Sekava historia, epävarma tulevaisuus

Espoon jalkapallohistoria heijastelee Espoon kaupungin historiaa. Miksi espoolaisuus ei ole tarjonnut kasvualustaa huipputason jalkapalloseuralle? Onko Espoota edes mahdollista valjastaa yhden seuran taakse?

Espoolaisen huippujalkapallon ongelmat kumpuavat viime kädessä toimintaympäristöstä. Espoo on kokoelma toisistaan erillisiä asutuskeskuksia, jotka liitettiin kumileimasin napautuksella samaksi kaupungiksi 1970-luvulla. Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä pääkaupunkiseudulle suuntautunut muuttoliike lisäsi alueen väkilukua räjähdysmäisesti, mutta yhtenäistä keskustaa ei syntynyt. Keskiaikaisen Espoon tuomiokirkon lähistölle rakennettu Espoon keskus on sellaisesta kaukana; espoolaista identiteettiä ankeiden hallintorakennusten lomasta ei löydä.

1950-luvulta lähtien erityisen nopeasti kasvoivat radanvarren Leppävaara ja amerikkalaiseksi puutarhakaupungiksi suunniteltu Tapiola. Suuri osa tulokkaista oli lapsiperheitä, joten Espoon alueelle perustettujen urheiluseurojen toiminta suuntautui alusta saakka etupäässä junioreihin. Jalkapalloseuroista vanhin edelleen toimiva on vuonna 1940 suojeluskunnan alaisuudessa syntynyt Esbo Bollklub (EBK). Hieman nuorempia ovat 1950–1960-lukujen taitteessa perustetut Tapion Honka ja Leppävaaran Pallo (LePa). Vaikka painopiste oli junioritoiminnassa, kaikilla seuroilla oli edustusjoukkueensa myös miesten sarjoissa. Parhaasta menestyksestä vastasi Honka, joka pelasi vuosia Suomen sarjassa ja selvisi vuonna 1969 jopa Suomen Cupin finaaliin, jonka se hävisi cupin kestomenestyjälle, Valkeakosken Hakalle.

Vuonna 1975 yleisseurana toiminut Tapion Honka jakaantui: sen jalkapallojaosto lähti omille poluilleen nimellä FC Honka. Honka opittiin jo 1970- ja 1980-lukujen aikana tuntemaan laadukkaasta juniorivalmennuksestaan, ja kaudella 1981 Jyrki ”Jyrä” Heliskoski valmensi seuran SM-sarjan porteille asti. Nousu ei toteutunut, mutta saatiinpa Tapiolan Urheilupuistoon kaksi vuotta myöhemmin sentään nurmikenttä – nykynäkökulmasta katsoen toki kovin myöhään.

Ensimmäinen yritys fuusioida espoolaista edustusjalkapalloa nähtiin 1980-luvun lopussa. Vuonna 1989 perustetun, Leppävaaran urheilupuiston uudelle stadionille majoittuneen FC Espoon oli tarkoitus olla espoolaisten jalkapalloseurojen yhteinen edustusjoukkue, joka ponnistaisi kansalliselle huipulle muiden espoolaisseurojen jauhaman juniorimyllyn avulla. Yhdeksi FC Espoon kasvattajaseuraksi kaavailtiin myös Honkaa, jolle 1980-luku oli ollut taloudellisesti raskas. Honka liittyikin hankkeeseen, ja sen parhaimmat pelaajat vaihtoivat FC Espoon siniseen paitaan uuden seuran ensimmäiselle kaudelle.

Suunnitelmat kaatuivat nopeasti seurayhteisön eripuraan. FC Espoo pelasi parhaimmillaan Kakkosessa, mutta katosi 1990-luvun puoleen väliin mennessä jalkapallokartalta kokonaan. Omille teilleen lähtenyt Honka puolestaan päätyi vuonna 1994 HJK:n farmiseuraksi konkurssiin ajautuneen Vantaan Pallon paikalle. Hongan miehistö muuttui jälleen täysin: VanPan pelaajat – joukossaan muun muassa Erkka V. Lehtola ja Aki ja Riku Riihilahti – siirtyivät Honkaan ja nostivat kahdessa kaudessa Hongan Kolmosesta Ykköseen. Yhteistyö HJK:n kanssa ei jatkunut pitkään, mutta hissiliike oli ohi: Honka pelasi seuraavat kymmenen vuotta Ykkösessä – keltamustissa paidoissaan, joiden pystyraidat olivat peruja Klubi-yhteistyöstä.

