Jalkapallo ja doping

Venäjän narahtaminen valtiojohtoisesta dopingista on urheilun historian suurimpia skandaaleita. Missä määrin doping koskettaa myös jalkapalloa?

Suorituskyvyn lääketieteellinen tehostaminen, jota nykyisin kutsutaan dopingiksi, kuului moderniin kilpaurheiluun jo kauan ennen kuin ensimmäiset kiellettyjen aineiden listat laadittiin 1970-luvulla. Urheilijan suorituskykyyn vaikuttavat lääkeaineet voi tarkoituksensa ja vaikutuksensa osalta jakaa karkeasti piristeisiin, joilla etsitään hetkellistä vetoapua kilpailuissa; hormoneista, joilla tavoitellaan pidempiaikaista voiman ja kestävyyden kasvua ja palautumista edistäviin aineisiin, joiden kautta huippu-urheilun vaatimaa ankaraa harjoittelua pyritään ylläpitämään.

Erityisesti piristeillä riittää historiaa. Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien tiedetään käyttäneen "pervitiiniä" – eli metamfetamiinia – jo 1900-luvun alussa, ja käyttö oli vuosikymmenen puolivälissä jopa melko systemaattista. Jalkapallossa saman aineen on arveltu edesauttaneen ”Bernin ihmeen” toteutumista MM-kisoissa 1954. Länsi-Saksa kukisti voittamattomana pidetyn Unkarin kultaisen joukkueen raskaissa olosuhteissa pelatussa MM-finaalissa, vaikka oli hävinnyt sille saman turnauksen 1. kierroksella murskalukemin. 1960-luvun "Grande Interin" valmentaja Helenio Herrera, oman aikansa special one, puolestaan tunnetaan siitä, että hän piikitti puolipakolla pelaajiinsa erilaisia aineita sekä harjoitusleireillä että ennen pelejä. Varsinaisesta dopingista näissä tapauksissa ei ollut kyse: aineet olivat moraalisesti kyseenalaisia, mutta eivät säännöissä kiellettyjä.

Saksan maajoukkueen vuoden 1954 MM-kultaan valmentaneen Sepp Herbergerin mukaan Bernin ihmeen takana oli altavastaajan rooli, joka antoi saksalaisille voimat vuorien siirtoon. Kuva: Wikimedia Commons / Kandschwar

Antidopingin aika alkoi urheilussa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Moni tutkija on liittänyt antidopingin amatööriaatteen viimeiseksi jäänteeksi huippu-urheilussa. Luovutettuaan 1980-luvulla satavuotisen sodan ammattilaisuutta vastaan kansainvälinen olympialiike loi uuden hirviön dopingista ja rakensi sitä vastaan vielä tehokkaammat valvonta- ja torjuntakoneistot – kulminaationa kansainvälinen antidopingtoimisto Wada. Amatöörieetoksen tavoin antidopingin voima on suurin yleisurheilussa ja talviurheilussa – olympialiikkeen kulmakivissä. Wadalla ei tänä päivänäkään ole juuri valtaa Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloliigoissa eikä Pohjois-Amerikan perinteikkäissä ammattilaislajeissa. Näissä läpeensä kaupallistuneissa piireissä dopingiin ei koskaan ole kiinnitetty suuremmin huomiota. Kun urheilu nähdään ensisijaisesti viihdebisneksenä, ei urheilijoiden suorituskyvyn patoaminen, johon antidoping perustuu, ole loogista – etenkään kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole. Hyväksyi dopingin tai ei, antidopingin ja ammattilaisurheilun liiton ongelmia on vaikea kiistää.

