Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue osa 2

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen jalkapallomaajoukkueen otteita Tukholman olympialaisissa 1912. Edellisessä tekstissä käsittelin saman joukkueen vaiheita vuodesta 1911 olympiavuoden 1912 kevääseen.

Suomen osallistuminen Tukholman olympialaisiin 1912 oli epävarmaa vielä viikkoja ennen kisojen alkua.  Siihen, että Suomi nähtiin Tukholman olympiaviheriöillä, oli lopulta syynä lähinnä se, että joukkue pystyi kustantamaan matkansa itse toukokuisen Venäjän kiertueen pääsylipputuotoilla. Oma arvonsa on annettava myös väsymättömästi Suomen osallistumisen puolesta lehdistössä propagoineelle Kaarlo Soiniolle. Kepparin mukaan suomalainen jalkapallo tarvitsi kipeästi oppia kansainvälisen jalkapallon nyansseista, eikä missään ollut siihen yhtä hyvää tilaisuutta kuin Tukholmassa. Soinio ei säästellyt sanojaan kritisoidessaan keskusjärjestö SVUL:n johtoporrasta alentuvasta ja ymmärtämättömästä suhtautumisesta jalkapalloon. Pistävimmin Soinion lehtijutuissa kuritettiin "Leveäsuuta", ts. K. E. Levälahtea.

Tukholmaan Suomi kuitenkin pääsi. Ruotsiin lähtenyt olympiajoukkue oli nuori: sen ikähaitarin ääripäinä olivat Soinion veljekset, 17-vuotias Eino ja 24-vuotias Kaarlo Soinio, joista jälkimmäinen oli myös Suomen joukkueenjohtaja ja Suomen Urheilulehden olympiakirjeenvaihtaja. Joukkueen koostumus oli olennaisilta osiltaan sama kuin Venäjällä toukokuussa. Tärkeimpinä vahvistuksina mukaan liittyivät puolustaja Jalmari Holopainen ja Viipurin Reippaan maalivahti August Syrjäläinen. ”Musta Lali” Holopainen tunnettiin hyvin jo entuudestaan; Syrjäläisen taidot puolestaan saivat hyväksynnän kesäkuussa järjestetyissä katsastusotteluissa.

Suomen olympiajoukkue. Keskellä seisova maalivahti Syrjäläinen oli ainoa pelaaja Helsingin ulkopuolelta; muut pelasivat HJK:ssa, HIFK:ssa tai KIF:ssa.

Olympiajoukkue otti ennen varsinaisen turnauksen alkua tuntumaa olympialaisten päänäyttämöön pelaamalla Råsundan stadionilla harjoitusottelun isäntämaa Ruotsia vastaan. Tuloksena Suomen toisesta virallisesta maaottelusta oli tyly 7-1 -tappio. Heikkoa kenraalia tasapainotti kuitenkin tieto siitä, että Suomi saisi vielä yhden lisävahvistuksen joukkueelleen – rouva Fortunan. Cup-muotoisessa kilpailussa Suomen ensimmäisten kierrosten vastustajiksi arvottiin näet Italia ja Venäjä, jotka tiedettiin turnauksen heikoimmiksi nipuiksi. Venäjän joukkueesta osa oli vieläpä ollut suomalaisten höykytettävänä toukokuussa.

Suomen ja Italian kohtaaminen 29. kesäkuuta 1912 oli Tukholman olympiajalkapallon avausottelu. Råsundan sijaan pelipaikkana oli Tranebergin urheilukenttä kaupungin keskustan ulkopuolella. Sää oli jopa italialaiseen makuun armoton – 35 asteen paahteessa kentän laidoille sijoitetut vesiämpärit tulivat tarpeeseen. Katsomossa hikoili kuutisen sataa maksanutta.

Suomi asteli Tranebergin nurmelle tässä kokoonpanossa. Vakituinen oikea laitahyökkääjä Lauri Tanner oli poissa, koska hän kuului Tukholmassa myös Suomen voimistelujoukkueeseen; korvaajaksi pääsi Ragnar Wickström.

Suomi käytti Tukholmassa HIFK:lta lainattuja punaisia pelipaitoja, joihin oli neulottu tähden paikalle leijonavaakuna. Kuvassa oleva Eino Soiniolle kuulunut kangasvaakuna on Urheilumuseon kokoelmista.