FC Espoo teki paluun vuonna 2002. Se sai LePan paikan Kakkosessa, ja enimmäkseen tällä tasolla seura on siitä pitäen nähtykin. Nykyisin seura on juniorijalkapalloon keskittyvien LePan, Kauklahden Pyrinnön, Pohjois-Espoon Ponsin ja FC Kasiysin yhteinen edustusjoukkue. Hongan tarina puolestaan sai uuden luvun vuonna 2004, kun Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen tulivat seuran omistajiksi. Joukojen hurjat visiot ja valmentajakaksikko Ville Lyytikäinen ja Mika Lehkosuo houkuttelivat paikalla nimekkään pelaajakatraan, ja kauden 2005 päätteeksi Honka juhli nousua Veikkausliigaan. Alku pääsarjassa oli lupaava, ja liigajalkapalloa Tapiolan urheilupuistoon kyhättyihin putkikatsomoihin saapui ihmettelemään runsaasti espoolaisia. Lopulta kupla kuitenkin puhkesi surkeaan taloudenpitoon, jota säesti epärealistinen stadionhanke. Vuonna 2016 ympyrä sulkeutui, kun Honka ja FC Espoo kohtasivat jälleen – Kakkosessa.

Espoolaisen jalkapallon tila tällä hetkellä on arvoituksellinen. FC Honka tekee uutta nousua Esportin omistuksessa: seuran miesten edustusjoukkue on vuoden 2015 alusta lähtien ollut organisatorisesti liikeyritys Esportin alaosasto. Esport maksaa palkan sekä joukkueen ammattilaispelaajille että taustahenkilöille ja teettää ainakin osalle heistä myös jalkapallon ulkopuolisia töitä. Honka jakaa Tapiolan urheilupuiston espoolaisen joukkueurheilun nousukkaan Espoo Unitedin kanssa, jonka on väläytelty olevan kiinnostunut imaisemaan itseensä myös keltamustat naapurinsa. Ainakaan toistaiseksi sen enempää Hongan fanit kuin Esportkaan eivät ole ajatuksesta innostuneet, eikä ihme: fuusioseuran sulatusuunissa Hongan värit, nimi ja brändi katoaisivat.

Kaudella 2017 Tapiolan urheilupuistossa pelataan jälleen Ykköstä.

Huhupuheiden mukaan vaihtoehtoinen yhteistyötaho miljonääri Jussi Salonojan omistamalle Unitedille on FC Espoo. Urheilulehti huhuili lokakuun lopussa myös mystisestä ulkomaalaisesta tahosta, joka olisi kiinnostunut luomaan Leppävaaraan kansalliselle huipulle ja eurokentille pyrkivän jalkapalloseuran – mahdollisesti yhteistyössä FC Espoon kanssa. Hongan samanlaiset pyrkimykset eivät Urheilulehden mukaan tätä tahoa haittaa, vaan kilpailuasetelma nähdään päinvastoin hyödyllisenä uuden seuran identiteetin kehittymisen kannalta.

Tuntematon ulkomaalainen taho herättää väistämättä epäilyksiä, mutta ajatus FC Espoon muuttamisesta kasvattajaseurasta huipulle pyrkiväksi täysammattilaisseuraksi on kiinnostava. FC Espoo on perustettu edustustason jalkapalloa pyörittäväksi fuusioseuraksi, joten uusi omistuspohja ja uudelleenbrändäys eivät tuhoaisi seuran identiteettiä. Lisäksi FC Espoo tavoittelee visionsakin mukaan "johtavan espoolaisen kilpajalkapalloseuran asemaa", mikä ei seuran nykyisillä resursseilla ole realismia. Sinipaidoilla ei ole laajempaa kannatusta tai näkyvyyttä ”Lepuskin” kaupunkikuvassa, mutta kasvupotentiaalia kyllä olisi. Suur-Leppävaaran alueella asuu yli 60 000 ihmistä, joiden joukossa on massoittain FC Espoon johtamassa seurayhteisössä pelaavia jalkapallojunioreita vanhempineen. Leppävaarassa on myös melko vahva paikallisidentiteetti, josta kertoo muun muassa aktiivinen paikallisyhdistys.

