Suomen
jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sai odotetusti potkut
Unkarille hävityn karsintaottelun jälkeen. Tässä tekstissä pohdin, millaista valmentajaa
Suomi seuraavaksi kaipaa.
Huuhkajat vuosimallia 2015 kyntää sekä tuloksellisesti että
pelillisesti syvemmällä kuin vuosikausiin. Unkari ja Viro -tappiot saivat jopa
positiivisuuden apostolina pitkään esiintyneen Paatelaisen luovuttamaan.
Maajoukkueen perinnöksi sopimuksestaan vapautettu luotsi jätti ”me emme ole
tarpeeksi hyviä” -iskulauseen, jota täysin lyödyt pelaajat Unkari-pelin
jälkeisissä haastatteluissa mantran tavoin toistelivat. Uutta päävalmentajaa
odottaa iso työmaa.
Mixun epäonnistuneen pestin vuoksi on kysyttävä, oliko
hänellä alun alkaenkaan oikea työnkuva. Mixu omaksui itselleen mission, jonka
ytimessä oli maajoukkueen kehittäminen suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi ja
pelilliseksi veturiksi. Tätä tavoitetta hän lähestyi positiivisuuden,
proaktiivisuuden ja pallonhallinnan kautta. Pelaajat oli kasvatettava ja
kehitettävä tämän päämäärän välikappaleiksi. Mixun missio osoittautui
kangastukseksi. Sen täyttymisen estivät suomalaisen jalkapallon monet
rakenteelliset epäkohdat, joihin maajoukkueen päävalmentajalla ei ole mitään
mahdollisuuksia puuttua.
Maajoukkuevalmentajan ensisijaisen tehtävän ei pitäisi olla
sen enempää suomalaisen jalkapallon kuin maajoukkuepelaajienkaan kehittäminen.
A-maajoukkuepelaajat ovat lähtökohtaisesti valmiita paketteja, jotka kehittyvät
– jos kehittyvät – joukkueissa, joissa viettävät suurimman osan ajastaan, eli
seurajoukkueissaan. A-maajoukkueen leireillä kukaan pelaaja ei harpo eteenpäin
kehityksessään jalkapalloilijana. Siksi myös puheet nuorennusleikkauksista ja
maajoukkueesta nuorten pelaajien hautomona menevät metsään.
Leiritykset eivät tee pelaajista parempia; ne tekevät
pelaajista joukkueen. Leireillä pelaajien selkäytimeen iskostetaan pelitapa ja
keinot toteuttaa sitä tositilanteessa; tarvittaessa sitä varioidaan
vastustajan, pelaajien vireen ja terveystilanteen ja aiempien pelien mukaan.
Päävalmentaja valitsee maajoukkueeseen parhaan mahdollisen ryhmän ja tekee
työtä vain yksi tavoite mielessään: se, että tuo ryhmä pystyy parhaaseensa
seuraavassa koitoksessa. Mixu epäonnistui tässä tehtävässä kuusi kertaa
peräkkäin, kun karsintaotteluiden lisäksi mukaan lasketaan tärkeät
harjoitusottelut Slovakiaa ja Viroa vastaan. Mixulle on annettava tunnustusta
siitä, että hän yritti ja tiettyyn pisteeseen saakka onnistuikin luomaan maajoukkueelle
selkeän peli-identiteetin. Valitettavasti pelaajien pelitaidot tai Mixun
valmentajankyvyt eivät lopulta riittäneet siihen, että tuo peli-identiteetti
olisi johtanut myös toimivaan pelitapaan.
Uuden päävalmentajan ensimmäinen tehtävä tulee olemaan
maajoukkuepelaajien itseluottamuksen palauttaminen. Tavoitetta tukisi parhaiten
meritoitunut, menestystäkin saavuttanut ulkomaalainen valmentaja à la Richard
Möller Nielsen. Palloliiton lonkeroiden ulkopuolelta tuleva valmentaja toisi
raikkaita näkemyksiä, joita voisi hyödyntää yleisemminkin suomalaisen jalkapallon
kehittämisessä, vaikka sitä ei hänen pääasialliseksi tehtäväksi asetettaisikaan.
Pidemmän tähtäimen tavoitteita ei tarvita kuin yksi: se, että uusi valmentaja
pystyy muodostamaan maajoukkueen pelaajapoolista omalla tasollaan pelaavan kokonaisuuden.
Onnistumisen mittarina voivat olla vain tulokset.
