. Nykyjalkapallossa poikkeuksellinen ele on tulkittu mediassa monella tavalla. Osa on pitänyt sitä julkisuustemppuna ja arvellut PSG:n taustalla olevien arabisijoittajien haluavan sen turvin siirtää omat likapyykkinsä hetkeksi pois median agendalta, toiset taas ovat kiitelleet Beckhamin yllättävää kädenojennusta.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt toinen samankaltainen tapaus Tšekin jalkapallossa. Viime vuodet Galatasarayta edustanut tšekkihyökkääjä Milan Baroš, jonka monet muistavat vuoden 2004 EM-kisojen maalikuninkuudesta, siirtyi hiljattain takaisin kasvattajaseuraansa Baník Ostravaan Beckhamin PSG-diilin kaltaisella sopimuksella: Barošin palkka lahjoitetaan taloudellisessa kurimuksessa olevan Baníkin junioriakatemialle. Baroš oli ajautunut päävalmentaja Fatih Terimin epäsuosioon Galatasarayssa, eikä ollut pelannut minuuttiakaan tämän kauden Super Ligissa tai juuri edes harjoitellut joukkueensa kanssa. Siirtohuhuissa yli 60 maalia Galatasaraylle neljässä kaudessa takonut hyökkääjä oli edelleen hyvin esillä, ja osoitteeksi veikkailtiin joko italialaista Palermoa tai arabimaita, joka olisikin ollut jalkapallon nykytrendien mukaisesti ikääntyneelle, kovapalkkaiselle pelaajalle se loogisin kohde.

Trendien vastaisesti Baroš kuitenkin valitsi seuran, jossa nousi jalkapalloilevan maailman tietoisuuteen 2000-luvun alussa. Barošilla vaikuttaisi tosiaan olevan Baník sydämessään – kuten ostravalaisseura on seuran pelastamiseen tähtäävässä kampanjassaankin pyrkinyt tuomaan esiin. Kokenut hyökkääjä kävi jo syksyllä pelaamassa Ostravassa hyväntekeväisyysottelun, jonka yhteydessä hän lahjoitti seuralle 40 000 euroa velkojen ja maksamattomien palkojen selvittämiseen. Tammikuussa Baroš kieltäytyi muun muassa Sparta Prahan sopimustarjouksesta, koska ei katsonut voivansa edustaa kotimaassaan muuta seuraa kuin Baníkia. Pelaajasopimusta Tšekin Gambrinus ligan putoamistaistelussa olevan seuran riveihin ei kukaan kuitenkaan osannut odottaa. Siirron yllättävyyttä voisi verrata Kuningas Jari Litmasen paluuseen Lahteen vuonna 2004.

Barošin Baník-siirrossa näyttäisi olevan pelkkiä voittajia. Vaikka pelituntuman puutteesta kärsivä 31-vuotias hyökkääjä ei osoittautuisikaan pelastajaksi myös pelikentillä, tuo hänen taloudellinen tukensa ja näkyvyytensä Baníkille sellaista huomioarvoa, jota rahaa tarvitseva seura kipeästi tarvitsee. Toinen vertailukohta voisikin olla Janne Ahosen paluu mäkihyppääjäksi taloudellisista ja urheilullisista ongelmista kärsivän mäkimaajoukkueen tueksi. Barošille siirto tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun; olla taas jalkapalloilija.

Kyynikko löytää tietysti kummankin jalkapalloilijan ratkaisun takaa itsekkäitä motiiveita. Varsinkin Beckham, mutta myös Baroš, ovat monimiljonäärejä, jotka ovat uransa aikana ehtineet tienata huiman määrän rahaa. Baroš nosti Galatasarayssa raporttien mukaan 2,7 miljoonan euron vuosipalkkaa, josta puolet hän ehti jo tienata tämän kauden aikana, vaikka työvelvoitteisiin ei kuulunut muuta kuin samppanjan siemailu Galatasarayn vip-aitiossa. Barošin agentin, suomalaisittain hupaisan nimen omaavan Pavel Paskan mukaan sopimus oli rahakkain, jonka hän koskaan kenellekään suojateistaan – joihin kuuluu muun muassa Arsenalin Tomáš Rosický – oli neuvotellut. Baníkin pyyteetön auttaminen muutaman kuukauden ajan tuskin syö juuri miehen säästöjä, ja se luultavasti palauttaa suuren osan kansakunnan entisen sankarin maineesta, joka on kärsinyt viime vuosien vaisujen maajoukkue-esitysten seurauksena. Beckhaminkin kohdalla positiivinen julkisuus on itsensä tuotteistaneelle miehelle monin tavoin tärkeää: sen, minkä Beckham PSG:n palkoissa menettää, saa hän luultavasti muina tuloina moninkertaisesti takaisin. Oma seikkansa on myös hämäräperäisten arabimiljonäärien rooli tapauksen taustalla.