Tähän asti edustustason jalkapallo ei ole ollut osa leppävaaralaisuutta, mutta muuttuisiko tilanne, jos FC Espoo alkaisi tavoitella tosissaan nousua ylöspäin? Kunnianhimoiset suunnitelmat yhdistettynä resursseja ja rahaa omaavaan taustavaikuttajaan saattaisivat houkutella seuraan useita niistä FC Espoo -taustaisista pelaajista, joita Suomen kolmella ylimmällä sarjatasolla pelaa. Myös Espoon nykyjoukkueessa on potentiaalia; nuori ryhmä sijoittui päättyneellä kaudella Kakkosen lohkonsa neljänneksi. Leppävaaran stadion on toki yleisurheilustadion, mutta ominaisuuksiltaan ja kapasiteetiltaan (2800 katettua katsomopaikkaa) se riittäisi mainiosti liigapeleihinkin. Stadionin pääkatsomo kohoaa kenttään nähden korkealle; se sopii mielestäni juoksuradoista huolimatta hyvin jalkapallon katsomiseen.

Näkymiä Leppävaaran urheilupuiston katetusta pääkatsomosta.

Onko FC Espoo, Leppävaaran urheilupuisto ja koko Leppävaaran alue lopulta riittävän potentiaalinen kokonaisuus huippujalkapallolle, on avoin kysymys. Sama koskee edelleen Tapiolaakin. Honka voi hyvinkin palata Veikkausliigaan nykyisilläkin stadion-olosuhteilla, mutta vakiintuminen liigatason seuraksi edellyttää oikeaa jalkapallostadionia. Juniorityö ja stadion ovat kivijalkoja, joihin ylöspäin haluavan suomalaisen jalkapalloseuran pitää tukeutua. Jos haaveet kaatuvat, ainakin perusta jää. Joukojen jäljiltä jäivät vain putket.

Espoolainen identiteetti pakenee määrittelyä, mutta itse yli 20 vuotta Lepuskissa asuneena väittäisin, että alueellisen samaistumisen kohde on espoolaiselle yleensä lähiympäristö – Leppävaara, Tapiola, Matinkylä, Espoonlahti. Yhden Espoo Unitedin sijaan espoolaiseen identiteettiin ja kaupunkirakenteeseen voisi sopia paremmin se, että huipulle pyrkii kaksi seuraa – toinen Leppävaarasta, toinen Tapiolasta.

Lähteet: Mikael Erävuori ja Jukka Pakkanen: FC Honka – 50 vuotta. Espoo 2006.

EM-kisojen 2016 tekninen raportti – oodi suoraviivaisuudelle

EM-kisojen 2016 tekninen ryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa kisoista. Millaisia taktisia trendejä tarkkailijat havaitsivat?

Suomi ei päässyt EM-kisoihin 2016, mutta Mixu Paatelainen pääsi. Maajoukkuevalmentajan roolin sijaan Mixu matkasi Ranskaan UEFA:n 13-henkisen teknisen tarkkailijaryhmän jäsenenä. Nimekkään kokoonpanon muut jäsenet olivat Packie Bonner, Jean-Paul Brigger, Jean-François Domergue, Sir Alex Ferguson, Alain Giresse, Ioan Lupescu, Ginés Meléndez, Savo Miloševic, David Moyes, Peter Rudbæk, Thomas Schaaf ja Gareth Southgate.

Kuva: Wikimedia Commons/H4stings

Teknisen ryhmä tavoite oli ryhmää johtaneen Ioan Lupescun sanoin tarjota jälkipolville pysyvä ja merkityksellinen tietopaketti, joka antaa muun muassa ruohonjuuritasolla työskenteleville valmentajille analyysiä, pohdittavaa ja väiteltävääkin nykyjalkapallon suunnasta ja sisällöistä. Tulokset julkaistiin syyskuussa 51-sivuisessa raportissa, joka on vapaasti luettavissa UEFA:n nettisivuilla.

Suuri osa raportista koostuu alkulohkojen ja pudotuspelien otteluiden tiivistelmistä sekä joukkueiden pelaajatiedoista ja lyhyistä analyyseistä. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin kisojen pelillisiä trendejä koskevat luvut. Arvokisat ovat ainakin ennen olleet näyteikkuna, jossa jalkapallon taktiset innovaatiot on tuotu maailman silmien eteen. Seurajalkapallo on nykyisin ajanut monella mittarilla maajoukkuejalkapallon edelle, mutta aivan kaikki kisojen vanhasta merkityksestä ei ole kadonnut. Millaisia merkintöjä tarkkailijat kisoista tekivät?

