Jalkapallo nationalismin välineenä sotien välisen ajan Euroopassa

Tässä kirjoituksessa tarkastelen fasismin vaikutuksia keski- ja eteläeurooppalaiseen jalkapalloon 1920- ja 1930-luvuilla ja pohdin, miten aikakauden nationalistinen ja militaristinen urheiluideologia ilmeni eurooppalaisessa jalkapallossa.

Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid (suom. Pelien peli) on modernin jalkapallokirjallisuuden klassikoksi noussut historiateos. Wilsonin teos käsittelee jalkapallon taktista ulottuvuutta, mutta sen suurimpana vahvuutena ei ole varsinainen kova taktinen analyysi, vaan kansallisten pelityylien ja valtavirtaan nousseiden taktisten suuntausten selittäminen laajemman yhteiskunnallisen kontekstin avulla. Tässä Wilson onnistuu mainiosti etenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon osalta.

Kirjan kenties ajatuksia herättävin luku kertoo jalkapallon tarinaa Keski- ja Etelä-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskieurooppalaisen jalkapallon historiassa maailmansotien väliset vuosikymmenet olivat kasvun ja taktisten innovaatioiden aikaa. Vasta perustetut ammattilaisliigat keräsivät Itävallassa ja Unkarissa huimia katsojamääriä. Jalkapallosta tuli tiivis osa keskieurooppalaisten suurkaupunkien, ennen kaikkea Wienin, Prahan ja Budapestin, kaupunkikulttuuria ja nousevan keskiluokan elämäntyyliä. Sivistyneistö, josta suuri osa muodostui juutalaisista, keskusteli kulttuurikaupunkien kahviloissa jalkapallosta siinä missä politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Jalkapallo limittyi osaksi kahvilakulttuuria erityisesti Wienissä. Keskustelukulttuuria luonnehti älyllisyys ja syvällisyys, jotka eivät liittyneet jalkapalloon – tai yleensä urheiluun – juuri missään muualla.

Wienin kahviloissa käytiin vilkasta jalkapallodebattia 1900-luvun alussa. Kuvassa Cafe Schwarzenberg. Kuva: Wikimedia Commons

Ajan intellektuelli ilmapiiri tuki taktisia innovaatioita, jotka siirtyivät käytäntöön Jimmy Hoganin ja Hugo Meislin kaltaisten uranuurtajien kautta. Keskieurooppalaisessa jalkapallossa onnistuttiin liittämään yhteen 1900-luvun alun jalkapallon kaksi ihailluinta osaa: eteläamerikkalainen virtuoosimainen yksilötaituruus ja skotlantilainen lyhytsyöttöpeli. Syntyi Tonavan koulukunnan nimellä tunnettu tyylisuunta.

Tonavan koulukunnan makein hedelmä oli Itävallan maajoukkue 1930-luvulla. Hugo Meislin valmentaman Wunderteamin pelityyli liitettiin Wienin kahviloissa saumattomasti osaksi maan kulturellia eleganssia; maajoukkueen luovaa kärkipelaajaa Matthias Sindelaria pidettiin artistina, joka pelaamisellaan todisti, että urheilu ei ole vain fyysistä ja brutaalia ruumiinkulttuuria, vaan taidetta.

Matthias Sindelar, "Der Papierene". Kuva: Wikimedia Commons.

Wilson piirtää Tonavan koulukunnan esteettisestä jalkapallosta ja sen taustalla olleesta intellektuellista keskustelukulttuurista romanttisen kuvan. Sen saamat piirteet ovat poikkeuksellisia, kun niitä vertaa melkein minkä tahansa muun lajin ja maan urheilukulttuuriin. Vallitseva urheiluideologia 1920- ja 1930-luvuilla oli lähes kaikkialla fyysinen, maskuliininen ja sotaisa; esteettiset ja taiteelliset arvot liitettiin lähinnä naisvoimisteluun. Sivistyneistö, joka kohotti urheilun samanarvoiseksi korkeakulttuurin kanssa, on sekin ajatuksena poikkeuksellinen. Useimmissa maissa se osa eliitistä, joka oli urheilusta vähääkään kiinnostunut, piti sitä lähinnä apuvälineenä nationalististen tavoitteiden saavuttamisessa: urheilulla karaistiin kansan luonnetta ja terveyttä sekä parannettiin sen sotakuntoisuutta.

