Organisoitu puolustus, individualistinen hyökkäys sekä muita MM-jalkapallon ilmiöitä

Brasilian MM-kisat esittelivät jalkapallomaailmalle taktisia ilmiöitä ja vahvistivat maanosien välisiä stereotypioita. Tässä kirjoituksessa pohdin, millaista peliä kuukauden aikana oikeastaan nähtiin.

Jalkapallon MM-kisat tarjosivat jalkapallofaneille ympäri maailmaa unohtumattomia otteluita ja pelin ammattilaisille ja asiantuntijoille paljon pureskeltavaa. Erityisesti kaksi teemaa nousi esiin: taktiikan vaikutus jalkapallo-ottelun kulkuun ja sen lopputulokseen, ja henkisen valmistautumisen merkitys huippu-urheilussa.

Taktisesta näkökulmasta tarkasteltuna kisoissa korostui individualismin ja kollektivismin välinen ikuinen kamppailu. Jalkapallo on joukkuepeli, mutta nykyinen huippu-urheilu ja sitä pönkittävä kapitalistinen teollisuus ja media rakastavat tähtiä, varsinkin niitä, jotka pelaavat joukkueensa hyökkäyksessä. Argentiina, Kolumbia, Portugali ja Hollanti ratkaisivat ristiriidan vapauttamalla joukkueensa suurimman tähden kokonaan puolustusvastuusta ja rakensivat joukkueen pallottoman vaiheen pelin koko muun joukkueen organisoidun ja kurinalaisen puolustuspelin varaan. Tavoitteena oli ulosmitata oman tähtipelaajan vahvuudet mahdollisimman tehokkaasti pitämällä hänet sillä paikalla ja siinä roolissa, jossa hän on parhaimmillaan.

Nykyjalkapallossa on harvinaista antaa näin suuria vapauksia yhdelle tai useammalle pelaajalle. Argentiina, Hollanti ja Kolumbia näyttivät kuitenkin, että siihen on varaa, mikäli joukkueen taktiikkaa täydentävät alhaalla makaava puolustuslinja ja matala prässitaso. Kaikki joukkueet hyötyivät ratkaisustaan merkittävästi. Hollanti käytti Arjen Robbenin pallonkuljetuskykyä ja nopeutta vastahyökkäyksissään, mutta myös luomalla hitaissa hyökkäyksissä ylivoimatilanteita laidoille tai keskustaan; Robben pelasi vapaana miehenä aina sillä sektorilla, jossa pallo oli. José Pekermanin ratkaisu siirtää James Rodríguez laidalta piilokärjeksi ja käyttää keskushyökkääjinä tunnettuja Adrian Ramosia ja Jackson Martínezia vasemmalla laidalla kahden suunnan roolissa antoi Jamesille mahdollisuuden loistaa. Argentiina puolestaan olisi luultavasti mestari, jos Leo Messin lisäksi joku muukin hyökkäävä pelaaja olisi pelannut omalla tasollaan. Argentiina lähti turnaukseen tarkoituksenaan vapauttaa Messin lisäksi kaksi muutakin pelaajaa puolustustehtävistä, eli pääasiassa prässäämisestä, mutta Sergio Agüeron loukkaannuttua suunnitelmasta luovuttiin, ja vapaaksi jäi Messin lisäksi vain Gonzalo Higuaín. Hän ei kuitenkaan pystynyt hyödyntämään vapauksiaan, kuten ei kentälle peräti viidessä ottelussa vaihdettu Rodrigo Palaciokaan.