Ryhmän huomiot voi tiivistää seuraaviin kohtiin:

1) Kasvaneen osallistujamäärän seurauksena joukkueet jakautuivat aiempaan selvemmin kahteen leiriin – reaktiivisiin ”ovien salpaajiin” ja proaktiivisiin ”ovien avaajiin”.

2) Suosituin pelijärjestelmä oli 4-2-3-1. Variaatioita oli kuitenkin paljon, ja kisoissa nähtiin myös muodostelmia 4-4-2, 4-3-3 ja 3-5-2. Suurin osa joukkueista käytti yhtä selkeää keskushyökkääjää, jonka ensisijaiset tehtävät kentällä liittyivät muuhun kuin maalintekoon.

3) Puolustajat ja maalivahdit avasivat peliä yleensä pitkillä syötöillä. Tämä vaikutti osin pakon sanelemalta: vastustajan korkea prässi pakotti pallollisen joukkueen pitkiin palloihin, vaikka ennalta suunniteltu pelitapa olisikin perustunut lyhyisiin syöttöihin maata pitkin. Riskien minimointi korostui läpi turnauksen. Pitkät pallot eivät kuitenkaan olleet summittaisia vaan verrattain tarkkoja.

4) Kisoissa tehtiin 2,12 maalia per peli, mikä on selvästi vähemmän kuin edellisissä EM-kisoissa (2,5 maalia/ ottelu). Alkusarjassa maaleja tehtiin vain 1,92 ottelua kohden. Tekijöinä kunnostautuivat varsinkin vaihtopelaajat; alkulohkojen otteluissa lähes joka viidennen maalin teki vaihtopelaaja.

5) Lähes kolmasosa (30/108) maaleista tehtiin 76. peliminuutin jälkeen. Vain 19 % maaleista tehtiin ensimmäisen 30. minuutin aikana. Lähes puolet maaleista upposi sisään joko oikeasta tai vasemmasta alanurkasta.

6) Suoraviivaisuus kannatti: keskimääräinen sekuntimäärä, jonka maalin tehnyt joukkue piti palloa ennen maalia, putosi edellisiin kisoihin nähden, kuten myös keskimääräisten syöttöjen määrä ennen maalia. Lukemat olivat kuitenkin edelleen korkeampia kuin useimmissa EM-kisoissa historian aikana.

7) Vastahyökkäyksistä tehtyjen maalien määrä pysyi jotakuinkin samana EM-kisoihin 2012 verrattuna. Suuri osa vastaiskumaaleista syntyi kuitenkin aivan pelien lopussa, kun tappioasemassa ollut joukkue haki tasoitusta riskillä. Näin ollen vastahyökkäysten suhteellinen merkitys oli pienempi kuin aiemmin. Taktisena trendinä, joka myös tuotti tulosta, oli vastahyökkäysten ennaltaehkäisy.

8) Pallonhallinnan merkitys oli kokonaisuudessaan pienempi kuin aiemmin: palloa enemmän pitänyt joukkue voitti ainoastaan 15 ottelussa 51:stä. Eniten palloa pitivät Saksa, Espanja ja Englanti.

9) Lähes kaikki joukkueet sijoittivat puolustuksen eteen kaksi tasapainottavaa keskikenttäpelaajaa, mikä sumputti keskustan ja ohjasi vastustajaa laitoja kohti. Seurauksena keskitysten määrä nousi. Kun EM-kisoissa 2012 keskitettiin keskimäärin 26,16 kertaa per ottelu, Ranskassa lukema oli 40,76. Suosittuja olivat varsinkin sisäänpäin kaartuvat keskitykset, joita lähettivät "väärällä" laidalla pelanneet laiturit (oikealla laidalla pelanneet vasurit ja päinvastoin) sekä taustanousuja tehneet laitapakit. Niistä syntyi 42 % turnauksen avoimen pelin maaleista. Keskitysten jälkeen eniten avoimen pelin maaleja tehtiin kaukolaukauksilla.