Kyseenalaistaminen ja perimmäisten motiivien löytäminen on tärkeää, mutta liian kyynistä asennetta kannattaa välttää. On aivan mahdollista, että tämänkin päivän huippu-urheilussa vaikuttavat joskus muut arvot kuin raha ja menestyksen tavoittelu kaikin mahdollisin keinoin. Barošilla olisi ollut kaikki mahdollisuudet tehdä winstonbogardet ja nostaa kovaa palkkaa Galatasarayssa kauden loppuun saakka tekemättä mitään, ja Beckham olisi voinut pitää palkkansa itsellään. Maailmassa on lukuisia esimerkkejä urheilijoista, jotka ovat uransa auringonlaskussa keskittyneet tienaamaan ja tuhlaamaan rahaa ja ovat onnistuneet lopulta hävittämään omaisuutensa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ja nopealla aikataululla. Ostravassa ja pariisilaisissa orpokodeissa ollaan luultavasti aika tyytyväisiä, että nämä jalkapalloilijat eivät kuulu heihin.

Lopuksi on hyvä muistaa, että siirrot ovat mielenkiintoisia myös urheilulliselta kannalta. Millaisen roolin 37-vuotias Beckham saa PSG:ssä, ja miten henkilökemiat toimivat toisen valovoimaisen pelaajan, Zlatanin, kanssa? Entäpä pystyykö Milan Baroš auttamaan joukkueensa turvaan niin putoamiselta kuin konkurssilta? Ainakin alku on molempien kannalta ollut positiivinen. Beckham on saanut siirtonsa jälkeen PSG:n kovatasoisella keskikentällä peliminuutteja useassa ottelussa ja nousi yllättäen avauskokoonpanoon, kun PSG kohtasi Barcelonan Mestareiden liigan puolivälierien ensimmäisessä osaottelussa viime viikon tiistaina. Lauantain sarjaottelussa Rennesiä vastaan Beckham vaihdettiin sisään tauolla, ja ottelun lopussa hän syötti Zlatanin 2-0 -maalin. Baroš puolestaan viimeisteli reilut kaksi viikkoa sitten uuden tulemisensa kolmannessa ottelussa hattutempun, kun Baník Ostrava kaatoi tärkeässä putoamiskamppailussa kotonaan Hradec Královén, ja on ehdolla Gambrinus ligan maaliskuun pelaajaksi.

Välihyökkääjiä ja valehyökkääjiä

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan blogille nimen antanutta kadonnutta pelipaikkaa, joka tekee paluuta tämän päivän jalkapallossa, ja toista pelipaikkaa, jota pidetään uutena, mutta joka on nähty ennenkin jalkapallon historiassa.

Jalkapallon taktisessa evoluutiossa pelipaikat katoavat vain syntyäkseen uudelleen uudessa muodossa. Yhtenä tällaisena paikkana voi pitää välihyökkääjää.

Välihyökkääjien aika jalkapallossa alkoi, kun Arsenalin legendaarinen manageri Herbert Chapman kehitti 1920-luvulla niin sanotun WM-pelijärjestelmän, joka levisi kaikkialle Eurooppaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Chapman loi WM:n aikaisemman valtavirtaryhmityksen 2-3-5:n – käännetyn pyramidin – pohjalta: viidestä ylimmästä pelaajasta kaksi pelasi keskushyökkääjän alapuolella, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Englannin kielessä pelipaikka on nimeltään inside forward, koska välihyökkääjät sijoitettiin keskushyökkääjän (centre forward) ja laitahyökkääjien (outside forward) väliin, hieman niiden alapuolelle.