Huuhkajien haasteet ovat monin tavoin suuret. Seuraaviin MM-karsintoihin
Suomi lähtee viidennestä arvontakorista, josta on todella vaikeaa ponnistaa
kisoihin. Karsintojen pitäminen pelkkinä väli- tai harjoittelukarsintoina on
kuitenkin vaarallista. Ei ole mitään takeita siitä, että Suomi saisi nykyisen
kaltaisen unelmalohkon vuoden 2020 EM-karsintoihin tai että Huuhkajat olisi
joukkueena valmiimpi, jos se olisi ensin saanut harjoitella yhdet karsinnat,
kuten Mixunkin projektin aikana jouduttiin huomaamaan. Pelaajamateriaalissakaan
ei viiden vuoden säteellä ehdi tapahtua suuria muutoksia. Suurin osa MM-kisoihin
2018 ja EM-kisoihin 2020 pyrkivän maajoukkueen pelaajista on joko A-maajoukkueen
tai U21-joukkueen ringissä jo nyt.
Onko Suomen pelaajamateriaali riittävän hyvää, on
ikuisuuskysymys. Nykyjoukkueen taso ei ole sama kuin kymmenen vuoden takaisen
maajoukkueen, mutta on täysin varmaa, että se riittää parempaan kuin jatkuvaan
tappioputkeen. Suomella on useita kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan nousseita
pelaajia, jotka – toisin kuin vielä Mixun pestin alussa – pelaavat isossa
roolissa seurajoukkueissaan ja ovat vieläpä tehokkaita. Suurin ongelma
materiaalissa on se, että tietyt pelaajatyypit puuttuvat sieltä kokonaan.
Puutelistan kärjessä ovat hyökkäävät laitapelaajat – tai yleensä pelaajat,
jotka osaavat ja uskaltavat haastaa vastustajaa pallon kanssa. Kun pieni maa
haluaa menestyä jalkapallossa, tällaiset pelaajat ovat erittäin tärkeitä:
haastot luovat tilaa ja hajottavat vastustajan ryhmitystä nopeammin ja
tehokkaammin kuin hidastempoinen syöttömylly. Tällaisten pelaajien puuttuminen
ei ole sattumaa. Suomalaisessa juniorimyllyssä nämä ominaisuudet eivät jalostu;
ne pikemminkin tukahtuvat.
Pelaajamateriaalin yksipuolisuus ja maajoukkueen
vuosikymmeniä jatkunut alisuorittaminen kertovat siitä, että Palloliitto ei ole
onnistunut kehittämään suomalaista jalkapalloa edes sille tasolle, jonka maamme
resurssit mahdollistaisivat. Juniorijärjestelmä pyörii Suomessa edelleen aivan
liikaa vanhempien tekemän talkootyön varassa. Juniorien isät ja äidit tekevät
tärkeää työtä, mutta heidän valmennuksessaan lahjakkuudet eivät pääse
sellaiseen ympäristöön, jonka he potentiaalinsa vuoksi ansaitsisivat.
Suunnanmuutosta varten liiton pitäisi uudistaa rakenteitaan
ja toimintakulttuuriaan sekä rekrytoida nykyisten verkostojen ulkopuolisia
osaajia. Yksi ilmeinen nimi on kaksi maajoukkuepelaajaa käytännössä omin voimin
kasvattanut Alexei Eremenko sr. Alexei jr. ja Roman Eremenko nousivat
maajoukkueen avainpelaajiksi pikemminkin järjestelmästä huolimatta kuin sen
ansiosta. Eremenko senioria on väläytelty jopa A-maajoukkueen
päävalmentajaehdokkaana, mutta mielestäni hänestä saisi enemmän irti
sellaisessa roolissa, jossa hän voi vaikuttaa juniorijalkapallon kehittämiseen
koko Suomen mittakaavassa.
Suomalainen jalkapallo tarvitsee kansainvälisin opein
pyöriviä akatemioita sekä läpinäkyvän, modernin ja ammattimaisen Palloliiton,
joka osaa uudistua eikä kaihda itsekritiikkiä. Liiton lisäksi samat vaatimukset
kohdistuvat seuroihin. Pelkästä maajoukkueen päävalmentajasta suomalainen
jalkapallo ei saa pelastajaa, olipa kyse ulkomaisesta tuloksentekijästä tai
kotimaisesta pelaajakehittäjästä. Sitä ei tarjoaisi edes lopputurnauspaikka,
jos isossa kuvassa ei tapahdu muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti