Hagia Sophian pakolaiset ja Kaukasuksen tiikeri

Mihin katosi yksi Kreikan kolmesta suuresta? Tässä tekstissä aiheena on yksitoistakertaisen Kreikan mestarin, AEK Ateenan, päätyminen alasarjoihin ja utopismia hipovat suunnitelmat, joilla seura aikoo nousta takaisin huipulle.

AEK Ateenan faneja Ateenan olympiastadionilla. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Zeus21

Oma kosketuspintani tähän perinteikkääseen kreikkalaisseuraan on suomalaiselle varsin tyypillinen tapa tutustua ulkomaalaiseen seuraan: kävin katsomassa AEK:n pääsarjaottelun Ateenaan suuntautuneen lomamatkan aikana kuusi vuotta sitten. AEK eli Athlitiki Enosis Konstantinoupoleos (suom. Konstantinopolin Urheiluliitto) perustettiin 1920-luvun alussa käydyn Kreikan ja Turkin välisen sodan jälkimainingeissa: perustajina oli Kreikkaan pakkosiirretty turkinkreikkalaisten pakolaisryhmä. Kyseessä on yksi Kreikan menestyneimmistä seuroista, sillä AEK on voittanut Kreikan Superliigan 11 kertaa ja kansallisen cupin 14 kertaa. Katsomamme peli ei jäänyt historiaan viihdyttävyytensä takia, mutta kulttuurisena kokemuksena reissu oli opettavainen. Seurueemme vieressä majailleet tappelunhaluiset perheenisät jälkikasvuineen jättivät AEK-faneista intohimoisen, mutta varsin nopealla sytytyksellä roihahtavan vaikutelman.

Tällä kaudella AEK pelaa Kreikan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Nykyisen tilanteen synnyttänyt tapahtumakulku heijastelee Kreikan talouskriisiä ja sisältää paljon yhtymäkohtia skottijätti Glasgow Rangersin kohtalon kanssa. AEK oli elänyt yli varojensa jo pitkään ja joutui talousvaikeuksien takia lähtemään kauteen 2012/2013 suureksi osaksi seuran omista junioreista kootulla joukkueella. Lisävaroja ei voitu odottaa edes Euroopasta, sillä Euroopan jalkapalloliitto UEFA ei antanut AEK:lle talousongelmien vuoksi lisenssiä europeleihin, joihin edellisen kauden sijoitus sarjassa olisi oikeuttanut.

Huhtikuussa 2013 sarjan hännille valunut AEK kohtasi Panthrakikoksen putoamiskamppailun kannalta elintärkeässä ottelussa. Neljä minuuttia ennen loppua AEK:n puolustaja Mavroudis Bougaidis teki ottelun avausmaalin omaan maaliinsa, jonka jälkeen ottelu jouduttiin keskeyttämään, kun raivostuneet AEK-kannattajat jahtasivat niin vastustajan kuin oman joukkueensakin kentältä pukusuojiin. Häpeällisestä tapauksesta tekee tragikoomisen se, että AEK:lle annettu kolmen pisteen ylimääräinen rangaistus sinetöi pääsarjasta putoamisen – ilman rangaistusta AEK:lla olisi viimeisessä ottelussaan ollut mahdollisuus nousta putoamisviivan yläpuolelle. Seurahistorian ensimmäinen sarjasta putoaminen oli katastrofi sekä urheilullisesti että taloudellisesti. Viime kesänä AEK ajettiin konkurssiin, ja seuran edustusjoukkue muutettiin kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla pelaavaksi amatöörijoukkueeksi. (ks. myös esim. tämä kirjoitus Some People On The Pitch -blogissa)

Kausi sisälsi muitakin seuralle kyseenalaisen maineen tuoneita hetkiä, joista eniten huomiota sai kreikkalaisen keskikenttäpelaajan Giorgos Katidisin maalituuletus yleisöön suunnatulla natsitervehdyksellä. Katidis maksoi tuuletuksestaan kovan hinnan, sillä hänet hyllytettiin välittömästi joukkueesta, ja Kreikan jalkapalloliitto mätkäisi hänelle elinikäisen pelikiellon kansainvälisiin otteluihin. Katidis puolustautui väittämällä, että ei tiennyt eleensä merkitystä eikä edes sitä, kuka Hitler oli. Maassa, joka oli suurimman osan toista maailmansotaa akselivaltojen miehittämä, selitys ei juuri ymmärtäjiä saanut. Sittemmin Italian Novarasta turvapaikan löytänyt kreikkainen on uudessa kotimaassaan ehditty ristiä "Kreikan Di Canioksi".