Välihyökkääjät olivat usein pienikokoisia, nopeita ja teknisiä pelaajia, jotka singahtelivat väleihin ja pystyyn pallon kanssa, tekivät maaleja ja etsivät syötöillään laita- ja keskushyökkääjiä. 1950-luvulla välihyökkääjät elivät kultakauttaan, ja heillä oli lähes jokaisessa joukkueessa keskeinen rooli. Yhdessä jalkapallohistorian suurimmassa joukkueessa, Unkarin 1950-luvun Aranycsapatissa (suom. kultainen joukkue), Ferenc Puskás ja Sándor Kocsis pelasivat välihyökkääjinä alas vedetyn keskushyökkääjän Nándor Hidegkutin yläpuolella. Hidegkutin rooli oli yksi oman aikansa suurista innovaatioista, sillä useimmat joukkueet erityisesti Brittein saarilla käyttivät puhdasta keskushyökkääjää, jonka takana välihyökkääjät pelasivat. Brittityylisen perinteisen WM:n ja Unkarin mannermaisen WM-variaation erot tulivat brittien kannalta nöyryyttävällä tavalla esiin vuonna 1953, kun Unkari voitti jalkapallohistorian kuuluisimmassa ystävyysottelussa Englannin Wembleyllä 6-3.

Wembleyn "vuosisadan ottelussa" yksi  Unkarin voiton avaimista oli uusi tapa käyttää välihyökkääjiä ja keskushyökkääjää. Englannin pelaajat eivät tienneet, miten epäortodoksisesti pelanneita unkarilaisia vastaan olisi pitänyt puolustaa. Totuttua alempana pelannut luova Hidegkuti jäi täysin vapaaksi, ja Puskás ja Kocsis saivat juosta tyhjään tilaan Englannin toppareita vastaan ja selustaan, mikä tuhosi brittien puolustuksen täysin. Tuolloin aluepuolustaminen oli vielä tuntematon käsite: britit eivät tienneet ketä pelaajaa vartioida, kun Unkarin taiturit eivät pelanneetkaan paikoilla, joilla heidän olisi pelinumeroidensa perusteella pitänyt pelata.

Hidegkutin laskeminen alemmas ja välihyökkääjien nostaminen ylös johti ennen pitkää siihen, että entisestä keskushyökkääjästä tuli peliä rakentava keskikenttämies ja välihyökkääjistä kaksi keskushyökkääjää. 1960-luvulla yleistyneessä 4-2-4:ssa välihyökkääjiä ei varsinaisesti enää ollut, joskin siinä yleensä toinen keskushyökkääjistä pelasi hieman toista alempana. Myös toisessa aikakauden valtavirtamuodostelmassa italialaisessa catenacciossa välihyökkääjän pelipaikalle tai roolille ei ollut tarvetta. Välihyökkääjän aika oli päättynyt.

2000-luvulla välihyökkääjät ovat kuitenkin huomaamatta tekemässä paluuta, vaikka heitä ei sellaisiksi kutsutakaan. Taustalla on pelipaikkojen uudelleenmuotoutuminen: yhä useammin nähdään joukkueita, joissa ei ole sijaa perinteisille laitureille, pelintekijöille ja keskushyökkääjille. Yksi ensimmäisistä ilman keskushyökkääjää pelanneista joukkueista 2000-luvulla oli AS Roma. Innovaatio syntyi osaksi pakon edessä kaudella 2006/2007, kun AS Roman päävalmentaja Luciano Spalletti päätti hyökkääjiensä loukkaantumisista johtuen siirtää Francesco Tottin puhtaan kärkipelaajan paikalle. Totti on trequartista, pelityyliltään hyvin kaukana klassisesta keskushyökkääjästä, eikä hän sellaiseksi muuttunut uudessa roolissaankaan. Tottista tuli valeysi (engl. false nine), vetäytyvä keskushyökkääjä, jonka takaa neljä keskikenttäpelaajaa – yleensä brassit Rodrigo Taddei ja Mancini laidoilla ja italialaiset Daniele De Rossi ja Simone Perrotta keskellä – tekivät juoksuja tyhjään tilaan.

Valeysi ei varsinaisesti ole uusi innovaatio, sillä Tottin siirtämisessä vetäytyväksi kärjeksi oli täysin sama tarkoitus kuin Hidegkutille annetussa roolissa 1950-luvulla. Hidegkutia voikin hyvin perustein pitää ensimmäisenä valeysinä. Hän oli sitä vieläpä kirjaimellisesti, sillä miehen selässä ollut pelinumero yhdeksän hämäsi useimmat unkarilaiseen pelityyliin vihkiytymättömät pitämään Hidegkutia keskushyökkääjänä.