Suomi-Italia oli ottelukuvauksen perusteella säästä huolimatta vauhdikas ja viihdyttävä jalkapallo-ottelu. Kyse oli selvästi kahden eri jalkapallokulttuurin törmäyksestä: siinä missä italialaiset olivat teknisiä ja pitivät mielellään palloa, suomalaiset luottivat juoksuvoimaan ja kovaan taklauspeliin. Päästä päähän aaltoilleessa pelissä kummallakin oli tilaisuutensa. Suomi sai peliin salama-alun Jarl Öhmanin tai Bror Wibergin tehdessä avausmaalin jo kolmen minuutin jälkeen. Tukholman virallisessa kisaraportissa maalintekijäksi mainitaan Wiberg, suomalaisissa lähteissä Öhman. Maalintekijöiden tilastointia vaikeutti se, että joukkueiden pelipaidoissa ei ollut vielä pelinumeroita. Miksipä olisikaan ollut, kun pelaajia ei tarvinnut tunnistaa esimerkiksi varoitusten, ulosajojen tai vaihtojen takia. Italialaiset joka tapauksessa kuittasivat pian ja menivät johtoonkin, mutta Eino Soinion maali tasasi tilanteen ennen taukoa.

Suomi-Italia -ottelun tunnelmaa. Pallossa todennäköisesti Algoth Niska.

Ragnar Wickströmin loukkaannuttua toisella puoliajalla Suomi joutui pelaamaan ottelun lopun vajaalla. Sitkeys palkittiin jatkoajan vapauttavalla 3-2 -maalilla – maaliseppona todennäköisesti Wiberg. Suomen parhaimmiksi pelaajiksi kisaraportti nostaa keskialuetta dominoineen Eino Soinion ja vasemman laitahyökkääjän Algoth Niskan, jonka tosin kerrotaan toistuvasti ajautuneen paitsioon ja aiheuttaneen siten turhia vapaapotkuja. Ottelun kuriositeetteihin kuuluu, että arvokisadebyyttinsä teki kaksi kansainväliseen jalkapallohistoriaan keskeisesti vaikuttanutta henkilöä – Italian valmentaja Vittorio Pozzo ja ottelun erotuomari Hugo Meisl, joka tunnetaan paremmin 1930-luvun Itävallan Wunderteamin valmentajana.

Suomi pelasi Venäjää vastaan jo seuraavana päivänä, pelipaikkana jälleen Traneberg. Katsojia paikalle vaivautui 200, mihin syynä lienee ollut pelin alkamisaika – kello 10 aamupäivällä. Heikompaa vastustajaa vastaan Suomen punanutut ottivat ottelun hallinnan, mutta laukaukset venäläismaalia kohti jäivät epätarkoiksi tai voimattomiksi. Ottelun avausmaalin tekijästä on jälleen ristiriitaista tietoa. Kisaraportin mukaan maalin teki Artturi Nyyssönen Bror Wibergin upean keskityksen jälkitilanteesta; suomalaiset lähteet taas antavat kunnian Wibergille. Venäjä joka tapauksessa runnoi kulman jälkitilanteesta pelin tasoihin, mutta loppupuolella Suomen parempi kuntopohja ratkaisi, ja Jarl Öhman iski 2-1 -voittomaalin harhauteltuaan tiensä venäläispuolustuksen läpi. Poliittiselta merkitykseltään voitto oli luonnollisesti suuri. Tukholman keskustassa sijainneella tulostaulullakin osattiin jo ilmoittaa että Finland Vunnit. Vielä Italia-pelissä voittajan paikalla oli ollut vain Venäjän lippu.

Suomen ryhmitys Venäjää vastaan. Loukkaantuneen Kaarlo Soinion korvasi avauspelistä puuttunut Viljo Lietola.

Energinen ja suoraviivainen pelityyli takasi toistamiseen voiton Suomelle, tekniikassa erot olivat pienemmät. Kisaraportissa puolustajapari Löfgren-Holopainen mainitaan Suomen parhaiten toimineeksi osa-alueeksi. Molempien joukkueiden pallollista peliä kuvailtiin kuitenkin niin heikoksi, että kaksi hyvätasoista ruotsalaista seurajoukkuettakin pystyisi parempaan. Myöhemmin järjestetyssä sijoitusottelussa Saksa argumentoi väitteen puolesta murjomalla Venäjän peräti 16-0. Kaksi voittoa vei kuitenkin Suomen välieriin, jossa vastaan asettui jo etukäteen ylivoimaiseksi tiedetty vastus – jalkapallon ainoa supervalta, Iso-Britannia.

Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen vaiheita vuoden 1911 avausottelusta Tukholman olympiavuoden kevääseen.

Suomen Palloliitto perustettiin vuonna 1907 organisoimaan orastavaa jalkapallotoimintaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Jalkapallo oli tuolloin pääasiassa rannikkokaupunkien laji: Palloliiton perustavassa kokouksessa olivat läsnä helsinkiläiset Unitas, Polyteknikkojen urheiluseura (PUS) ja juutalaisseura Stjärnan, turkulaiset Åbo Idrottsvänner ja Turun Jalkapalloseura (eri seura kuin Turun Palloseura), viipurilainen Viborgs Hockeyklubb sekä Idrottens Vänner Kokkolasta. Pian liiton perustamisen jälkeen mukaan liittyivät kaikkia edellisiä huomattavasti pitkäikäisemmiksi osoittautuneet HJK ja HIFK.

