Urheilu ja yhteiskunta – yksi- vai kaksisuuntainen vuorovaikutus?

 Pohdintaa urheilun kytköksistä yhteiskunnan poliittisiin ja taloudellisiin voimiin.

Urheilu haluttiin Suomessa suurimman osan 1900-lukua nähdä yhteiskunnan autonomisena osana, erillisenä saarekkeena, jossa pätivät eri lait kuin muussa yhteiskunnassa. Presidentti Kekkonen, vanha urheilumies ja -johtaja, totesi 1970-luvun alussa pitämässään puheessa, että urheilu käsitetään "omaksi todellisuudekseen, omine yhteiskunnasta riippumattomine, jostakin ylhäältä annettuine tai temmattuine määräyksineen ja sääntöineen". Nykyisin vallitsee konsensus siitä, että urheilu on osa yhteiskuntaa ja kuvastaa sitä, mutta ei vaikuta sen lainalaisuuksiin, ts. yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voi selittää urheilulla, mutta urheilua voi selittää yhteiskunnallisilla ilmiöillä. Kulkeeko vuorovaikutus kuitenkin aina vain yhteen suuntaan?

Moderni kilpaurheilu on koko olemassa olonsa ajan ollut houkutteleva kohde poliittisille ja taloudellisille toimijoille; se on tunteisiin vetoava kansanliike, joka yhdistää ihmisiä ikään ja taustaan katsomatta. Tämä on havaittu myös Suomessa. Urheilu oli mukana esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjassa: Ahtisaaren vaalimainoksia nähtiin FC Oulun paidassa Veikkausliigassa kaudella 1993 ja  muun muassa Lahden jäähallin jäässä.

Ahtisaaren vaalimainos FC Oulun paidassa on erikoinen kuriositeetti, kuten itse seurakin, eikä sillä varmaankaan ollut isoa merkitystä Ahtisaaren onnistuneessa vaalikampanjassa. Monessa Euroopan maassa jalkapallo on kuitenkin ollut huomattavasti tärkeämmässä roolissa vaalikampanjoinnissa. Italiassa poliitikot Benito Mussolinista alkaen ovat käyttäneet jalkapalloa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen ja säilyttämiseen. Silvio Berlusconin esimerkki on kuvaavin. Berlusconi on taustaltaan keskiluokkaisen perheen vesa, joka 1980-luvun alkuun mennessä oli noussut yhdeksi Italian rikkaimmista miehistä mediayhtiönsä Mediasetin avulla. Upporikkaalla mediamogulilla ei kuitenkaan ollut politiikassa valtaa, ennen kuin hän alkoi tavoitella sitä jalkapallon avulla.

Vuonna 1986 Berlusconi osti perinteikkään mutta vararikon partaalla olleen AC Milanin. Berlusconin puheenjohtajakaudella Rossoneri palasi nopeasti eurooppalaiseen jalkapalloeliittiin voittamalla 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Mestarien liigan ja sitä edeltäneen Euroopan cupin kolme kertaa. Eteneminen oli yhtä nopeaa poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1993 Berlusconi perusti jalkapallon faniryhmältä kuulostavan Forza Italia -puolueen. Jalkapallon maailmanselitys -kirjan kirjoittajan Franklin Foerin mukaan Berlusconin mainostoimisto muodosti Forza Italian suoraan AC Milanin kannattajista muuttamalla Milanin paikalliset faniklubit poliittisiksi, osaksi uutta puoluetta. Jalkapalloretoriikkaa ahkerasti puheissaan viljellyt Berlusconi lakeijoineen teki Milanista spektaakkelin, jonka kautta hänen poliittiset lupauksensa saivat uskottavuutta: jos hän teki sen Milanille, miksi ei myös Italialle, moni ajatteli. Forza Italia järjesti italialaisen jytkyn voittamalla vaalit keväällä 1994 vain kuukausia sen jälkeen kun puolue oli perustettu. Berlusconin voitto oli lopulta täydellinen sekä jalkapallossa että politiikassa: hänet valittiin Italian pääministeriksi, ja toukokuussa Milan voitti Mestarien liigan loppuottelussa Barcelonan näytöstyyliin 4-0.