Talousvaikeudet, kolmosdivariin putoaminen ja fanien ja seurajohdon tulehtuneet välit eivät varsinaisesti tarjoa hyviä lähtökohtia uudelle tulemiselle. AEK:n tapauksessa pelastaja löytyi omasta yhteisöstä. Viime kesänä seuran uudeksi omistajaksi valittiin kreikkalainen laivanvarustaja, öljyllä rikastunut liikemies Dimitris Melissanidis, joka johti AEK:ta muutaman vuoden ajan jo 1990-luvulla. Melissanidisin juuret ovat Kaukasuksella, josta hänen isänsä muutti pakolaisena Kreikkaan. Hän kuuluu taustaltaan samaan ryhmään kuin suurin osa omistamansa seuran faneista: AEK:sta on vuosien varrella tullut kaikkien kreikkalaispakolaisten seura, joka katsoo edustavansa Bysantin kreikkalaisten historiaa ja kulttuuria.

Melissanidisin yhteydet liike-elämään ovat tuoneet AEK:lle edustusjoukkueen sarjatasoon nähden epätyypillisiä sponsoreita, kuten valtiollisen rahapeliyhtiö OPAP:n, kansainvälisen tietotekniikkajätti Fujitsun ja mediayhtiö Nova Sportsin. Myös valmennusporras on kolmosdivariseuraan varsin nimekäs: siihen kuuluvat muun muassa päävalmentaja Traianos Dellas, akatemian johtaja Akis Zikos ja tekninen johtaja Nikos Liberopoulos – kaikki kreikkalaisia jalkapalloikoneita. Fanien lepyttämiseksi kausikortteja myytiin ennen kuluvaa kautta alimmillaan 50 eurolla. Seurauksena niitä myytiin lähes 13000.

Melissanidisin suunnitelmat eivät rajoitu vain paluuseen pääsarjatasolle. Visiona on, että kun nousu tapahtuu, AEK pelaa uudella stadionilla. Suurimman osan historiaansa AEK on pelannut Nea Filadelfeian kaupunginosassa sijainneella Nikos Goumas Stadionilla. Vuonna 2003 ränsistynyt Nikos Goumas purettiin, ja pakolaiset joutuivat evakkoon Ateenan olympiastadionille. "Spiros Louis" on näyttävä, mutta monien jättistadionien tavoin kolkko pelipaikka, kun sen kapasiteetista ei otteluissa ole käytössä kuin neljäsosa.

Melissanidis lupasi käyttää puolet kausikorttimyynnin tuloista tulevaan stadioniin, joka rakennettaisiin samalle paikalle, jolla Nikos Goumas sijaitsi. Arkkitehti Thanasis Kyratsousin suunnittelema stadion on Melissanidisin kunnianhimon ilmentymä. Istanbulin Hagia Sophian mukaan nimettyyn jalkapallopyhättöön on haettu arkkitehtonisia vaikutteita AEK:n alkukodista Konstantinopolista ja erityisesti sen historiallisesta muurista. Sinne suunnitellaan sijoitettavaksi sekä AEK:n historiasta kertova museo että Kreikan pakolaismuseo.

Kuinka tällainen projekti rahoitetaan maassa, joka on edelleen syvässä taloudellisessa kurimuksessa? Stadionin kustannusarvio on 65 miljoonaa euroa. Rahoitus koostuu pääasiassa yksityisestä rahasta, mutta siihen on budjetoitu myös 20 miljoonaa euroa EU:n kehitysrahastosta tulevia varoja. Julkisen rahan käyttämistä jalkapallostadioniin on perusteltu sillä, että stadion tulee hyödyttämään koko yhteiskuntaa vetovoimaisena turistikohteena, joka ennen pitkää maksaa itsensä takaisin. Tuttua jalkapalloretoriikkaa käyttävän Melissanidisin mukaan AEK on enemmän kuin vain seura ja ansaitsee stadionin, joka heijastaa tätä totuutta.

