Television taika – brittifutiksen menestysresepti kotimaisen pääsarjajalkapallon avuksi

Suomea, Ruotsia ja Norjaa yhdistää median ja urheiluveikkauksen synnyttämä kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon ja erottaa se, että vain Suomessa kotimainen pääsarjajalkapallo ei ole suosittu yleisölaji. Tästä tekstissä tuon esiin ilmiöiden taustaa ja pohdin televisionnin merkitystä Veikkausliigalle.

Pohjoismaisen urheilumedian historiassa korostuva brittifutis oli alkujaan Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiollisten yleisradioyhtiöiden yhteishanke, jonka tarkoitus oli pönkittää valtiollisten veikkausmonopolien tärkeintä uhkapeliä: vakioveikkausta. Englannin liigan perusta vakioriveillä valettiin Suomessa jo sotavuosina. Vuodesta 1944 lähtien pelattavina olleet brittikohteet olivat suositumpia kuin kotimaisten palloilusarjojen kohteet pääasiassa arvaamattomuutensa takia: kuka tahansa saattoi menestyä, vaikka ei joukkueiden voimasuhteista mitään olisi tiennytkään. Veikkaaja-lehdessä ilmestyneet vetovihjeet ja BBC:n World Service antoivat tärppejä, mutta todellisia brittifutiksen asiantuntijoita oli vähän. 1960-luvun lopulla alkanut englantilaisten liigaotteluiden televisiointi oli alkuvaiheessa ennen kaikkea veikkaajille tarkoitettu lisäpalvelu. Vaikka televisioissa näkyvästä pelistä ei koskaan ollut täyttä varmuutta ennen alkuvihellystä – eikä aina sen jälkeenkään – tarkoituksena oli, että peli olisi yksi vakiokupongissa olevista kohteista, ja koko riviä seurattaisiin lähetyksen aikana.

Veikkaajat saivat tiedon televisioiduista otteluista usein jo Veikkaajan/Veikkaus-Loton etusivulta.

Kun ensimmäiset suorat ottelut lähetettiin Pohjoismaissa 1960-luvun lopussa, ei niitä ollut mahdollista katsoa suorana edes Englannissa. BBC:llä oli oikeus näyttää Match of the Day -ohjelmassaan vain kooste- ja jälkilähetyksiä, joissa niissäkään otteluparia ei saanut paljastaa etukäteen. Syynä oli BBC:n kanssa TV-sopimuksesta neuvotelleen Englannin liigan pelko siitä, että katsojamäärät laskisivat, jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus katsoa pelejä kotisohviltaan. Englannissa suorien TV-pelien aika koitti vasta vuonna 1983.

Brittifutis löysi paikkansa osana uuden vapaapäivän, lauantain, viettoa kaupungistuvassa, keskiluokkaistuvassa ja viihteellistyvässä Suomessa. Televisioitu brittifutisottelu ja vakiorivi olivat huumaava yhdistelmä, joka liimasi veikkaajat ruutujensa ääreen ensimmäisistä reaaliajassa nähdyistä otteluista lähtien. Veikkaamisen tueksi tarkoitettu suora TV-lähetys muuttui 1970- ja -80-lukujen aikana perinteeksi ja lopulta instituutioksi, jonka merkitys ja vaikutukset laajenivat kauas uhkapelien ulkopuolelle – siitäkin huolimatta, että televisioitujen pelien määrä kaudessa oli nykymittapuulla pieni. TV-ottelut alkoivat yleensä marraskuussa, ja ne lähetettiin peräkkäisinä lauantaina kahdessa viiden-kuuden ottelun sarjassa vuodenvaihteen kummallakin puolella. Liigaotteluiden lisäksi ohjelmistoon kuuluivat Englannin liigacupin ja FA-cupin loppuottelut. Vuosikymmeniä jatkunut perinne synnytti Pohjoismaihin intohimoisesti englantilaisjoukkueita kannattaneen joukon: tänä päivänä viisissä-kuusissa kymmenissä olevat englantilaisten seurojen kannattajat ovat ensimmäinen brittifutiksesta kiinnostunut sukupolvi, ja moni heistä siirsi perinteen myös omille lapsilleen.