Berlusconi Forza Italian puoluekokouksessa 1990-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons

Berlusconi ymmärsi, että urheilusijoitukset voivat realisoitua poliittisina voittoina, vaikka taloudellisesti toiminta olisi tappiollista. Myöhemmin strategian on kerrottu olleen tietoisesti suunniteltu ajatusmallilla ”ainoa asia mikä italialaisia yhdistää, on jalkapallo”. Mikä olisikaan vaikeina taloudellisina aikoina operoivalle, retorisesti taitavalle populistipoliitikolle parempi keino kansansuosion kalasteluun kuin urheilu?

Berlusconi on jatkanut samalla linjalla tähän päivään saakka: hän on muun muassa kertonut ostaneensa italialaishyökkääjä Mario Balotellin AC Milaniin saadakseen tulevissa vaaleissa lisää kannatusta. Samasta syystä seuraikonit Andrei Shevchenko ja Kaka myytiin aikoinaan vasta vaalien jälkeen. Jalkapallolla ei luonnollisesti voi selittää kaikkea Berlusconin asemasta. Mutta ainakin ajatuksena voi heittää, että onko vain sattumaa, että samaan aikaan kun Berlusconi erotetaan Italian parlamentista, AC Milanilla on meneillään lähihistoriansa heikoin jakso sekä Italian että Euroopan kentillä.

Urheilun ja yhteiskunnan yhteyksiä on syytä tarkastella myös taloudelliselta puolelta. Urheilun taloudellinen potentiaali ymmärrettiin jo 1800-luvulla, ja se on siitä lähtien ollut taloudellista menestystä etsivälle kiinnostava kohde. Liike-yritykset sijoittavat urheiluun saadakseen näkyvyyttä ja parantaakseen tuotteidensa myyntiä, rikollisjärjestöt puolestaan pestäkseen rahaa laillisella liiketoiminnalla ja ansaitakseen lisää rahaa laittomalla, josta erityisesti kansainvälinen sopupelibisnes on viime aikoina noussut esiin. Tällaisella toiminnalla on aina yhteiskunnallisia implikaatioita: raha ei katoa urheiluun, vaan palatessaan korkojen kera takaisin sijoittajilleen vaikuttaa heidän toimintaansa, oli kyse laillisesta yrityksestä tai laittomasta järjestöstä.

Urheilun kannalta sekä poliittisten että varsinkin taloudellisten toimijoiden kiinnostus on elinehto. Ammattilaisurheilu on kallista: julkisilla varoilla luodaan ammattilaisuuden puitteet, mutta sen rahoittamiseen vaaditaan runsaasti rahaa yksityiseltä sektorilta. Vuorovaikutteisuus ei tässä suhteessa tarkoita tasaveroisuutta. Urheilu tarvitsee liike-elämää enemmän kuin liike-elämä urheilua, koska julkisista varoista ei – ainakaan Suomessa – tueta taloudelliseen voittoon tähtäävää ammattilaisurheilua, kuten todetaan opetusministeriönkin nettisivuilla. Yksittäisille urheilijoille myönnettävät apurahat tai muut veikkausvoittovaroista myönnettävät tuet eivät riitä ammattilaisuuteen perustuvan järjestelmän pyörittämiseen, varsinkaan joukkueurheilussa.

On kiinnostavaa, että muualla maailmassa ajattelutapa julkisen sektorin ja ammattilaisurheilun suhteesta on toinen. Moni valtio tukee urheilua paitsi saavuttakseen urheilumenestystä, myös liikeyritysten tapaan taloudellisten voittojen toivossa. Tästä saatiin esimerkki Suomessakin hiljattain julkistetun Turkin ja jääkiekkoseura Jokerien välisen sponsorisopimuksen myötä. Turkki ei ole ensimmäinen maa, joka investoi urheiluun turismin edistämiseksi: tällä kaudella espanjalaisen Atlético Madridin paitoja on koristanut paraatipaikalla Azerbaijan Land of Fire -logo. Atléticon ja Azerbaidzhanin sopimus tuottaa Atléticolle 12 miljoonaa euroa vuodessa. Vastaava sopimus on olemassa myös Malesian ja Englannin Valioliigassa pelaavan Cardiff Cityn välillä.