Kun AEK:n stadionhanketta tarkastelee taloudellisesta näkökulmasta, on pakko myöntää, että se vaikuttaa hivenen kyseenalaiselta. Kustannusarvio ja suunniteltu aikataulu – valmista pitäisi olla ensi vuonna – ovat varsin optimistisia. Valencian puoliksirakennettu Nou Mestalla on irvokas esimerkki niistä syistä, jotka ovat johtaneet Etelä-Euroopan siihen taloudelliseen tilanteeseen, jossa se nykyisin on. Julkisten varojen käyttäminen jalkapallostadioniin, joka ei koskaan valmistu, olisi eteläeurooppalaista  jalkapallohulluutta pahimmillaan. Epäilyksiä on lisännyt sekin, että Melissanidis on useimpien öljyllä rikastuneiden oligarkkien tavoin ristiriitainen persoona: hän on ollut useasti erilaisten rikosepäilyjen kohteena. Moni AEK:n sponsorirahoista närkästynyt kreikkalaisseura on jo ehtinyt syyttää Melissanidisia epäreilusta kilpailusta ja vetäytynyt sponsorisopimuksista OPAP:n kanssa – OPAP:n, jonka johtoportaassa "Tiikeriksi" kutsuttu pohatta itse istuu.

Melissanidisin suoraviivaiset toimintatavat saattavat kuitenkin olla jopa eduksi projektille. Piinkovana bisnesmiehenä Kaukasuksen tiikerillä on edellytykset antaa suurille puheilleen myös katetta, toisin kuin stadionhankkeiden puuhamiehiksi ryhtyneillä jalkapallofaneilla, joista löytyy esimerkkejä ympäri Eurooppaa. Suunniteltu stadion on lisäksi varsin erityislaatuinen, eikä olisi ihme, jos se todella menestyisi turistikohteena. AEK:n Hagia Sophia näyttää esittelyvideon ja AEK:n kotisivujen kuvagallerian perusteella jalkapallopyhätöltä sanan kirjaimellisessa merkityksessä. En muista nähneeni jalkapallostadionia, jonka ulko- ja sisäarkkitehtuurissa historia olisi näin vahvasti läsnä; yleensä nykyisessä stadionarkkitehtuurissa korostuu sama obsessio lasiin ja metalliin kuin muussakin rakennustaiteessa.

AEK:n esimerkki kuvaa, miten suuri vaikutus faniyhteisöllä voi olla jalkapalloseuraan. Laajemmin sen voi liittää eteläeurooppalaiseen perhe- ja sukukeskeiseen elämäntapaan. AEK:n kannattajayhteisön siirtolaisidentiteetti tekee siitä tyypillistä faniyhteisöä tiiviimmän, jopa niin tiiviin, että Melissanidisin puheet AEK-perheestä tuntuvat uskottavammilta kuin monien muiden eurooppalaisten seurajohtajien samanlaiset puheet. Kuten edellä kuvattiin, fanien voi perustellusti sanoa pudottaneen AEK nykyiseen tilaansa. Yhtä perusteltua onkin odottaa fanien myös nostavan seuran takaisin huipulle. Uutta nousua markkinoidaan AEK-yhteisön yhteisenä projektina, jonka kulmakivenä on osittain yhteisön rahoittama ja siten tavallaan sen omin käsin rakentama uusi stadion. Samaa retoriikkaa käytettiin aikanaan hyvällä menestyksellä myös Helsingin olympiastadionin rakentamisessa. Nyky-Suomessa vastaava ei menisi läpi, mutta Kreikassa voi mennäkin.

