Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)