James Rodríguez voitti MM-kisojen maalikuninkuuden ja siirtyi kisojen jälkeen Real Madridiin, mutta olisiko näin käynyt, jos Pekerman olisi peluuttanut häntä odotuksien mukaisesti laidalla? Kuva: Wikimedia Commons/Copa2014.gov.br

Kisoissa nähtiin myös tällaisen taktiikan kääntöpuoli. Portugalilla olisi ollut potentiaalia pelata kuin Hollanti, mutta neljäsosakuntoisella Cristiano Ronaldolla se ei onnistunut. Myös Brasilia näytti eksyneeltä ja vaarattomalta heti, kun se oli menettänyt Neymarin, jonka loukkaantuminen oli seurausta tähtiorientoituneen hyökkäyspelin vastareaktiosta: brutaalista pelistä, jolla tähdet pyrittiin pelaamaan kentältä ulos. James vältti Neymarin kohtalon kuin ihmeen kaupalla. Toinen, vähemmän kyyninen vaihtoehto tähtien eliminoimiseen oli taktinen. Argentiina-Hollanti -välierässä Hollannin miesvartiointi teki selvää Messistä ja Argentiinan alhaalla maannut puolustuslinja ja sen edessä päivystänyt Javier Mascherano Robbenista.

Voittajaksi selviytyi kuitenkin joukkue, jonka pelissä yllä kuvaillut piirteet eivät olleet millään tavalla esillä. Saksa oli hyvin organisoitu joukkue vain satunnaisesti, ja sillä oli alusta lähtien selviä heikkouksia puolustuspelissään. Heikkoudet eivät johtuneet niinkään pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista – esimerkiksi laitapakkina häärineen Benedikt Höwedesin hitaudesta tai keskikentällä epävarmasti esiintyneen Philip Lahmin syöttötaidosta – vaan siitä, että rohkealla ja aktiivisella pelitavalla on aina hintansa. Se on altis pallonmenetyksille tilanteissa, joissa puolustusmuoto on rikki, kuten Espanjakin Hollantia vastaan karvaasti huomasi. Negatiiviset tilanteenvaihdot eivät kuulu Saksan vahvuuksiin, mikä on mielenkiintoista, sillä ainakin José Mourinhon ja Louis van Gaalin kaltaiset pragmaatikot pitävät niitä nykyjalkapallon tärkeimpänä taktisena osa-alueena.

Saksa nousi mestariksi, koska sen vahvuudet peittivät heikkoudet alleen. Sen hitaat hyökkäykset olivat mestarillisia: pallo pystyttiin hyökkäysalueella jatkuvasti pelaamaan nopeilla syötöillä pelaajalle, jonka rintamasuunta on vastustajan maalia kohti – ts. positiiviseen peliasentoon. Paikkojaan jatkuvasti vaihdelleiden pelaajien liike oli suunnitelmallista ja harjoiteltua. Jalkapalloromantikon silmissä on hienoa, että MM-kisojen voittajajoukkue pelasi modernia ja aktiivista jalkapalloa, jossa puolustuksen epävarmuus oli hinta, joka hyökkäyspelin sulavuudesta ja aloitteellisuudesta oltiin valmiit maksamaan. Pienet jalkapallomaat käyttävät niitä vahvuuksia, joihin rajallinen pelaajamateriaali antaa mahdollisuuden, mutta isoimmilla on vaihtoehtoja. Jalkapallotaktiikoista moralisoiminen on toki aina kyseenalaista, mutta on selvää, että kyttäilevän ja pragmaattisen jalkapallon seurauksena ovat Argentiina-Hollanti -välierän kaltaiset unettavat antispektaakkelit, joissa kumpikin osapuoli tyytyy virheiden pelossa varjelemaan maaliaan ja odottelemaan rankkareita.

Rohkea ja aloitteellinen jalkapallo sai palkintonsa. Kuva: Agênzia Brasil/Wikimedia Commons

Lähes jokaisen MM-ottelun lopputulos on selitettävissä kokonaan tai osittain taktiikan kautta. Monessa pelissä taktiset valinnat johtivat lopulta yllättävänkin selvään eroon tulostaululla. Brasilian MM-kisat olivat kaikkien aikojen maalirikkaimmat, mutta tämä kertoo enemmän siitä, miten paljon otteluiden luonteet ja kuvat vaihtelivat kuin siitä, että kisoissa olisi yleisesti ottaen hyökätty hyvin ja puolustettu huonosti.