Ainakin tällä hetkellä AEK purjehtii myötätuulessa. Se johtaa ylivoimaisesti omaa lohkoaan ja on lähellä nousta Superliigaa alempaan OPAP Football Leagueen, jolloin seuran edustusjoukkue muutettaisiin jälleen ammattilaisjoukkueeksi. Pelikenttiä suurempi vaikutus AEK:n tulevaisuuteen on kuitenkin seurajohdolla ja faneilla. Jos haaveissa siintävät stadion ja sarjanousu eivät toteudu, ja fanien pettymys purkautuu jälleen huliganismina, voivat valoisatkin tulevaisuudennäkymät haihtua nopeasti.

Hongan kaatuminen

Kroonisista talousvaikeuksista kärsivä FC Honka on menettänyt parhaat pelaajansa, valmentajansa ja kannattajansa. Tässä tekstissä pohdin, miksi suuret unelmat voivat joskus olla vaarallisia.

Kannattajaryhmä HK05 liehuttaa lippujaan jatkossa muualla kuin Hongan peleissä. Kuva HJK-FC Honka -pelistä elokuulta 2013.

Suomalaisen jalkapalloseuran pyörittäminen on vaikeaa. Suomifutis ei ole kannattavaa bisnestä, joten kaikilla seuroilla, joilla ei ole takanaan Lyytikäisten suvun tai Stefan Håkansin kaltaista mesenaattia, on vaikeuksia täyttää ammattilaisuuden taloudellisia vaatimuksia. Onko suomalaisen jalkapalloseuran asema kuitenkin toivoton maassa, jossa jalkapallon seuraaminen ei vielä korreloi arvostuksen kanssa?

Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja totesi taannoin, että suomifutis on köykäistä ilman unelmia. FC Hongan vaikeudet kertovat kuitenkin siitä, mihin suuret unelmat voivat johtaa, jos koko toiminta rakennetaan niiden varaan. Kun tavoitteeksi asetetaan Veikkausliigan voittaminen ja Mestarien liigassa pelaaminen seuraavan viiden vuoden aikana, se ajaa suunnittelemaan seuran budjetin jo lähtökohtaisesti epätasapainoiseksi – rakentamaan joukkueen sellaisella rahalla, jota ei ole olemassa.

Vuonna 2007 Tampere United laski tulevan kautensa budjetin tulopuolelle mukaan Mestarien liigan lohkovaiheen otteluista saatavat rahat, joilla kalliita tähtiä vilisevän joukkueen palkat oli tarkoitus maksaa. Mestarien liigasta tuli kuitenkin lähtö jo 1. karsintakierroksella, mikä johti satojen tuhansien eurojen äkilliseen rahantarpeeseen. Sen paikkaamiseen oltiin valmiita keinolla millä hyvänsä. Kun Singaporesta sitten otettiin yhteyttä ja tarjottiin kolmea sataa tuhatta euroa vastineeksi oikeudesta peluuttaa TamUn paidassa singaporelaisia ”jalkapallolupauksia”, ei lahjahevosen suuhun katsottu, ja rahat otettiin vastaan jotta kaudesta selvittäisiin edes hengissä. Myöhemmin kävi ilmi, että rahat olivat peräisin sopupelibisnestä pyörittävältä rikollisjärjestöltä, jonka tarjoamat pelaajat olisivat olleet suotuisan lopputuloksen peleissä varmistavia agentteja. TamUn tarina päättyi raastupaan.

Miten FC Honka liittyy TamUn surullisenkuuluisaan jalkapallohybrikseen?

Hongan budjetti on vuodesta toiseen rakennettu samanlaisten epärealististen haavekuvien varaan, joilla myös TamU toimintaansa visioi. Velkaantuminen, jatkuvat palkanmaksuongelmat ja rahalähteiden etsiminen milloin mistäkin kertovat siitä, että espoolaisseura ei ole lähes kymmenen Veikkausliigassa vietetyn kauden jälkeenkään pystynyt rakentamaan toimintaansa taloudellisesti vakaalle pohjalle. Julkisuudessa Hongan edustajat ovat vähätelleet ongelmia ja selitelleet maksusuunnitelmista ja pelaajien kanssa tehdyistä herrasmiessopimuksista, jotka ilmeisesti tarkoittavat nuorille pelaajille tehtyjä lupailuja tilittää maksamattomat palkat kauden lopussa tai sen jälkeen. Kauden 2012 jälkeen Hongassa läpimurtonsa tehneet Tapio Heikkilä ja Duarte Tammilehto irtisanoivat sopimuksensa, kaikesta päätellen siksi, että eivät enää jaksaneet uskoa näihin puheisiin.

