Sydänmailla

Tarina siitä, miksi päädyin marraskuun 29. päivä kello 15 Rochdaleen, ja mitä siellä todistin.

Jalkapallon siemenet itivät 1800-luvulla maaperässä, joka oli lannoitettu savulla, hiellä ja verellä. Ammattilaisjalkapallo syntyi varhain teollistuneessa Keski- ja Pohjois-Englannissa, jossa työväestön kasvanut määrä, elintaso ja vapaa-aika mahdollistivat jalkapallon nousun suosituksi yleisölajiksi jo 1880-luvulla. Jalkapallo vapautti maalaisjuuriltaan revityt tehdastyöläiset raskaan työn ja ankean ympäristön aiheuttamasta ruumiin ja sielun kolotuksesta. Näillä jalkapallon sydänmailla jokaiseen kaupunkiin, kylään ja taajamaan perustettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oma jalkapalloseuransa. Manchesterissa, Liverpoolissa, Newcastlessa ja Birminghamissa kymmenet tuhannet ihmiset tottuivat vaeltamaan stadioneille lauantai-iltapäivisin kauan ennen kuin moista edes mietittiin pääkaupungissa Lontoossa.

Lensin Manchesteriin marraskuisena lauantai-aamuna tarkoituksenani vierailla kaksi vuotta sitten avatussa National Football Museumissa, joten matkaan oli luontevaa sisällyttää myös annos paikallista jalkapalloa. Valinnanvaraa riitti, muodostavathan Luoteis-Englannin vanhat teollisuuskeskittymät yhden jalkapalloistuneimmista alueista maailmassa. Old Traffordin tai esimerkiksi Boltonin sijaan päätin suunnata Rochdaleen. Eettisten ja taloudellisten syiden lisäksi Spotland Stadiumille minua sysäsi toive aidosta englantilaisesta jalkapalloelämyksestä ja kiinnostus nähdä, millaista jalkapalloa Englannin alasarjoissa tänä päivänä pelataan. Olipa tarjolla vielä paikallispeli: Rochdale ja Oldham sijaitsevat lähempänä toisiaan kuin Töölö ja Leppävaara.

Rochdalen ja Oldhamin historiasta ei ole paljon kerrottavaa ennen tehtaiden tuloa. Tauotta kehränneet puuvillamyllyt sysäsivät uneliaat kyläpahaset taloudelliseen nousukauteen 1800-luvulla ja houkuttelivat paikalle massoittain työvoimaa tyhjenevältä maaseudulta. Kasvaviin tehdaspitäjiin perustettiin jalkapalloseurat oman alueensa mittapuulla melko myöhään: Oldham Athletic perustettiin paikallisen tehtaan kupeeseen vuonna 1895 (nimellä Pine Villa FC), Rochdale AFC vuonna 1907. Samanlainen syntykonteksti ei johtanut samanlaiseen menestykseen. Samaan aikaan kun Rochdale vielä pelasi Manchesterin ja Lancashiren aluesarjoissa, Oldham nousi Englannin ylimmälle sarjatasolle, jossa se parhaimmillaan sijoittui toiseksi. 1920-luvun alussa Spotlandille kotiutunut Rochdalekin hyväksyttiin Englannin ammattilaissarjoihin.

Perehtyessäni ”The Dalen” historiaan huomasin samaistuvani sen kannattajiin. Seura ei näet koskaan ole saavuttanut mitään. Rochdalen seurahistorian huippuhetki on arpaonnen siivittämä nousu vuoden 1962 liiga-cupin loppuotteluun, jonka se hävisi. Lähes satavuotisesta historiastaan Rochdale on viettänyt 78 kautta Englannin ammattilaissarjaportaan alimmalla tasolla; kahdella ylimmällä sitä ei ole koskaan nähty. Kakkosliigaa alettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nimittää pilkallisesti Rochdale-divariksi, kun seuran yhtäjaksoinen oleskelu liigassa oli jatkunut yli 30 vuotta. Rochdalen tämän hetkistä vaihetta nimitettäneen tulevaisuudessa kultakaudeksi. ”The Dale” keikkuu sarjanousun jälkeisenä joulukuuna Ykkösliigan ylemmässä keskikastissa.

Spotlandille eivät ulkopaikkakuntalaiset neutraalit kovin usein eksy. Brittiläiseen tapaan stadion sijaitsee lähiössä vanhan asuinalueen keskellä, melko pitkän kävelymatkan päässä kaikesta. Ulkonäöltään se on kuin englantilaisen jalkapallostadionin arkkityyppi. Puisista katsomoista kolme on saneerattu moderneiksi istumapaikallisiksi katsomoiksi, mutta toinen päätykatsomo on edelleen vanhanaikainen, ylemmillä sarjatasoilla kielletty seisomakatsomo. Vajaat 10 000 katsojaa vetävän stadionin palvelut koostuvat yhdestä klubikaupasta ja kahdesta pubista.