Arda Turan Atléticon paidassa 2013. Kuva: Wikimedia Commons

Suomen jääkiekkomarkkinoiden vetovoima ulkomailla ei ole yllätys, sillä jääkiekkoseurojen ja poliittisten ja taloudellisten toimijoiden välisiä liittoja on Suomessa solmittu jo pitkään, ja moni niistä on osoittautunut kummallekin osapuolelle hyödyllisiksi. Toimivan ammattilaisuuteen perustuvan jääkiekkoliigan puitteet rakennettiin näiden suhteiden turvin jo 1970-luvulla. Pääasiassa välinefirmoilta saatu yksityinen raha antoi mahdollisuuden maksaa pelaajille palkkaa; vastineeksi pelaajien oli esiinnyttävä firmojen mannekiineina, mikä synnytti urheilun viihdejulkisuuden ja tuotteisti jääkiekon ensimmäisenä urheilulajina Suomessa. Kunnallispolititiikkaan suuntautunut lobbaus puolestaan oli niin tehokasta, että seurauksena Suomen voi sanoa täyttyneen jäähalleilla -70-luvun aikana. Jääkiekko ei noussut Suomen suosituimmaksi urheilulajiksi ilmaston, suomalaiskansallisen luonteen tai edes kansainvälisen menestyksen vuoksi vaan siksi, että ammattilaisurheilun raha- ja olosuhdekysymykset ratkaistiin jääkiekossa muita lajeja ennen.

Jääkiekko on siis kiistatta hyötynyt liike-elämästä ja politiikasta, mutta mitä yritykset ja poliitikot ovat saaneet? Voisi olla kiintoisa tutkimuskohde selvittää yritysten urheiluinvestointien tuottoja 1900-luvun jälkipuoliskon teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa. Ainakin Koffin ja Karjalan brändääminen jääkiekko-oluiksi lienee ollut Sinebrychoffille ja Hartwallille vuosien saatossa hyvin tuottoisaa. Puoluepolitiikan osalta varsinkin kokoomuksen ja jääkiekon yhteydet ovat kiinnostavia. Ei ole sattumaa, että useimmat menestyneimmistä jääkiekkoilijoista ja jääkiekkojohtajista ovat puoluetaustaltaan kokoomuslaisia.

Urheilu sisältää mahdollisuuksia sekä politiikalle että taloudelle, mutta urheilutuote on nähtävä houkuttelevana, jotta siihen halutaan sijoittaa. Suomalaisen jalkapallon osalta on helppo sanoa, että tuote ei ainakaan vielä ole kunnossa. Onkin kysyttävä, olisivatko mielikuvat pääsarjajalkapallostamme nyt toisenlaisia, jos suomalainen jalkapalloväki olisi ymmärtänyt, hyväksynyt ja omaksunut ammattilaisuuden periaatteet jo 1960-luvulla, kun laji oli Suomessa vahvassa nosteessa.

Urheilukirjoittajan identiteetit

Prologina blogin uudelle tulemiselle pohdin urheilukirjoittamisen luonnetta. Mitä vaaroja fanittaminen sisältää tutkijalle?

Olen jakautunut urheilupersoona. Kun kirjoitan urheilusta, joudun ottamaan huomioon, että kirjoituksissani voin ammentaa kaikista persoonani urheiluaspekteista: urheiluhistorian tutkijasta, jalkapalloasiantuntijasta, urheilufanista ja liikkujasta. Ei ole merkityksetöntä, minkä roolin näistä valitsee ja mitkä muut työntää taka-alalle.

