Red Bull Leipzig – tölkkien vai jalkapallon takia?

Proaktiivista, vauhdikasta jalkapalloa pelaava nousijajoukkue haastaa jo ensimmäisellä kaudellaan Bundesliigassa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin. Leimuavissa punavalkoisissa asuissaan joukkueen nuoret tähdet sekä iskevät solkenaan maaleja että päästävät niitä. Kotikatsomot pullistelevat väkeä, tunnelmaa riittää. Jos katsottaisiin vain vihreälle veralle, kaikki pitäisivät RasenBallsport Leipzigista.

Mutta ei. Kyse onkin Red Bull Leipzigista – tuotteesta, jota monikansallinen korporaatio käyttää myydäkseen nuorille eri puolilla maailmaa epäterveellisiä energiajuomiaan. Se rikkoo heikosti peitellyllä yhtiömallillaan häikäilemättömästi Bundesliigan perinteitä ja on tasannut tietään alasarjoista eliittiin poskettomilla summilla rahaa. Lisäksi se on kaikkien muoviseurojen äiti, joka perustettiin Leipzigiin, koska korporaation kasvottomat virkamiehet laskivat, että huippujalkapallon joutomaaksi jääneessä kaupungissa taloudelliset näkymät ovat parhaat. MM-kisoihin 2006 valmistunut moderni stadionkin oli jo odottamassa.

RB Leipzigin pelaajapolitiikka on sovitettu nerokkaasti yhtiön markkinointikonseptiin. Sen sijaan, että suuryrityksen pohjattomasta kassasta ammennettaisiin rahaa väsyneisiin laskeviin tähtiin tai edes huipulla tuikkiviin tähtiin, rahat käytetään huipulle matkalla oleviin pelaajiin. Näistä lahjakkuuksista hiotaan energiajuomayhtiön brändiin täydellisesti sopiva joukkue, joka tosiaan pelaa kuin siivet selässään – sähäkästi prässäten, taidokkaasti syötellen. Nuoret tähdet hiotaan pelitapaan joko Leipzigissa tai toisessa Red Bullissa, Salzburgissa, jonka on tyytyminen farmiseuran statukseen huolimatta siitä, että kyse on omaa liigaansa vuosikaudet dominoineesta seurasta. Rahalla lannoitetaan myös Leipzigin juniorijalkapalloa, jotta Red Bull-DNA saadaan iskostettua myös kaupungin juniorifutaajiin ja seuraan saadaan oman kylän poikia samaistumisen kohteiksi.

Viimeaikaisesta yskähtelystään huolimatta Leipzig on debyyttikaudellaan Bundesliigassa ollut parempi kuin tuskin edes korporaation taskulaskinmiehet tai seuran urheilupuolesta vastaavat Ralf Rangnick ja Ralph Hasenhüttl osasivat odottaa. Supertalenteista supertähdiksi ovat jo singahtaneet hyökkäyksen kulmakivet Timo Werner ja Emil Forsberg ja keskikentän ngolokante, Naby Keita. Werner on tiedetty superlahjakkuudeksi jo pitkään, mutta hänellä oli allaan heikko kausi Stuttgartissa. Emil Forsberg valittiin edellisellä kaudella 2. Bundesliigan parhaaksi pelaajaksi, mutta kuitenkin vain kakkosen, ja Naby Keita Itävallan Bundesliigan parhaaksi, mutta kuitenkin vain Itävallan. Lisäksi rahan polttamisesta huolimatta suuri osa joukkueesta koostuu edelleen gulacseista, comppereista ja ilsankereista, joiden arvelisi viettävän kevättään todennäköisemmin Bundesliigan putoamis- kuin europaikkataistelun parissa.

Leipzigia haukutaan monista syistä, mutta keskeisimpänä lienee sen äärikaupallinen yhtiömalli. Saksassa on pidetty pyhänä, että seurayhteisön ulkopuolisille tahoille kuten kiinalaisille liikemiehille tai sponsoreille ei anneta liian suurta valtaa seuroissa. Kaikki bundesliigaseurat ovat osakeyhtiöitä, mutta 50+1 -sääntö takaa sen, että seurayhteisön jäsenet, muun muassa fanit, omistavat enemmistön seurasta ja omaavat siten äänienemmistön päätöksenteossa. Leipzigin jäsenyys on kuitenkin tiukasti rajattu, eikä päätöksentekoon käytännössä päästetä ulkopuolisia.

Olen Bundesliigan viihdekäyttäjä ja tiedän katsovani liigaa eri näkökulmasta kuin paikalliset fanit. Ulkopuolelta katsottuna minun on vaikea ymmärtää, mikä olennaisesti erottaa Leipzigin esimerkiksi Hoffenheimista, Leverkusenista tai Wolfsburgista. Näistä ensimmäinen on miljardööri Dietmar Hoppin leikkikalu, jonka rakettimainen nousu Saksan ylimmälle sarjatasolle perustui tismalleen samaan kuin RB:nkin, rahaan. Leverkusen on lääkeyhtiö Bayerin joukkue jo nimeltäänkin, ja Wolfsburg on FC Volkswagen – autoyhtiön sisään rakennettu organisaatio. Näistä kaikista 50+1 on kaukana. Kukaan ei kyseenalaista niiden olemassaoloa, koska ne ovat tehneet Bundesliigan perinteiden rikkomisesta perinteen.