Islannin keskimääräinen pallonhallintaprosentti oli turnauksen pienin (36%), mutta keskitykset tehokkaimpia – 8/40 tavoitti kohteensa. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio

10) Erikoistilannemaalien osuus oli korkea (32/108). Eniten osuttiin kulmapotkuista tai niiden jälkitilanteista. Kuriositeettina olivat Islannin pitkät rajaheitot, jotka tuottivat yhden maalin lohkovaiheessa ja yhden pudotuspeleissä.

11) Maalivahdin roolissa korostui viimeisimpien arvokisojen tapaan monipuolinen pelinohjaus ja -avaaminen. Keskityksiin reagoiminen osoittautui haastavaksi: vastaantulot oikeaan paikkaan oikealla voimalla lähetettyihin palloihin tuottivat lukuisia virhearvioita. Tarkimpia pelinavaajia pitkillä syötöillä olivat Manuel Neuerin jälkeen Gábor Király ja Joe Hart.

Pep Guardiola ei arvostanut Joe Hartia pelinavaajana, vaikka EM-kisoissa hän oli yksi tarkimmin syöttäneistä maalivahdeista. Kuva: Wikimedia Commons/Football.ua

Teknisen ryhmän analyysi maalaa eurooppalaisesta maajoukkuejalkapallosta suoraviivaisen, reaktiivisen ja pragmaattisen kuvan. Yksinkertaisimmat murtautumismallit olivat EM-kisoissa tehokkaimpia: keskustan kombinaatioiden sijaan maalipaikkoja luotiin tehokkaalla laita- ja erikoistilannepelaamisella. Pallollinen peli oli riskitöntä: palloa ei liikuteltu turhaan puolustuspäässä, vaan pelin avaaminen painottui pitkiin syöttöihin. ”Effective delivery into the final third is what matters most, not possession for possession’s sake”, kiteytti tekninen ryhmä.

Raportin perusteella voi todeta, että Mixu Paatelaisen Suomi lähti tavoittelemaan EM-kisapaikkaa lähes täysin päinvastaisella pelitavalla, jolla itse kisoissa menestyttiin. Myös molemmat Suomen tähän mennessä pelaamista syksyn MM-karsintaotteluista alleviivaavat sitä, että modernissa maajoukkuejalkapallossa maaleja tehdään etupäässä keskityksistä, kaukolaukauksista ja erikoistilanteista. Kosovo- ja Islanti -pelien seitsemästä maalista vain Robin Lodin maali syntyi muulla tavalla. Tällaisten tilanteiden puolustamiseen, luomiseen ja päättämiseen suomalaisenkin peli-identiteetin tulisi perustua.

Hans Backen pelifilosofia mukailee nykytrendejä Mixun vastaavaa paremmin, mutta työsarkaa riittää valtavasti. Suomen pelitapa tarjoilee vastustajille runsaasti sekä avoimen pelin keskityspaikkoja että erikoistilanteita, joista varsinkin jälkimmäisten puolustaminen on murheenkryyni. Hyökkäyspelissä Teemu Pukin maali Islanti-pelissä ja sitä edeltänyt rakentelu oli suoraan modernin maajoukkuejalkapallon oppikirjasta, mutta laadukkaisiin keskityksiin johtavia hyökkäyksiä nähdään edelleen liian harvoin. Myös korkeampia keskityspalloja kannattaa viljellä, vaikka kohdepelaajat eivät olisi eeromarkkasia. Kuten Jallu Wisskin Ylen studiossa totesi: jos keskitys on laadukas ja lähtee oikealla hetkellä, ja boksissa riittää liikettä, puskupaikkoja syntyy kyllä. Pelaajan pituus ja puskutekniikka eivät myöskään välttämättä korreloi, vaikka näin tunnutaan ajattelevan.

Pitkällä tähtäimellä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa olisi nykytrendien valossa syytä korostaa ainakin potkutekniikkaa, kaksinkamppailuita ja pelinopeutta. Näillä ominaisuuksilla varustettuihin pelaajiin nojaava peli-identiteetti saattaisi näkyä myös tulostaululla, joskus.

Alisuorittamista vai ei? Suomen jalkapallomaajoukkue MM-karsinnoissa

Tässä tekstissä silmäilen Suomen historiaa jalkapallon MM-karsinnoissa ja ennakoin mahdollisuuksia alkavissa karsinnoissa.

