Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.