Huuhkajat vuonna 0

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sai odotetusti potkut Unkarille hävityn karsintaottelun jälkeen. Tässä tekstissä pohdin, millaista valmentajaa Suomi seuraavaksi kaipaa.

Huuhkajat vuosimallia 2015 kyntää sekä tuloksellisesti että pelillisesti syvemmällä kuin vuosikausiin. Unkari ja Viro -tappiot saivat jopa positiivisuuden apostolina pitkään esiintyneen Paatelaisen luovuttamaan. Maajoukkueen perinnöksi sopimuksestaan vapautettu luotsi jätti ”me emme ole tarpeeksi hyviä” -iskulauseen, jota täysin lyödyt pelaajat Unkari-pelin jälkeisissä haastatteluissa mantran tavoin toistelivat. Uutta päävalmentajaa odottaa iso työmaa.

Mixun epäonnistuneen pestin vuoksi on kysyttävä, oliko hänellä alun alkaenkaan oikea työnkuva. Mixu omaksui itselleen mission, jonka ytimessä oli maajoukkueen kehittäminen suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi ja pelilliseksi veturiksi. Tätä tavoitetta hän lähestyi positiivisuuden, proaktiivisuuden ja pallonhallinnan kautta. Pelaajat oli kasvatettava ja kehitettävä tämän päämäärän välikappaleiksi. Mixun missio osoittautui kangastukseksi. Sen täyttymisen estivät suomalaisen jalkapallon monet rakenteelliset epäkohdat, joihin maajoukkueen päävalmentajalla ei ole mitään mahdollisuuksia puuttua.

Maajoukkuevalmentajan ensisijaisen tehtävän ei pitäisi olla sen enempää suomalaisen jalkapallon kuin maajoukkuepelaajienkaan kehittäminen. A-maajoukkuepelaajat ovat lähtökohtaisesti valmiita paketteja, jotka kehittyvät – jos kehittyvät – joukkueissa, joissa viettävät suurimman osan ajastaan, eli seurajoukkueissaan. A-maajoukkueen leireillä kukaan pelaaja ei harpo eteenpäin kehityksessään jalkapalloilijana. Siksi myös puheet nuorennusleikkauksista ja maajoukkueesta nuorten pelaajien hautomona menevät metsään.

Leiritykset eivät tee pelaajista parempia; ne tekevät pelaajista joukkueen. Leireillä pelaajien selkäytimeen iskostetaan pelitapa ja keinot toteuttaa sitä tositilanteessa; tarvittaessa sitä varioidaan vastustajan, pelaajien vireen ja terveystilanteen ja aiempien pelien mukaan. Päävalmentaja valitsee maajoukkueeseen parhaan mahdollisen ryhmän ja tekee työtä vain yksi tavoite mielessään: se, että tuo ryhmä pystyy parhaaseensa seuraavassa koitoksessa. Mixu epäonnistui tässä tehtävässä kuusi kertaa peräkkäin, kun karsintaotteluiden lisäksi mukaan lasketaan tärkeät harjoitusottelut Slovakiaa ja Viroa vastaan. Mixulle on annettava tunnustusta siitä, että hän yritti ja tiettyyn pisteeseen saakka onnistuikin luomaan maajoukkueelle selkeän peli-identiteetin. Valitettavasti pelaajien pelitaidot tai Mixun valmentajankyvyt eivät lopulta riittäneet siihen, että tuo peli-identiteetti olisi johtanut myös toimivaan pelitapaan.

Uuden päävalmentajan ensimmäinen tehtävä tulee olemaan maajoukkuepelaajien itseluottamuksen palauttaminen. Tavoitetta tukisi parhaiten meritoitunut, menestystäkin saavuttanut ulkomaalainen valmentaja à la Richard Möller Nielsen. Palloliiton lonkeroiden ulkopuolelta tuleva valmentaja toisi raikkaita näkemyksiä, joita voisi hyödyntää yleisemminkin suomalaisen jalkapallon kehittämisessä, vaikka sitä ei hänen pääasialliseksi tehtäväksi asetettaisikaan. Pidemmän tähtäimen tavoitteita ei tarvita kuin yksi: se, että uusi valmentaja pystyy muodostamaan maajoukkueen pelaajapoolista omalla tasollaan pelaavan kokonaisuuden. Onnistumisen mittarina voivat olla vain tulokset.