Millaiseen maaperään brittifutiksen siemenet Pohjoismaissa kylvettiin?

Ruotsissa brittifutis juurtui maahan, joka oli jo kyllästetty jalkapallolla. Ruotsin pääsarjajalkapallolla oli kiveen hakattu asema jo 1930-luvulla: samaan aikaan, kun suomalaiset kerääntyivät massoittain urheiluareenoille vain olympiasankareidensa kotimaan kiertueilla, ruotsalaiset jalkapalloseurat vetivät kymmeniä tuhansia ihmisiä pääsarjaotteluihinsa. Brittifutiksen televisioinnin alkaessa 1960-luvulla Ruotsilla oli jo takanaan mittava arvokisahistoria, jonka kruununa olivat vuonna 1958 pidetyt MM-kotikisat, joissa se selvisi loppu-otteluun. Norjan ja Suomen jalkapalloilullinen pohja erosi Ruotsista selvästi: kumpikin oli harvaan asuttu talvi- ja kestävyysurheilijoiden maa, jossa maajoukkue väläytteli vain yksittäisissä otteluissa, kotimaisen pääsarjan amatööripohja oli muurattu syvälle ja ammattilaispelaajat oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Erilaisista taustoistaan huolimatta brittifutis oli hitti kaikissa maissa. Norjassa siitä tuli lopulta vielä suositumpaa kuin Suomessa ja Ruotsissa. Nykypäivän suosiosta viitteitä antavat muun muassa brittiseurojen kannattajayhdistykset, joita on perustettu sekä Suomeen että Norjaan viime vuosikymmenten aikana. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liverpoolin Lofoottien kannattajayhdistyksellä on 100 jäsentä, kun koko Suomen Liverpool-yhdistyksellä on noin 350.

Liverpool-faneja Oslon Bislettillä ystävyysottelussa Lyn-Liverpool elokuussa 2009. Kuva: Bringsverd (Flickr/Wikimedia Commons)

Tänä päivänä Norjassa kotimainenkin jalkapallo on kuitenkin hyvin suosittua ja laajalti kannatettua. Useimmilla norjalaisilla on suosikkiseura sekä Englannista että kotimaastaan. Norjan, kuten Ruotsinkin, pääsarjajalkapallo lähti jyrkkään nousuun 1990-luvulla, jolloin Norjan maajoukkue menestyi arvokisoissa suoraviivaista brittijalkapalloa – kuinkas muuten – ihannoineen Egil ”Drillo” Olsenin johdolla, ja useat norjalaispelaajat siirtyivät Englannin Valioliigaan, löivät siellä läpi ja palasivat kotimaahansa nostamaan pääsarjan tasoa. Norjassa on nykyisin väkilukuun suhteutettuna suurin määrä rekisteröityjä jalkapalloilijoita maailmassa: lähes 400 000 jalkapalloilijaa on lähes kymmenesosa talviurheilumaana tunnetun Norjan väestöstä. 6–24 vuotiaista norjalaisista pysäyttävät kolme neljäsosaa pelaa organisoitua jalkapalloa.

Norjan Tippeligaenin yleisökeskiarvo nousi kaudella 2007 ennätyslukemiin (10 521) . Kuva ottelusta Brann-Strømsgodset huhtikuulta 2007. Kuva: Øyvind Vik (Wikimedia Commons)

Norjan tapauksessa polttoainetta kotimaiselle pääsarjalle tarjosi myös televisio. Norjan televisio aloitti pääsarjajalkapallon säännöllisen televisioinnin jo 1990-luvun alussa, jolloin lajin asema ei vielä ollut Norjassa sitä mitä se nyt on. Televisionäkyvyyden merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida. Suomen urheiluhistoriassa ja -kulttuurissa medialla on ollut erittäin näkyvä rooli: kestävyysjuoksijoiden uroteot, jääkiekon maailmanmestaruudet ja formulakuskien menestys ovat jääneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin nimenomaan selostettuina televisiolähetyksinä. Pienemmässä mittakaavassa muistiin on jäänyt myös muun muassa MTV3:n Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai-iltapäivisin usean vuoden ajan 1990-luvulla ruuduille ilmaantuneet oranssit pikkutakkit ja Jutin ylämummot loivat mieleenpainuvan brändin, jonka merkitystä jääkiekon SM-liigalle ei voi vähätellä.