Huippujalkapallon kaupallisuuden kritiikissä on se ongelma, että huippujalkapalloa ei olisi, jos se ei olisi kaupallista. 50+1 on jäänne niiltä ajoilta, kun seurat Saksassakin olivat aatteellisia, voittoa tuottamattomia yhdistyksiä, mikä ei ole ollut todellisuutta pitkään aikaan. Säännön tarkoitus on myös pitää kilpailutilanne seurojen välillä reiluna. Mielestäni on absurdia väittää, että sarjassa, jossa FC Bayern kohtaa Darmstadtin, näin olisi ollut enää vuosikausiin. Ja uskooko kukaan, että Uli Hoeneß antaa kenenkään Bayern-sisäpiirin ulkopuolisen sanoa puolta sanaakaan, kun dominanssin jatkossakin varmistavia suuntaviivoja vedellään.

Bundesliigan huipulle ei pääse, eikä siellä pysy, ellei seuraa pyöritä kuin liikeyritystä. Kaikki bundesliigaseurat ovat enemmän tai vähemmän liikeyritysten mannekiineja. Äänekkäästi RB Leipzigia kritisoivat perinneseurat haukkuvat Leipzigia samasta asiasta, jota ne joko itse ovat tehneet vuosikausia tai tekisivät, jos saisivat tilaisuuden. Argumentti, jossa aika legitimoi toiminnan, on mielestäni huono. Red Bullin talous on toki ollut vahvasti epätasapainossa, mutta tuhlaamisen sijaan rahan käyttö vaikuttaa suunnitelmalliselta – investoinnilta, jolta odotetaan tuottoja jo lähitulevaisuudessa. Mikäli seura pääsee eurokentille tai saa myytyä pelaajiaan eteenpäin, talous tasapainottuu nopeasti.

Urheilusanomien Bundesliiga-alustuksessa viime syksynä ”tölkkiseuraa” myöhemminkin toistuvasti kritisoinut Johanna Nordling ihmetteli, kuinka Leipzigin kotiottelut houkuttelivat 2. Bundesliigassakin jopa 25 000 katsojaa per ottelu. Nordling luokitteli katsojat ”viihdeyleisöksi", antaen ymmärtää että kyse on show’n sokaisemista hölmöistä, jotka ovat eri kastissa kuin vaikkapa Dortmundia tai Schalkea kannattavat oikeat fanit. Hän myös väitti, että muoviseurat eivät herätä tunteita, eikä niihin siksi voi samaistua. Leipzigin ympärille kehittynyt aktiivinen fanikulttuuri kertoo aivan muusta. Monet leipzigiläiset – eivät toki kaikki, mutta riittävän moni – kokevat, että seura edustaa omistajatahostaan huolimatta heidän kaupunkiaan. Keitä me tai kukaan muukaan on päättämään, että ei edusta?

Kuten kuvat kertovat, uusioseuraa kohti suunnattu viha ja vähättely ovat antaneet vain lisää rakennuspalikoita Leipzigin fanikulttuurille. "No one likes us, we don't care" -viisua veisataan jo Leipzigin katsomoissa. Jos Bundesliiga elää värikkäästä fanikulttuuristaan, RB juottaa liigalle tölkistään vain lisää energiaa. Sytykkeitä faniudelle tarjonnee sekin, että seuran olemassaolo on taloudellisesti monin tavoin eduksi Leipzigin kaupungille. Totta kai kyse on myös viihteestä ja show’sta, mutta niin on myös Münchenissä, Leverkusenissa, Hampurissa ja Freiburgissa. Myös perinneseurat myyvät elämyksiä. Ja miksi eivät myisi?

On Red Bull -konsernin ekspansiossa jalkapalloon mielestäni ongelmiakin. Räikein niistä ei kuitenkaan liity Bundesliigaan, vaan Red Bull Salzburgin ja Red Bull Leipzigin väliseen, europelien kannalta kieltämättä ongelmalliseen suhteeseen. Jos molemmat pääsevät Mestarien liigaan ja sattuisivat vielä kohtaamaan, olisi kilpailun uskottavuus vaakalaudalla. Ainakin RB Leipzigin uskon kiemurtelevan tavalla tai toisella mukaan, jos se ylipäätään liigaan oikeuttaville sijoille yltää. RB Salzburgin kohdalla asia ei tässä tapauksessa olisi yhtä selvä.

Tuhoaako Red Bull Leipzig Bundesliigan? Jos Bundesliigaa ei ole tuhonnut sekään, että yksi seura on päässyt asemaan, jossa se voi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi ostamalla niiltä vuosittain parhaat pelaajat, joita ei edes itse tarvitse, tuskinpa Red Bullkaan siihen pystyy. Red Bullin tapaisia esimerkkejä löytyy runsaasti Saksan ulkopuolelta, ja useisiin niistä verrattuna RB:n strategia vaikuttaa pitkäjänteisemmältä. Red Bullin myötä Bundesliigan kilpailuasetelma voi jopa parantua. Ainakaan yhtään huonontua se ei voi.

Kuvalähteet:

Flickr / strassenstriche.net; PercyGermany.