Oma tausta ja mielipiteet vaikuttavat jokaisen tekstin sisältöön ja näkökulmaan, joten niistä kannattaa olla tietoinen. Tutkija ei voi lähestyä urheilua fanina, koska faniuden tunnepitoisuus ja värittyneisyys johtavat tulkintoihin, joissa objektiivisuuden tavoitteesta on jääty kauas. Fanius kuuluu urheiluun, eikä siitä ole tutkijallekaan haittaa – kaikkihan tutkivat niitä aiheita, joista ovat kiinnostuneita – mutta sen vaikutuksista on oltava tietoinen ja tunteitaan on pystyttävä hallitsemaan. Toisin kuin fani, tutkija ei ylistä eikä tuomitse; hän esittää tulkintoja ja selittää. Arvottaminen jää lukijan/kuulijan tehtäväksi.

Miten sitten erilaiset kosketuspinnat urheiluun vaikuttavat kirjoitusaiheisiin ja näkökulmiin? Ainakin historian alan tutkijan on tärkeää pystyä kontekstualisoimaan urheilu ja esittämään akateemisen tarkastelun kestäviä tulkintoja historiantutkimuksen kannalta merkittävistä urheiluilmiöistä. Suomessa on kirjoitettu liikaa urheiluhistoriikkejä, joissa on jääty kontekstittomaan, pintapuoliseen tasoon, eikä olla löydetty tai haluttukaan löytää urheilun ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä. Kirjoittajat ovat useimmiten olleet urheilutoimittajia ja/tai -faneja, joiden urheilunarratiivit edustavat samaa idealistista ”urheilun hyvää kertomusta”, johon koko urheilujulkisuus sotienjälkeisessä Suomessa perustui.

Näillä kirjoituksilla on oma arvonsa, mutta niiden runsaus merkitsee sitä, että akateemiselle urheiluhistoriantutkimukselle on tilausta ja tarvetta. Tilaa uusille tutkimuskohteille ja näkökulmille riittää. Itse pidän tärkeänä sitä, että akateemisissa teksteissä etsitään urheilun ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä – olivat ne sitten poliittisia, taloudellisia tai kulttuurisia. Historiantutkimuksen ja liikunnan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen periaatteiden käsitteiden ja näkökulmien soveltaminen urheiluun lisää ymmärrystämme menneisyydestä.

Tämän blogin tarkoituksena on pohtia omasta väitöstutkimuksestani ja laajemmin urheilusta heränneitä ajatuksia – oppia uutta kehittelemällä asioita kirjoituspöydällä. Kirjoitan sekä tutkijana että niin sanottuna jalkapalloasiantuntijana. Lähestymistavat eroavat siltä osin, että jalkapallosta kirjoitettaessa aiheet voivat olla myös pelin sisäisiä, esimerkiksi taktiikkaan tai johonkin joukkueeseen tai henkilöön liittyviä. Tämä ei sulje pois jalkapallon sitomista laajempaan kontekstiin tai jalkapallon historiasta esiin nousseiden aiheiden tai väitteiden käsittelyä, mutta tutkimuksellinen ote ei näissä kirjoituksissa välttämättä ole tarpeen.

Fanina tai liikkujana en tule kirjoittamaan. Fitness-blogiin ei ole kiinnostusta eikä edellytyksiä, ja fanina kirjoittaminen menee kanssa hieman ohi intressien, sillä niissä lähtökohta ei ole omien ajatusten kehittely vaan omista tunteista ammentaminen. Parhaimmat fanikirjoitukset ovat kielellisesti taitavia, jopa runollisia tekstejä, joita lukee ilokseen, vaikka niissä ei pohdittaisikaan urheilua sen syvällisemmin (ks. esim. nyt jo valitettavasti hiljentyneestä Sunday Olisehin äpärälapsi -blogista löytyvät kirjoitukset, varsinkin tämä). Valtaosa fanikirjoituksista koostuu kuitenkin tunnepitoisista, sisällöttömistä purkauksista, joihin parempia kanavia ovat Twitter, Facebook tai keskustelupalstat. Tällaisiinkaan kirjoituksiin en (yleensä) tunne tarvetta.