Niin poikkeuksellista kuin keskieurooppalainen jalkapallokulttuuri tuolloin oli, on hyvä huomata, että sen sivistynyt ja esteettinen luonne ei ollut kaikenkattava. Inverting the Pyramidissa ei mainita lainkaan joukkuetta, joka ideologialtaan ja olemukseltaan oli kuin Wunderteamin antiteesi – Muskeljudentum-aatteen jalkapalloilullista äänenkannattajaa, wieniläistä Hakoahia. Muskelijuutalaisuus oli Max Nordaun kehittämä aate, jonka keskipisteenä oli ajatus siitä, että urheilu oli veltoksi ja ”naismaiseksi” muuttuneen juutalaiskansan tarvitsema lääke, joka tekisi siitä fyysisesti ylivertaisen muihin kansoihin verrattuna. Hakoahin erinomaista menestystä sekä Itävallan liigassa että ulkomaan kilpailukiertueilla pidettiin todistusaineistona juutalaiskansan potentiaalista. Tuon ajan aatteellisessa ilmastossa tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Esimerkiksi Suomessa parhaiden kestävyysjuoksijoiden menestys otettiin samalla tavalla yhteiseksi kansalliseksi omaisuudeksi, joka kertoi siitä, mihin kaikki suomalaiset pohjimmiltaan pystyisivät.

Hakoah joukkuekuvassa vuonna 1925. Kuva: Wikimedia Commons

Hakoah voitti Itävallan mestaruuden 1920-luvun puolivälissä, mutta joukkueen myöhempi maine syntyi pitkälti kansainvälisten kiertueiden ansiosta. Hakoahissa oli samoja piirteitä kuin Harlem Globetrottersissa: sen aikaansa edellä oleva markkinointikoneisto myynninedistäjineen ja promoottoreineen piti huolta siitä, että kun joukkue saapui kaupunkiin, hype oli jo syntynyt. Tähtäimenä Hakoahilla oli muukin kuin urheilullinen menestyminen ja juutalaisten fyysisen kunnon parantaminen. Franklin Foerin mukaan juutalaiseliitti ryhtyi rahoittamaan Hakoahia, koska joukkue oli niin tehokas sionismin levittämisessä; aiemmin varakkaat juutalaisherrat olivat ylenkatsoneet raakalaismaisena työläislajina pitämäänsä jalkapalloa. Kun juutalaisälymystö keskusteli jalkapallosta wieniläisissä kahviloissa, saattoi keskustelun motiivi siis olla aivan toinen kuin kiinnostus urheiluun tai halu kohottaa se samanarvoiseksi taiteen kanssa.

Itävallan Wunderteam ei saanut tyylillisiä vastineita muualla Euroopassa. Jalkapalloa luonnehtivat samat piirteet sekä Brittein saarilla että Etelä-Euroopassa: peli oli fyysistä ja kovaa, eikä sen taustalla ollut syvällistä taktista ajattelua; sitä itse asiassa vieroksuttiin. Suurimmat erot etelän ja pohjoisen välillä kumpusivat politiikasta. Toisin kuin Brittein saarilla, jalkapallosta tuli sekä Italiassa että Espanjassa vallanpitäjien tietoisesti käyttämä väline oman asemansa ja aatteensa pönkittämiseen.