Marginaalit suosikkien ja haastajien välillä osoittautuivat pieniksi, eikä kukaan suosikeista välieriinkään mennessä näyttänyt mestarilta. MM-kisojen historiasta kuitenkin tiedämme, että moni maailmanmestariksi yltänyt joukkue ei näyttänyt mestarilta vielä loppuottelussakaan. Välieriin selvinneet maat olivat lopulta melko odotettuja, mikä on todiste siitä, että todellisia suuryllättäjiä lajin ylimmällä tasolla nähdään sangen harvoin. Pienelle maalle puolivälieriin pääseminen on täysosuma, välieriin selviytyminen yleensä utopiaa.

Todelliset yllätykset nähtiin suurmaiden välisissä kohtaamisissa Brasilia-Saksa ja Espanja-Hollanti, joissa pelin kulku ja lopputulos näyttivät huippujalkapallon lainalaisuuksien vastaisilta. Selittämättömiä ne kuitenkaan eivät olleet. Kummassakin tapauksessa syinä murskalukemiin olivat toisen joukkueen taktinen epäonnistuminen ja täydellinen henkinen romahdus. Kummastakin ilmiöstä on urheilussa nähty esimerkkejä ennenkin. Esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkue esiintyi Vancouverin talviolympialaisten 2010 välierässä USA:a vastaan melko samalla tavalla kuin Brasilia Saksaa vastaan, puhumattakaan kotiyleisön edessä sattuneesta kuuluisasta romahduksesta Ruotsia vastaan MM-kisoissa 2003.

Kisat vahvistivat myös maanosien välisiä stereotypioita. Monesti afrikkalaisten ja aasialaisten joukkueiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu älylliseltä laiskuudelta. Stereotypiatkin ovat kuitenkin jostain peräisin. Esimerkiksi puolivälieräkamppailut Saksa-Ranska ja Brasilia-Kolumbia olivat sekä pelitavallisesti että mentaliteeteiltaan selvästi eurooppalainen kamppailu ja eteläamerikkalainen kamppailu. Myös Afrikan maiden otteet kisoissa niin kentällä kuin sen ulkopuolella olivat aika lailla sitä, mitä afrikkalaisilta joukkueilta on totuttu näkemään – pois lukien Algeria, joka nousi Costa Rican kanssa kisojen suurimmaksi yllättäjäksi. Ilman Manuel Neueria Algeria olisi luultavasti pudottanut täysin sekaisin olleen Saksan jo neljännesvälierissä, ja kisahistoria olisi kulkenut eri latuja pitkin.

MM-kisat ovat näyteikkuna, joka tarjoaa läpileikkauksen siitä, miltä jalkapallo tänä päivänä näyttää. Se nostaa pinnalle paitsi persoonia, myös taktisia ilmiöitä, joista puhutaan ja otetaan vaikutteita ympäri maailmaa.  Peliryhmitysten osalta muun muassa Hollannin ja Meksikon käyttämän 5-3-2 -muodostelman voi ennakoida yleistyvän myös seurajalkapallossa. Mielenkiintoista on nähdä sekin, millaiset seuraukset Manuel Neuerin yksin uudelleen määrittelemällä maalivahtipelillä tulee olemaan. Neuerin ja Saksan onnistuminen peitti alleen sen, kuinka riskialtis ja vaarallinen liberona pelaavan maalivahdin pelityyli on, varsinkin jos sitä yrittää pelaaja, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Nousuun lähdettyään maalivahdilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin viedä ratkaisunsa loppuun saakka. Väärä ajoitus tietää yleensä joko vastustajan tekemää maalia tai vastustajan hyökkääjän joutumista lasarettiin. Jos tuomari olisi viheltänyt Argentiinalle rangaistuspotkun MM-finaalissa, kun jälleen kerran maaliltaan noussut Neuer jyräsi polvellaan Gonzalo Higuaínin, tämäkin kirjoitus olisi sisällöltään luultavasti ollut toisenlainen.

Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.