Suomen jalkapallomaajoukkue aloittaa tänään 19. yrityksensä päästä jalkapallon MM-kisoihin. Maajoukkue osallistui ensimmäistä kertaa karsintaotteluihin vuonna 1937, jolloin pelattiin paikoista seuraavan kesän lopputurnaukseen Ranskassa. Kovin lähellä kisapaikka ei ollut, sillä Suomi hävisi kaikki ottelunsa tekemättä maaliakaan. Ruotsi- ja Saksa -tappiot olivat odotettuja, mutta katastrofaalisesti myös Virolle hävittiin, joskin Urheilulehden raportin perusteella epäonneakin oli mukana: "Turun 5000 katsojaa saattoi selvästi todeta, että Suomi oli parempi, mutta Viron Tipnerin maalin suulle oli ilmestynyt jonkinlainen taikavoima, jota suomalaishyökkääjät eivät pystyneet murtamaan." Pelipaikkana tuolloin oli Turun Kupittaa, johon rakennetulla Veritas Stadionilla tämän päiväinen karsinta-avaus Kosovoa vastaan pelataan.

Suomen ryhmitys MM-karsintaottelussa Viroa vastaan Turussa 19.8.1937. Suomi oli edellisenä vuonna siirtynyt soveltamaan englantilaista WM-taktiikkaa, jossa keskustukimies - tässä tapauksessa Jarl Malmgren - oli laskettu keskuspuolustajaksi.

Tuloksellisesti MM-karsintojen historia voidaan Suomen osalta jakaa karkeasti kahteen jaksoon, jotka rajautuvat vuoden 1998 MM-kisojen karsintoihin. Nämä karsinnat muistetaan lähinnä Unkari-kärsimysnäytelmästä lokakuussa 1997, mutta kyse oli myös ensimmäisestä kerrasta, kun Suomi sijoittui lohkossaan joksikin muuksi kuin viimeiseksi tai toiseksi viimeiseksi. Suomihan oli lohkossaan toiseksi viimeinen myös sinänsä hyvin sujuneissa Meksikon MM-kisojen 1986 karsinnoissa, joissa saldona oli muun muassa koti- ja vierasvoitot Turkista sekä kotitasapelit Englantia ja Romaniaa vastaan. Käytännössä Suomen ja kisoihin painelleen Pohjois-Irlannin kahden pisteen ero oli suurempi kuin nykynäkökulmasta äkkiseltään saattaisi huomata: voitosta palkittiin tuolloin vain kahdella pisteellä, ja Suomen maalierokin oli selvästi heikompi kuin Pohjois-Irlannilla ja pisteen enemmän keränneellä Romanialla.  

MM-kisojen karsintaformaatti ja vahva eurosentrisyys takasivat lopputurnauspaikan 1980-luvulle saakka melko suurelle joukolle vanhan mantereen maita. Periaatteessa MM-kisoihin oli Euroopasta helpompaa päästä kuin EM-lopputurnaukseen, sillä paikkoja oli enemmän jaossa: MM-karsinnoissa kisapaikkaan riitti kolmen tai neljän joukkueen lohkon voittaminen, kun EM-karsinnoissa piti tämän lisäksi kukistaa toinen lohkovoittaja kaksiosaisissa play-offeissa. Suomen tapaiselle pienelle amatöörimaalle kumpikin oli toki utopiaa.

Miesten maajoukkueen vitriini Jalkapallomuseossa Valkeakoskella. Espanjan jalkapalloliiton lahjoittama Don Quijote -patsas (kuvassa vasemmalla) kiteyttää maajoukkueen historian - taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Karsinnat MM-kisoihin 1998 olivat lähellä päättyä historialliseen jatkokarsintapaikkaan. Vaikka näin ei käynytkään, uusi aikakausi oli ovella. Kultaisen sukupolven otettua ohjat 2000-luvun alussa maajoukkueen peliesitykset ja tulokset kohentuivat ennen kokemattomalle tasolle. Samaan aikaan maajoukkueen ympärille muodostui uudenlaista fanikulttuuria, ja sekä kannattajien odotukset että median luoma paine kasvoivat. Murskatappiot huippumaille ja niukat tappiot tai tasapelit ”oman tasoisille” maille eivät enää riittäneet; ammattilaisten oli pystyttävä parempaan. Ja niin he itse asiassa ovat pystyneetkin.