Yksikin kerta, kun palkat kuukauden lopussa eivät tule ajallaan, on yksittäiselle pelaajalle katastrofi, ja sellaisena se pitäisi nähdä myös seurajohdon puolella. Sen pitäisi johtaa taloussuunnitteluun, joka takaa sen, että niin ei tapahdu enää. Jos tämän suunnittelun johtopäätös on se, että seura ei voi tavoitella mestaruuksia ja europelejä tai edes toimia täysammattilaisseurana, niin silloin se on hyväksyttävä. Tähän ei Hongan johto ole ollut valmis. Kauden 2014 alla toteutetut menoleikkaukset, joihin voitaneen laskea myös pitkäaikaisen päävalmentajan Mika Lehkosuon erottaminen "taloudellisten väärinkäytösten" vuoksi, kielivät enemmän epätoivosta kuin toimintatapojen muuttumisesta.

Vaikeille olosuhteille ei voi mitään, huonolle johtamiselle voi. Suomifutiksen kannattamattomuus bisneksenä ei tarkoita, että jalkapalloseuraa olisi mahdotonta pyörittää Suomessa. Se tarkoittaa vain, että tarvittaessa ammattilaisuuden asteesta on tingittävä, kuten esimerkiksi osa-aikaisia työpaikkoja pelaajilleen järjestänyt IFK Mariehamn on tehnyt. Mielestäni puoliammattilaisuus nähdään Suomessa turhaan sellaisena mörkönä, jona sitä usein pidetään. Ammattilaisuuden perusedellytys on se, että sen taustalla oleva urheilubisnes kannattaa. Jos bisnes ei kannata, ei täysammattilaisuuskaan ole mahdollista.

Hongan johtoportaalle vaatimattomammat haaveet eivät kuitenkaan ole riittäneet. Pilvilinnaksi rakennetun uuden jalkapallostadionin toteutumisesta ei vuosien jälkeenkään ole konkreettisia merkkejä. Mikäli tavoitteeksi olisi jo Hongan veikkausliigataipaleen alussa asetettu Myyrmäen ISS Stadionin tyylinen pienehkö mutta kodikas – ja Hongan ilmeeseen täydellisesti sopiva – jalkapalloareena, olisi se lähes varmasti jo pystyssä.

Hongalle antaa toivoa se, että sen juniorimylly on yksi Suomen laadukkaimmista. Mylly jauhaa vuodesta toiseen laadukkaita liigatason pelimiehiä – ei ehkä sen tasoisia, jotka yksin riittäisivät esimerkiksi HJK:n haastamiseen, mutta sellaisia, joiden varaan on mahdollista rakentaa hyvä, vähintään keskitason veikkausliigajoukkue. Jos nykyisen edustusjoukkueen taival katkeaa talousongelmiin ja vauhtia on haettava alemmilta tasoilta, juniorit takaavat sen, että espoolaisen jalkapallon korpivaellus ei kestä pitkään.

Suomalaisen jalkapallon suurin ongelma ei ole vähäinen kiinnostus tai menestys vaan kuppikuntaisuus ja seuratoimijoiden all in -mentaliteetti, jossa huipulle nousun panokseksi on asetettu koko seuran olemassaolo. Europelien karkaaminen tai jopa Ykköseen putoaminen ovat pieniä onnettomuuksia koko seurahistorian menettämisen rinnalla. Kun jalkapalloseura menee konkurssiin ja häviää jalkapallokartalta, kadotetaan vuosikausien edestä kokemuksia ja perinteitä ja katkeroitetaan samalla ihmisiä, jotka ovat olleet niitä luomassa. Suomifutis ei tarvitse haaveilijoita tai uhkapelaajia vaan vastuullisia seurajohtajia, jotka ymmärtävät, että joskus unelmista on tingittävä, jos toiminnan ylläpitäminen sitä vaatii.