Jalkapallossa dopingtestit alkoivat 1990-luvulla, mutta kovin uskottavaksi järjestelmää ei voi luonnehtia. Harvat käryt ovat johtuneet enimmäkseen huumausaineista. Nämä tapaukset ovat toisinaan aiheuttaneet isoja kohuja – esimerkiksi Diego Maradona vuonna 1994 ja Adrian Mutu 10 vuotta myöhemmin – mutta niissä on ollut kyse enemmän urheilijan tarpeesta laittaa päänsä sekaisin kuin olla parempi urheilija. Raskaamman tason dopingaineista kuten eposta käryjä ei ole ollut lainkaan, ja piristekärytkin on käytännössä painettu villaisella. Hollannin maajoukkueen Edgar Davidsin ja Frank de Boerin käryttyä nandrolonista vuonna 2001 kumpikin sovitti pannansa kätevästi kesälomalla, eikä mahdollinen kilpailukielto olisi edes koskenut kuin kansainvälisiä otteluita. Harvinainen poikkeus löysään valvontaan on Rio Ferdinandin tapaus, jossa syksyllä 2003 testin unohtanut ManU-pelaaja joutui olemaan sivussa kaikista peleistä kahdeksan kuukautta.

Viimeisin dopingkohu käynnistyi, kun Dynamo Zagrebin 24-vuotias keskikenttäpelaaja Arijan Ademi jäi lokakuussa kiinni toistaiseksi nimeämättömästä aineesta Mestarien liigan ottelun jälkeen ja sai peräti neljän vuoden kilpailukiellon. Sattuvasti vastassa oli ollut Arsenal FC, jonka manageri Arsène Wenger oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota jalkapallossa muhivaan dopingongelmaan. Ranskalainen saikin tapauksesta runsaasti bensaa puheilleen ja piti UEFAn haluttomuutta julistaa koko kroatialaisseura pannaan merkkinä siitä, että liitto käytännössä hyväksyy dopingin. Wengerin puheissa on ainakin UEFAn asennoitumisen suhteen vinha perä. On vaikea uskoa, että Ademinkaan pelikielto pysyisi valitusten jälkeen voimassa sellaisenaan.

Dynamo Zagrebin ja Makedonian maajoukkueen – kuvan paidasta huolimatta – Arijan Ademi, jalkapallon viimeisimmän dopingkohun aiheuttaja. Kuva: Wikimedia Commons / Fanny Schertzer

Systemaattisesta dopingista jalkapallossa on tarjolla lähinnä epäsuoria viittauksia. Pyöräilyn dopingvyyhdin purkaneessa Operaatio Puertossa nousi esiin väitteitä, joiden mukaan dopinglääkäri Eufemiano Fuentesin palveluksia olisi käytetty muun muassa Real Madridin ja FC Barcelonan pre-season -harjoittelussa. Huhuista on kuitenkin pitkä matka todisteisiin ja tuomioihin. Dopingista ei narahda, mikäli testaus on epäsäännöllistä, verkostot testaajiin ovat kunnossa ja lääkkeiden annostelussa noudatetaan riittävän tarkkoja ohjeita ja aikatauluja. Testituloksia voidaan myös manipuloida ja yleisurheilun tavoin systemaattisesti tuhota. Testien määrä ja tulokset kertovat siis aika vähän, vaikka niihin eri auktoriteetit jatkuvasti vetoavatkin.

Wadan impotenssin ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyyden takia Balco-skandaalin tapaisen kohun jalkapallossa voisi aiheuttaa lähinnä jonkin ulkopuolisen tahon tai toimijan aktiivisuus. Poliisin lisäksi kyseeseen voisi tulla jopa tutkiva journalisti. Yleisurheilun dopingpyörteen laittoi vauhtiin pääasiassa omin voimin saksalaistoimittaja Hajo Seppelt. Vuosikausia ongelmaa yleisesti ja Seppeltin väitteitä erityisesti vähätellyt IAAF reagoi vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän dopingohjelman luonne oli ilmiselvä jokaiselle. Mutta mistä löytyisi toimittaja, jolla olisi tarpeeksi rohkeutta ja näkemystä löytää ikkuna jalkapallon kulissien taakse? Tiellä ovat paitsi jalkapallojärjestöt, myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset jalkapalloseurat – taho, joka yleisurheilusta puuttuu.