Unkari-pettymyksen jälkeen Suomi on karsinut MM-kisoihin neljä kertaa (2002, 2006, 2010 ja 2014). Kolme kertaa Suomi on ollut lohkokolmonen ja kertaalleen neljäs. Kun otetaan huomioon lohkojen kasvaneet koot, menestys on ollut selvästi parempaa kuin takavuosikymmeninä. Tuloksellisesti kyse on enemmän olosuhteiden mukaisesta, normaalitason suoriutumisesta kuin alisuorittamisesta. Suomen pääsy MM-lopputurnaukseen edellyttää, että joukkue ylittää itsensä ja kasvaa suuremmaksi kuin osiensa summa, ja samaan aikaan yksi tai useampi huippumaa kyntää. Tämä on hyvä tiedostaa myös nyt alkavan karsintataipaleen alla.

Hans Backen aikakauden heikkoja tuloksia on päivitelty mediassa runsaasti, mutta niistä ei kannata vetää suuria johtopäätöksiä. Kun Suomi valmistautuu karsintakoitokseen pelaamalla jalkapallon suurmaita vastaan vieraissa, kuten nyt on haluttu tehdä, maalipaikat ovat kortilla ja tulokset yleensä heikkoja. Oma kysymyksensä on, miksi jokainen harjoitusottelu pitää pelata vieraissa. Mielestäni Huuhkajien kannattaisi hyödyntää huomattavasti enemmän maastamme löytyviä tekonurmilla varustettuja jalkapallostadioneita, jotka on suunniteltu ympärivuotiseen käyttöön. Sonera Stadium riittäisi kapasiteetiltaan lähes mihin tahansa harjoituspeliin, ja pienempiä maita vastaan jopa Pohjanmaan uudet jalkapallopyhätöt kelpaisivat. Väitän, että alkukevään Norja-harjoitusottelun anti olisi Sonera Stadiumilla pelattuna ollut huomattavasti nyt nähtyä suurempi. Sanoivat pelaajat mitä tahansa, jatkuva häviäminen vieraskentillä ei ole parasta mahdollista valmistautumista tosipeleihin. Kotona pelaaminen tekisi ihmeitä Huuhkajien brändille.

Suomen karsintalohkosta Venäjän MM-kisoihin 2018 tulee todennäköisesti tasainen. Kroatia on suosikki, mutta helpolla se ei tule pääsemään – etenkään, jos kroatialaiskannattajat toteuttavat uhkauksensa iskeä maan korruptoitunutta jalkapalloliittoa vastaan sabotoimalla maajoukkueen kisataivalta katsomosta käsin. Kosovosta en usko tulevan pisteautomaattia. Arvoituksellisen ryhmän materiaali on paperilla selvästi parempi kuin vaikka Färsaarilla, ja erityisesti kotonaan sitä lienee vaikea voittaa. Ristiin pelataan luultavasti paljon. Siksikin olen hieman eri mieltä kuin Ylen asiantuntija Petri Pasanen, joka arvioi Urheiluruudussa, että Suomi tarvitsee syksyn otteluista vähintään seitsemän pistettä, jotta kisahaaveet pysyvät elossa. Todennäköistä tosin on, että mediassa pyyhe heitetään kehään jo Kosovo-pelin jälkeen, jos tuloksena ei ole kotivoitto.

Huuhkajat pääsee Kosovoa vastaan edustusoikeuttaan miettivää Perparim Hetemaj’ta ja loukkaantuneita Tim Sparvia ja Kari Arkivuota lukuun ottamatta parhaalla kokoonpanollaan. Pelijärjestelmä on viime peleissä sisään ajettu 5-3-2, jossa kysymysmerkki on lähinnä tähtipelaaja Roman Eremenkon pelipaikka. Oma veikkaukseni on, että Backe lähtee puolustuksen kautta, ja Roma nähdään Joel Pohjanpalon hieman alempana pelaavana kärkiparina. Näin ollen viime viikon Saksa-ottelun keskikenttä Lod-Halsti-Ring -pysyisi samana.

Suomen todennäköinen avauskokoonpano Kosovoa vastaan 5.9.2016.

Huuhkajien puolesta karsinnoissa puhuu lähinnä se, että tällä kertaa kukaan ei odota joukkueelta mitään. Toivottavasti Kosovon Samir Ujkani ei saa tänään apua samoilta taikavoimilta, jotka aikoinaan auttoivat Viron Tipneriä!