Sandy Lane End, Spotlandin seisomakatsomo.

Rochdale ja Oldham ovat maantieteellisesti lähes seinänaapureita, mutta välienselvittelystä ei ollut syytä odottaa vihamielistä. Seurojen fanit vihaavat Manchesterin jättiläisiä paljon enemmän kuin toisiaan. Yleisöä ja tunnelmaa oli silti tiedossa. Oldham oli käyttänyt koko 3000 lipun kiintiönsä peliin, ja kielloista huolimatta suuremmankin joukon huhuttiin tulevan paikalle. Saavuin ottelupaikalle jo pari tuntia ennen peliä, ja huomasin nopeasti, että lauantai tosiaan on Englannissa pyhitetty jalkapallolle. Isät ja pojat; isät ja tytöt; isät ja äidit ja isät ja mummot kokoontuivat Spotlandilla jo tuntia ennen alkuvihellystä, eivätkä viittä minuuttia ennen kuten esimerkiksi Suomessa. Fish & chips ja/tai pie & pint ennen iltapäivän ottelua on vuosisadan taakse yltävä perinne.

Englantilaisen keittiön taidonnäyte.

Osallistuttuani itsekin perinteiden ylläpitämiseen siirryin Spotlandille katsomon puolelle. Jo ennen ottelua kävi selväksi, että Oldhamilla on huomattavasti enemmän kannatusta kuin Rochdalella. Omasta paikastani nähden vastakkainen sivukatsomo täyttyi naapuripitäjän äänekkäistä faneista. Keltapaitaiset järjestysmiehet juoksivat katsomon reunaa edestakaisin sinne, missä kulloinkin esiintyi ongelmia. Pelin aikana 28 fania heitettiin Spotlandilta ulos ja yhdeksän pidätettiin – suurin osa heistä vierasjoukkueen kannattajakatsomosta. Oheisen YouTube-pätkän tapahtumakuvaus tosin liioittelee vahvasti, sillä varsinaisia väkivaltaisuuksia ei nähty.

”The Dalen” intohimoisimmat – tai ainakin lauluhaluisimmat – fanit olivat päädyn seisomakatsomossa. Tunnetta riitti myös pääkatsomossa, eikä pelkästään ottelun takia. Ennen peliä kausikorttilaiset halasivat toisiaan, kyselivät kuulumisia ja tivasivat edellisen matsin poissaolijoilta, missä nämä oikein olivat olleet. Olin selvästi valinnut riittävän syvän kohdan, josta hypätä englantilaisen jalkapallon valtamereen.

Ottelu potkaistiin käyntiin Rochdale-manageri Keith Hillin juonimalla rugbyhenkisellä avauskuviolla, jossa viisi miestä lähti rivissä rynnimään kohti vastustajan maalia yhden kuljettaessa palloa ja neljän ilmeisesti suojatessa. Eteneminen päättyi ensimmäiseen vastustajaan, mutta pelin henki oli selvä. Kummankin joukkueen peli perustui perienglantilaiseen kick & rush -taktiikkaan, jossa pallon ottaminen haltuun näytti olevan kiellettyä muissa kuin kahdessa tapauksessa: silloin harvoin, kun pallo tuli hallitusti suoraan jalkaan tai silloin kun se tuli juoksuun, jolloin tuli kiihdyttää kovaa eteenpäin. Muissa tapauksissa pallo oli potkaistava tai puskettava niin kauas kuin lähtee. Pelinrakentelussa, jos sitä siksi voi sanoa, korostuivat pitkät pallot kohti keskushyökkääjää ja laidoille suunnatut korkeat ristipallot, joista yritettiin saada keskityksiä maalille.

Oli helppo nähdä, mihin ammattilaisuuden mahdollistamat työtunnit oli käytetty. Joukkueiden pelissä oli kaksi vaihetta: pallollisessa juostiin kohti vastustajan maalia, pallottomassa kohti omaa. Sivuttaissyöttöjä viljeltiin harvakseltaan; pelin rytmittäminen, pallonhallinta ja hidastempoiset hyökkäykset olivat tyystin kadoksissa. Järjettömän – kirjaimellisesti – temmon seurauksena keskikentällä toistuivat säännöllisesti pääpallorallit, joissa viisi pelaaja puski palloa vuorotellen, ennen kuin kuudes potkaisi sen kauas pois. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Spotlandilla huomasin, että perinteiseen brittifutikseen liitetyt stereotypiat pitävät melko hyvin paikkansa. Ryntäilevästä prässistä huolimatta liukutaklauksia tosin käytettiin aika harvoin. Niihin ei välttämättä ollut tarvettakaan, koska yleensä pallo päätyi rajojen ulkopuolelle ilmankin.