Oma kysymyksensä on, missä määrin dopingissa on edes kyse ongelmasta. Yleinen mielipide on vahvasti dopingaineita vastaan, mutta toisinajattelijoitakin löytyy. Suomessa tunnetuin on tutkija Erkki Vettenniemi, jonka doping-näkökannan voisi kiteyttää seuraavasti: lääkeaineet ovat elimellinen osa kilpaurheilua, antidoping harhaisten, omaa etuaan ajavien fundamentalistien harjoittamaa noitavainoa. Vettenniemen mukaan puhdas urheilu on fantasia, jota on mahdoton saavuttaa huippu-urheilun armottomassa maailmassa, onhan huipputasolla jo pelkkä ankara treenaaminen epäpuhdasta, suorastaan terveydelle haitallista toimintaa. Sitä sitten ylläpidetään laajalla kavalkadilla erilaisia lääkeaineita – osa sallittuja, osa kiellettyjä.

Vettenniemi on nähdäkseni oikeassa kritisoidessaan urheilumaailman tekopyhyyttä. Urheilua on kautta aikojen haluttu ylevöittää puhtauden ja pyhyyden kaltaisilla määreillä, vaikka todellisuudessa mikään ei tee urheilusta sen puhtaampaa tai likaisempaa kuin muistakaan ihmisen aktiviteeteista. Siinä missä moni näistä aktiviteeteista on ollut rehellisesti paheellista, urheilu on ollut valheellisesti pyhää – reippaiden ja raittiiden nuorten urhojen hyvähenkistä kisailua, jossa tärkeintä on osanotto, ei voitto. Kaksinaismoraali estää dopingin tapaisten ilmiöiden rehellisen käsittelyn. Urheilijalle dopingin käytön myöntämisestä ei uran jälkeenkään ole mitään hyötyä, ja urheilujohtajankin on parempi pitäytyä diskurssia pönkittävässä esiintymisessä.

Dopingin salliminen veisi kuitenkin logiikan mielestäni liian pitkälle. Dopingin proponentit, esimerkiksi Vettenniemi, vähättelevät systemaattisen ja pitkäaikaisen suorituskykyä parantavien aineiden käytön haitallisia terveysvaikutuksia. Dopingin vapauttaminen madaltaisi kynnystä pumpata aineita jokaisen huippu-urheilijan uralle halajavan nuoren kehoon. Aikuisurheilijan kohdalla asia olisi selvä: jos et käytä, et voi urheilla ammatiksesi. Monen lajin luonne myös muuttuisi täydellisesti fyysisen aspektin jyrätessä kaiken muun alleen.

Dopingin laajuudesta jalkapallossa voi viime kädessä esittää vain arvailuja. Itse olen taipuvainen realismiin. Huipputason jalkapallo on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana hurjalla, jopa lähes epäinhimillisellä tempolla pelattavaksi lajiksi, jonka evoluutiosta takavuosien elegantit taiturit ja verkkaiset älyköt ovat auttamatta karsiutuneet. Väitteet, joiden mukaan dopingista ei hyötyisi jalkapallosta, eivät kestä lähempää tarkastelua: nykyjalkapallossa dominoi juuri se osa-alue, jota dopingilla on helpointa parantaa. Ankara fysiikkatreeni pre-seasonilla ja suuret ottelumäärät kauden aikana puhuvat erityisesti palautumista edistävien aineiden puolesta, mutta juoksukestävyyden suuri merkitys tekee myös muista aineista potentiaalisesti hyvin hyödyllisiä. Huippujalkapalloilijoiden juoksuvoima on kasvanut viime vuosikymmeninä niin valtavasti, että on vaikea uskoa, että kielletyiksi määritellyillä aineilla ei olisi ollut siihen mitään osaa. Puuttuvista todisteista huolimatta dopingin voi huoletta lisätä ottelumanipulaatioiden, korruption ja rasismin seuraksi kauniin pelin lieveilmiöiden listalle.