Jalkapallo sopi hyvin 1900-luvun alkupuolen fasistiseen ihmisihanteeseen, koska sen katsottiin edellyttävän voimaa, taistelutahtoa, rohkeutta ja ylpeyttä. Benito Mussolinin ja kenraali Francisco Francon mielestä jalkapallossa kuvastuivat maiden rodulliset erityispiirteet paremmin kuin muissa urheilulajeissa. Vittorio Pozzon armeijamaisella kurilla johtama, erinomaisesti menestynyt Italian maajoukkue oli Mussolinille erittäin käyttökelpoinen propagandaväline, ja sama koski myöhemmin Francoa ja espanjalaista jalkapalloa. Iberian niemimaan jalkapallosta oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tiki-taka kaukana. Espanjalainen pelitapa tarkoitti tuolloin raivokasta taistelua, juoksemista ja aggressiivisia taklauksia. Sen juuret olivat, kummallista kyllä, Baskimaassa. Baskien pelityyliä ja mentaliteettia alettiin 1920-luvulla kuvata yleistermillä la furia, jonka  katsottiin edustavan parhaita puolia myös espanjalaisuudesta. Francon aikana la furia oli ihanne, jota tuli seurata kaikilla elämänalueilla. Vaikka nykyisin sen merkitys espanjalaisuuden tunnusmerkkinä on hämärtynyt, elää termi edelleen Espanjan maajoukkueen lempinimenä la furia roja.

Vittorio Pozzon luottopelaaja, keskushyökkääjä Giuseppe Meazza (oik.) taistelee pallosta. Kuva: Wikimedia Commons

Natsi-Saksassa jalkapalloon ei liitetty samanlaisia merkityksiä. On vaikea arvioida, mistä tämä johtui, mutta osansa lienee ainakin sillä, että Saksassa ammattilaisjalkapallo ei vielä liittynyt yhteiskuntaan niin tiiviin sitein kuin myöhemmin. Ensimmäinen ammattilaisliiga, Bundesliiga, perustettiin vasta sotien jälkeen, eikä Saksan maajoukkuekaan saavuttanut sellaista menestystä, että sitä olisi voinut hyödyntää kansallissosialistisessa propagandassa. Wilsonin mukaan ainoa jalkapallo-ottelu, jonka Hitler koskaan näki, oli Saksan nöyryyttävä tappio Norjalle Berliinin olympialaisissa 1936.

Suomessa jalkapallon suhteen tultiin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Saksassa. Harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa valkoisessa Suomessa joukkueurheilu löysi viitekehyksensä suojeluskuntajärjestöistä, mutta jalkapalloa liikkeen toimintaan ei huolittu mukaan. Suojeluskuntaurheilua tutkineen Erkki Vasaran mukaan lajilla oli kannattajansa, mutta pääasiassa Tahko Pihkalan vaikutuksesta suojeluskuntien tärkeimmäksi joukkuelajiksi nousi pesäpallo, jonka Pihkala kehitti sodankäynnin tarpeita silmällä pitäen. Pihkala ei nähnyt jalkapallossa samanlaisia piirteitä kuin eteläeurooppalaiset ajattelijat, vaan piti sitä luonnottomana ja vääriä ominaisuuksia kehittävänä lajina. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Mikäli Pihkala ja muut suojeluskuntaurheilun johtajat olisivat valinneet jalkapallon nationalistisen militarisminsa välineeksi, olisi koko laji saattanut lähteä nousuun jo ennen sotien jälkeistä muuttoliikettä kaupunkeihin.

Kuinka sitten Itävallan Wunderteamille kävi? Sen kohtaloksi koitui paradoksaalisesti sama tekijä, joka oli silotellut Italian maajoukkueen tietä maailman huipulle: fasismin nousu. Kun Saksa liitti maaliskuussa 1938 Itävallan itseensä, Itävallan maajoukkue joutui vetäytymään vuoden 1938 MM-kisoista, ja sen pelaajat pakotettiin edustamaan Saksaa. Anschluss oli kuolinisku niin Wunderteamille ja sen taustalla vaikuttaneelle sivistyneelle, juutalaisvetoiselle jalkapallokulttuurille kuin joukkueen suurimmalle tähdelle Matthias Sindelarille. Sindelar löydettiin kuolleena asunnostaan pian sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt edustamasta Saksaa. Virallisesti Der Papierene menehtyi häkämyrkytykseen, mutta syyksi on esitetty myös onnettomuutta, itsemurhaa tai Gestapon toteuttamaa salamurhaa. Oli miten oli, Wunderteamin ja Sindelarin parhaaksi saavutukseksi jäi vuoden 1934 MM-kisojen välieräottelu, jossa maailmanmestaruuteen marssinut, aggressiivinen Vittorio Pozzon Italia kukisti sen.