Ensimmäinen Palloliiton alainen virallinen mestaruusturnaus organisoitiin jo vuonna 1908. Suomen ensimmäistä maaottelua – tai liitto-ottelua, kuten sitä tuolloin kutsuttiin – saatiin erinäisten vaikeuksien vuoksi odottaa muutama vuosi, mutta syksyllä 1911 aika oli sille viimein kypsä. Pelipaikkana Suomen ja Ruotsin kohtaamiselle valittiin Eläintarhan urheilukenttä, jonne helsinkiläinen jalkapallo siirtyi 1910-luvun alussa Kaisaniemen ahtaaksi käyneeltä juhlakentältä, jossa pääkaupungin organisoidun jalkapallon ensipotkut potkittiin. Ruotsia ottelussa edusti Uppsala IFK, ja Suomenkin pelaajat valittiin helsinkiläisistä seuroista, kahta lukuun ottamatta kaikki HJK:sta ja HIFK:sta. Suomen ja Ruotsin kohtaamisissa oli myöhemminkin tyypillistä, että Ruotsia edustavat yhdistelmät olivat kaukana parhaasta mahdollisesta ja Suomenkin kokoonpano oli lähinnä Helsinki United.

Suomen kokoonpano ensimmäisessä virallisessa maaottelussa Ruotsia vastaan 22.10.1911. Pelaajat ryhmittyivät ajalle ominaiseen 2-3-5 -muotoon.

Suomi sai otteluun lentävän lähdön HIFK:n Uno Lindbäckin tehdessä vain kolmen minuutin jälkeen maajoukkuehistorian avausmaalin. Sport-nimistä helsinkiläisseuraa edustanut Paul Jerima lisäsi johtoa viiden minuutin kohdalla. Tämä jäi kummankin pelaajan jalkapallouran kohokohdaksi, sillä kumpikaan heistä ei saanut enempää maaotteluita tililleen. Toisella puoliajalla Ruotsi meni menojaan ja voitti ottelun lopulta selvin numeroin 5-2.

Kaarlo Soinion Suomen Urheilulehdessä julkaistussa otteluraportissa kiitellään erityisesti Suomen ”sivuhyökkääjien” Algoth Niskan ja Lauri Tannerin keskustaan lähettämiä palloja, mutta kritisoidaan keskustan pelaajia tehottomuudesta. ”Keppari” arvioi erityisesti keskushyökkääjä Jarl Öhmanin kansainvälisiin peleihin heppoiseksi. Tämä arvio ei mennyt aivan nappiin, sillä ”Lali” Öhman sai joukkueesta lopulta ylivoimaisesti eniten maaotteluita tililleen. Hänestä tuli 1920-luvulla myös Suomen ensimmäinen päätoiminen jalkapallovalmentaja, kun hän vuonna 1926 otti maajoukkueen vetovastuun.

1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Suomen ja Venäjän – tai tarkemmin Helsingin, Viipurin, Pietarin ja Moskovan – väliset jalkapalloyhteydet olivat tiiviit. Joukkueita lähetettiin ja otettiin vastaan vastavuoroisuuden periaatteita noudattaen. Joukkueet koostuivat usein suomalaisten ja venäläisten lisäksi brittipelaajista, joilla oli tärkeä roolin kummankin maan jalkapallohistorian varhaisvaiheessa – kuten lähes jokaisen muun maailman maan. Keväällä 1912 Suomeen saapuikin kutsu, jossa ehdotettiin jalkapallojoukkueen lähettämistä Moskovaan kilpailemaan paikallisia vastustajia vastaan. Kutsu hyväksyttiin, ja helsinkiläisistä seuroista koottu yhdistelmä lähti toukokuussa kohti Moskovaa.

Moskovaan lähtevä joukkue valittiin huhtikuisissa sunnuntaiharjoituksissa annettujen näyttöjen perusteella. Se oli muutamaa pelaajaa lukuun ottamatta sama kuin syksyn 1911 ensimmäisessä maaottelussa. Merkittävimpänä tulokkaana oli 16-vuotias Eino Soinio, joka otti paikkansa tukimieslinjasta. Tärkein poissaolija taas oli opintojensa takia Helsinkiin jäänyt HJK:n kovaotteinen puolustaja Jalmari Holopainen. Varamiehinä mukaan lähtivät Knut Lund ja Hugo Mantila.