Kotimaisen jalkapallon historiaa suomalaisessa mediassa sävyttää lyhytjänteisyys ja häilyvyys. Kaupallisten kanavien vähäinen kiinnostus Veikkausliigaa kohtaan on ymmärrettävä seuraus liigan heikosta markkina-arvosta, mutta se ei selitä eri logiikan mukaan toimivan Yleisradion ja Veikkausliigan välillä vuosikausia jatkunutta on-off -suhdetta. Suhteen hedelmänä urheilufaneille on tarjoiltu puolihuolimattomasti toteutettuja harvalukuisia TV-otteluita loppukaudesta ja Urheiluruudun satunnaisia maalikoosteita, joiden laatu saa paatuneemmankin jalkapallofanin kyynelten partaalle. Aivan liian lähelle zoomatut koosteet eivät palvele suomalaista jalkapalloa vaan pönkittävät sen amatöörimäistä mielikuvaa. Julkisena, verorahotteisena palveluna Ylen on pystyttävä parempaan. Jalkapallo sopisi täydellisesti osaksi Ylen viime syksynä lanseeraamaa Urheiluviikonloppu-konseptia, jossa näytetään viikonloppuisin otteluita mm. koripallon, lentopallon, käsipallon ja salibandyn pääsarjoista, mutta mitä teki Yle, kun sarjat keväällä päättyivät ja siirtymä jalkapalloon olisi ollut kuin valmiiksi pedattu? Siirsi ohjelman kesätauolle.

A-maajoukkueen pelien ja satunnaisten euro-otteluiden näkyminen Ylellä ei korvaa Veikkausliigan näkymättömyyttä. Jo yksi peli viikossa samaan katseluaikaan parantaisi televisionäkyvyyttä merkittävästi, ja se saattaisi pidemmälle aikavälillä lisätä myös paikan päälle saapuvien katsojien määrää. Stavangerin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että julkisilla kanavilla näkyvillä TV-otteluilla oli odotuksien vastaisesti jopa positiivinen vaikutus Norjan Tippeligaenin yleisömääriin.

Yksi vaihtoehto vapaasti katsottavien TV-lähetysten toteuttamiselle voisi olla brittifutiksen menestysreseptin soveltaminen yhdistämällä sunnuntai-iltaisin näytetty televisiopeli kotimaisista otteluista muodostetun vakiorivin seuraamiseen. Yhteiskunta, mediamaisema ja uhkapelaaminenkin ovat mullistuneet viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta veikkausten seuraaminen TV:ssä näkyvän pelin ohessa on yhtä koukuttava yhdistelmä kuin ennen. Lähetykset voisi toteuttaa esimerkiksi VeikkausTV:n Futiskierros-innovaation tapaan seuraamalla kierroksen kaikkia otteluita, niin että pääottelusta hypätään muille paikkakunnille, heti kun niissä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Brittifutiksesta tuli instituutio, kun TV-ottelut yhdistettiin vakioveikkaukseen, ja niitä näytettiin usean vuosikymmenen ajan samaan katseluaikaan. Jos Veikkausliiga olisi näkynyt jollakin pääkanavalla säännöllisesti 1990-luvulta lähtien, kuten Tippeligaen Norjassa, sekin saattaisi olla. VeikkausTV:llä näkyvistä peleistä siihen ei koskaan ole, niin korkeatasoisia kuin sen lähetykset nettistreameiksi ovatkin.

Lisää samasta aiheesta Jalkapallolehden tuoreessa artikkelissa.