Spallettin Romassa välihyökkääjiä ei vielä varsinaisesti ollut, mutta taktiikan yleistyessä se sai muunnoksen, jossa tyhjään tilaan juoksijat sijoitettiin ylemmäs, ja heitä oli enää kaksi. Näitä kahta keskikentän ja hyökkäyksen välissä pelannutta juoksijaa ja ratkaisijaa voi pitää moderneina välihyökkääjinä.

Modernit välihyökkääjät eivät edellytä valeysiä, vaan heitä voi peluuttaa myös perinteisemmän keskushyökkääjän kanssa. Tällöin kyse on suomalaisittainkin tunnetusta 4-3-2-1 -ryhmityksestä. Näitä joulukuusen yläoksan pelaajia kutsutaan nykyään useimmiten kympeiksi tai piilokärjiksi. Joskus heidät sekoitetaan myös laitahyökkääjiin tai käänteisiin laitureihin, joita he eivät ole: käänteiset laitapelaajat – eli esimerkiksi oikealla pelaavat vasenjalkaiset laiturit – pelaavat lähtökohtaisesti laidan lähellä, josta tekevät juoksuja keskelle, jotta saisivat vetopaikkoja ja tekisivät tilaa nouseville laitapakeille. Joulukuusen yläoksan pelaajat pelaavat lähtökohtaisesti keskemmällä ja tekevät juoksuja laitoihin tai kohti maalia – juuri kuten vanhat välihyökkääjät. Heillä on monesti myös samoja ominaisuuksia ja tehtäviä kentällä: juoksut, ratkaisusyötöt, laukaukset, väleissä pelaaminen ja välien löytäminen.

Mikään ei tietysti estä kuvaamasta näitä pelaajia kympeiksi tai piilokärjiksi. Termien ja käsitteiden tarkoitus on vain selittää ja auttaa paremmin ymmärtämään pelitapahtumia. Ne ovat myös tulkinnanvaraisia ja käyttäjästään riippuvaisia. 2010-luvun jalkapallossa välihyökkääjä -termin käyttämistä puoltaa se, että näissä rooleissa esimerkiksi 4-3-2-1 -systeemissä esiintyy pelaajia, jotka eivät ole laitapelaajia ja jotka ovat myös melko kaukana perinteisestä kymppipaikan pelaajasta. Joulukuusen yläoksilla nähdään yhä harvemmin zidaneita, litmasia ja riquelmeja, vaan paljon useammin schürrlejä, reuseja ja vaikkapa rikuriskejä. He eivät ole pelin rakentajia vaan ratkaisijoita; modernissa jalkapallossa pelintekijät pelaavat alempana.

Avaimena siihen, mitä termiä kannattaa käyttää, on pelaajan rooli, ja se, miten hän sitä tulkitsee. Esimerkiksi Suomen maajoukkueen pelaajista Teemu Pukki ja Kasper Hämäläinen pelaavat yläoksalla välihyökkääjämäisesti, mutta Alexei ja Roman Eremenko enemmän kymppipaikan pelaajan tavoin. Ehkäpä Mixu Paatelaisen kannattaisi pyytää ensimmäistä suomalaista jalkapalloammattilaista Aulis Rytköstä –  pelipaikaltaan vasen välihyökkääjä – konsultoimaan Pukkia, Hämäläistä ja muita siitä, miten tuolla paikalla kannattaa pelata.

Ryhmityksistä ja termeistä puhuminen voi joskus tuntua saivartelulta. Jalkapallon syvällinen analysoiminen johtaa kuitenkin parempaan ymmärrykseen pelitapahtumista, ja sillä on merkitystä myös jalkapallokulttuurin ja jopa menestyksen saavuttamisen kannalta. Englannissa jalkapallon älyllistä analyysia vieroksuttiin ja jopa halveksittiin suuren osan 1900-lukua, mikä yhdistettynä peribrittiläiseen konservatiivisuuteen ja ylimielisyyteen on suuri syy siihen, miksi Englannin maajoukkue on lähtökohtiinsa nähden menestynyt jopa surkeasti kansainvälisissä turnauksissa. Myös Suomessa kirjoitukset jalkapallon taktisesta puolesta ovat mediassa edelleen surullisen vähälukuisia. Valtamediaa tuntuu kiinnostavan vain pelitapahtumien raportointi ja helpot henkilöhaastattelut. Kiinnostusta olisi syytä olla enemmän myös jalkapallon historiaan, sillä perehtyminen historiaan luo kulttuuria ja vie joskus taktiikkaakin eteenpäin – tai taaksepäin, kuten uudelleensyntyneet välihyökkääjät ja valeysit kertovat.