"Moskovan sakki" ryhmittyneenä kentälle. Jarl Öhman pelaa jo omimmalla paikallaan välihyökkääjänä. Eino Soinio on vielä veljensä takana keskustukimiesten nokkimisjärjestyksessä.

Suomen joukkue pysähtyi matkalla Moskovaan Viipurissa, jossa se murjoi paikallisen joukkueen lukemin 11-0. Joukkue viipyi Viipurissa vain pelaamassa ottelun, pois lukien Algoth Niska, joka jäi ottamaan selkoa paikallisesta yöelämästä ja lähti Moskovaan vasta aamujunalla. Suotta ei Eino Soinio kuvannut tulevaa pirtukeisaria seikkailijanluonteeksi, joka oli iloluonteisempi kuin ”votkakylläisin venäläinen”.

Suomi pelasi Moskovassa ja sen lähiseuduilla kuusi ottelua. Virallisiksi maaotteluiksi niitä ei lasketa, mutta Suomen jalkapallohistorialle niillä oli silti suuri merkitys. Kaikissa otteluissa yleisömäärät laskettiin tuhansissa ja olosuhteet olivat ajoittaisesta rankkasateesta huolimatta selvästi paremmat kuin mihin suomalaiset olivat tottuneet. Useimpien pelaajien ensimmäinen kokemus ruohokenttien jalkapallosta tuli juuri Moskovassa.

Suomi voitti yhtä lukuun ottamatta kaikki ottelunsa. Ensimmäisessä pelissä briteistä koostunut yhdistelmä kaatui 3000 katsojan edessä 7-2, toisessa venäläisjoukkue ylsi kaatosateessa 1-1 tasapeliin, kolmannessa yhdistetty venäläis-englantilainen joukkue hävisi 4-0, neljännessä moskovalainen urheiluseura peräti 8-1 ja viidennessä brittiläis-venäläinen joukkue otti toistamiseen kuokkaan lukemin 5-1. Viimeisessä ottelussa Oriehovo-Sujevon tehdaskaupungissa 10 000 katsojaa todisti paikallisen Morosovski FC:n tappiota tylyin numeroin 7-1.

Voittojen taustalla oli suomalaisten ylivertainen fysiikka ja juoksuvoima. Jo otteluraportissaan syksyn 1911 maaottelusta Kaarlo Soinio mainitsi suomalaisten saaneen mainetta kovina juoksijoina, todennäköisesti aiheesta. Useat suomalaispelaajat olivat lahjakkaita myös yleisurheilussa ja voimistelussa – heijastellen 1900-luvun alun ruumiinkulttuuria, jossa lajikohtainen erikoistuminen ei vielä ollut lyönyt läpi. Moskovankin reissulla Ilmari Saxellin mainitaan voittaneen eräissä kilpailussa 100 metrin juoksun ja Kaarlo Soinion nöyryyttäneen paikallisia kykyjä yli 50 metrin keihäskaarellaan.

Suomalaispelaajien fysiikkaa eivät tuhonneet edes iltojen toistuva venyminen pikkutunneille – toisin kuin tulisi käymään kaksi kuukautta myöhemmin Tukholmassa. Arvostettuina kutsuvieraina suomalaiset saivat nauttia venäläisestä vieraanvaraisuudesta koko rahalla, pois lukien Eino Soinio, joka oli liian nuori osaan huvituksista. Soinion myöhemmän kuvauksen mukaan hän ansaitsi mukavasti taskurahoja pelatessaan rahasta tammea moskovalaisen hotellin portinvartijan kanssa samalla kun muu joukkue kaikesta päätellen teki sitä, mitä ulkomaille päätynyt poikaporukka tänä päivänäkin tekee – ryyppäsi ja rellesti. Pilke silmäkulmassa Soinio kuvaa miten oli aamupalalla ihmetellyt toveriensa vaisuutta ja rehvastellut heille pelivoitoillaan. Muut olivat tuhlanneet omat rahansa Moskovan yössä, Soinion vihjailevan kuvauksen mukaan osaksi paikallisissa bordelleissa.

Moskovassa pelatuissa otteluissa yleisöä veloitettiin pääsylipuista selvästi korkeampia summia kuin Suomessa. Suomalaiset saivat potista osansa. Henkilökohtaista rikastumista tämä ei merkinnyt, paloivathan päivärahat yöelämään, mutta toi pesämunaa jota hyödynnettiin myöhemmin olympiamatkan kulujen kattamisessa. Ilman monilla mittarilla onnistunutta Moskovan kiertuetta Tukholman olympiamatka olisikin lähes varmasti jäänyt toteutumatta.

Lähteet: Eino Soinio: Kuningas jalkapallo (1947), Suomen Urheilulehti 1911-1912, Suomen Palloliiton toimintakertomukset 1911 ja 1912.