Huuhkajien haasteet ovat monin tavoin suuret. Seuraaviin MM-karsintoihin Suomi lähtee viidennestä arvontakorista, josta on todella vaikeaa ponnistaa kisoihin. Karsintojen pitäminen pelkkinä väli- tai harjoittelukarsintoina on kuitenkin vaarallista. Ei ole mitään takeita siitä, että Suomi saisi nykyisen kaltaisen unelmalohkon vuoden 2020 EM-karsintoihin tai että Huuhkajat olisi joukkueena valmiimpi, jos se olisi ensin saanut harjoitella yhdet karsinnat, kuten Mixunkin projektin aikana jouduttiin huomaamaan. Pelaajamateriaalissakaan ei viiden vuoden säteellä ehdi tapahtua suuria muutoksia. Suurin osa MM-kisoihin 2018 ja EM-kisoihin 2020 pyrkivän maajoukkueen pelaajista on joko A-maajoukkueen tai U21-joukkueen ringissä jo nyt.

Onko Suomen pelaajamateriaali riittävän hyvää, on ikuisuuskysymys. Nykyjoukkueen taso ei ole sama kuin kymmenen vuoden takaisen maajoukkueen, mutta on täysin varmaa, että se riittää parempaan kuin jatkuvaan tappioputkeen. Suomella on useita kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan nousseita pelaajia, jotka – toisin kuin vielä Mixun pestin alussa – pelaavat isossa roolissa seurajoukkueissaan ja ovat vieläpä tehokkaita. Suurin ongelma materiaalissa on se, että tietyt pelaajatyypit puuttuvat sieltä kokonaan. Puutelistan kärjessä ovat hyökkäävät laitapelaajat – tai yleensä pelaajat, jotka osaavat ja uskaltavat haastaa vastustajaa pallon kanssa. Kun pieni maa haluaa menestyä jalkapallossa, tällaiset pelaajat ovat erittäin tärkeitä: haastot luovat tilaa ja hajottavat vastustajan ryhmitystä nopeammin ja tehokkaammin kuin hidastempoinen syöttömylly. Tällaisten pelaajien puuttuminen ei ole sattumaa. Suomalaisessa juniorimyllyssä nämä ominaisuudet eivät jalostu; ne pikemminkin tukahtuvat.

Pelaajamateriaalin yksipuolisuus ja maajoukkueen vuosikymmeniä jatkunut alisuorittaminen kertovat siitä, että Palloliitto ei ole onnistunut kehittämään suomalaista jalkapalloa edes sille tasolle, jonka maamme resurssit mahdollistaisivat. Juniorijärjestelmä pyörii Suomessa edelleen aivan liikaa vanhempien tekemän talkootyön varassa. Juniorien isät ja äidit tekevät tärkeää työtä, mutta heidän valmennuksessaan lahjakkuudet eivät pääse sellaiseen ympäristöön, jonka he potentiaalinsa vuoksi ansaitsisivat.

Suunnanmuutosta varten liiton pitäisi uudistaa rakenteitaan ja toimintakulttuuriaan sekä rekrytoida nykyisten verkostojen ulkopuolisia osaajia. Yksi ilmeinen nimi on kaksi maajoukkuepelaajaa käytännössä omin voimin kasvattanut Alexei Eremenko sr. Alexei jr. ja Roman Eremenko nousivat maajoukkueen avainpelaajiksi pikemminkin järjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta. Eremenko senioria on väläytelty jopa A-maajoukkueen päävalmentajaehdokkaana, mutta mielestäni hänestä saisi enemmän irti sellaisessa roolissa, jossa hän voi vaikuttaa juniorijalkapallon kehittämiseen koko Suomen mittakaavassa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee kansainvälisin opein pyöriviä akatemioita sekä läpinäkyvän, modernin ja ammattimaisen Palloliiton, joka osaa uudistua eikä kaihda itsekritiikkiä. Liiton lisäksi samat vaatimukset kohdistuvat seuroihin. Pelkästä maajoukkueen päävalmentajasta suomalainen jalkapallo ei saa pelastajaa, olipa kyse ulkomaisesta tuloksentekijästä tai kotimaisesta pelaajakehittäjästä. Sitä ei tarjoaisi edes lopputurnauspaikka, jos isossa kuvassa ei tapahdu muutosta.