Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.