Seuratessani ottelua havaitsin Rochdalen faneissa Suomen katsomoista tuttuja piirteitä. Vastakkaisen katsomon Oldham-fanien riehumisesta ei paljoa välitetty, vaan pelin seuraamisen ohessa jutusteltiin rennosti vierustoverin kanssa ja huudeltiin samalla tuomarille, vastustajille tai omille – yleensä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Rochdalen peli ei kulkenut, ja siihen oltiin pettyneitä, mutta näytti siltä, että pettymyksiin oltiin totuttu. Vieressäni istunut paikallinen fani tosin pyysi minulta anteeksi joukkueensa esitystä ja kertoi sen olleen kauden ehdottomasti huonointa peliä.

Hurja tempo sai pelaajien taitotason näyttämään suunnilleen Suomen Ykkösen tasoiselta. Toisaalta fyysinen voima, kaksinkamppailut ja raaka juoksuvoima olivat luultavasti HJK:takin ylemmällä tasolla. Pelillisten hienouksien täydellisestä puuttumisesta huolimatta huomasin viihtyväni. Kaikki, jotka sanovat jalkapalloa hitaaksi ja tylsäksi peliksi, tulisi viedä Spotlandille. Yleisö tuskastui aina, kun palloa syöteltiin poikittain pidempään kuin kolme kertaa, ja lietsoi pelaajia entistä vauhdikkaampaan peliin. Verkkokalvoilleni on syöpynyt rinta rottingilla kaikkea liikkuvaa jahtaava Rochdalen Stephen Dawson, joka ei montaa palloa saanut omille mutta taisteli ja tappeli sitäkin ansiokkaammin.

Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että ottelussa oli loistava tunnelma. Aivan arkipäivää täydet katsomot eivät kuulemma Spotlandilla ole – ”yleensä on hiljaista”, vierustoverini totesi lakonisesti – mutta paikallispeliin oli luonnollisesti latauduttu. Stadion itsessään oli ulkonäöltään kodikas ja akustiikaltaan toimiva. Tällaisille areenoille jalkapallo on tarkoitettu, ei avarille, juoksuratojen ympäröimille yleisurheilukentille. Kymmenen Spotlandia eri puolille Suomea tekisi ihmeitä maamme jalkapallokulttuurille.

Keith Hill (oikealla alhaalla oleva tuima partasuu) yrittää kääntää peliä triplavaihdolla. Ei onnistunut.

Oldham eteni lopulta vierasvoittoon tylyin 3-0 -lukemin. ”Laticsilla” oli hyökkäyksissään hieman enemmän variaatioita kuin kotijoukkueella – laitureita pelattiin läpi paitsi roiskimalla, myös nopeilla muutaman syötön yhdistelmillä. Valitettavaa oli se, että ottelu ratkesi Oldhamin Danny Philliskirkin 0-1 -tilanteessa härskisti filmaamaan rangaistuspotkuun juuri kun Rochdale oli saamassa pelistä otteen. Kotijoukkueelta vaikutuksen teki keskikentän pohjalla pelannut nuori Jamie Allen, joka osasi ja uskalsi välillä pitääkin palloa; vierailta puolestaan muutama minuutti ennen loppua irti päästetty George ”The Beast” Elokobi, joka tunnetaan Englannissa siitä, että hän on lähes yhtä leveä kuin pitkä. 175 senttiä ja 95 kiloa ovat lähempänä sumopainijan kuin jalkapalloilijan mittoja, mutta varsin ketterästi mies lihasmassaansa nähden nurmella liikkui.

Sain Rochdalesta sen mitä olin hakemassa. Seuralla ei ole pokaalikaappia, eikä kannattajien määrä ole Ykkösliigankaan mittapuulla kummoinen. Sen olemassaolo kertoo siitä, miten syvällä jalkapallo on Englannin yhteiskunnassa. Kuten myöhemmin jalkapallomuseossakin saatoin todeta, Englannin jalkapallokulttuurin perusta on juuri Rochdalen tapaisissa pikkutekijöissä, jotka ovat pelanneet alasarjoissa vuosisadan ja tulevat kaikesta päätellen pelaamaan niissä myös seuraavan. Sympaattiselle altavastaajalle on helppo toivoa hyvää. Lähtiessäni pois vierustoverini taputti minua olalle ja toivotti tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen. Miksipä ei.