Reilua huippu-urheilua?

Ammattilaisurheilulla on nykyisin melko kyseenalainen maine. Tässä tekstissä pohdin, millaista etiikkaa voisi soveltaa nykypäivän urheiluun, ja kenellä on vastuu siitä, millä ehdoilla urheillaan.

Lähde: flickr, nimim. twofourseven

Missä on ammattilaisurheilun etiikka?

Yksi vanhan SVUL:n urheilujohtajien suosikkifraaseista 1900-luvun aikana oli, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa. Tämä fraasi nousee vieläkin aika ajoin esiin, jolloin useimmat urheilutoimittajat yleensä kuittaavat sen tyhjänä. Fraasi ei kuitenkaan nähdäkseni ole tyhjä. Sen taustalla on kontekstittoman urheilun idealistinen haavekuva, jonka käytön motiivina on urheiluun liitettyjen kielteisten piirteiden ja lieve-ilmiöiden työntäminen taka-alalle. ”Keskittykää nyt vain tuohon peliin, sehän on vain urheilua”.

Se ei ole vain urheilua.

Se on liiketoimintaa, jonka aikaansaamiseksi on pitänyt liikutella suuria rahasummia ja josta joku taho myös hyötyy suuria summia, ainakin jos kyse on huippu-urheilusta. Se on myös toimintaa, jolla yksityishenkilöt, puolueet ja jopa valtiot voivat tavoitella poliittista vaikutusvaltaa, mainetta ja hyväksyntää.

Viime aikoina usean suuren urheilutapahtuman taustalta on tuotu esiin ihmisoikeusrikkomuksia, hyväksikäyttöä ja korruptiota. Brasiliassa osoitettiin mieltä viime kesänä, kun oli käynyt ilmi, että Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on asettanut MM-kisojen järjestäjämaille ehdon kisojen miljardien eurojen voiton nostamisesta verovapaana, jolloin tuotoista ei voida käyttää senttiäkään järjestäjämaan julkisten palveluiden kehittämiseen. Sotshin talviolympialaisten budjetti on paisunut, koska suuri osa rahoista katoaa venäläisten virkamiesten taskuun; lisäksi näyttävien kisapaikkojen hintana on potentiaalinen ympäristökatastrofi ja tuhannet kodeistaan häädetyt ihmiset. Qatar puolestaan soveltaa muinaisen Egyptin menetelmiä nykypäivään rakentamalla vuoden 2022 MM-kisoja varten hulppeita jalkapallostadioneita keskelle aavikkoa työvoimalla, jolla ei ole sen paremmin palkka- kuin työoikeuksiakaan. Ensi kevään jääkiekon MM-kisat myönnettiin Valko-Venäjälle, jossa Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašhenka käyttää kisoja berlusconilaisittain poliittisen arvonannon saamiseen.

Mikäli urheilijoilta, valmentajilta ja urheilujohtajilta kysytään – ja on kysytty – ei ongelmia tunnu olevan. Kysymykset on helppo kuitata poliittisina, työnkuvaan kuulumattomina. Epäkohtia ei sinänsä kiistetä; niitä vain pidetään jonkun muun ongelmana.

Nykyisin tuntuu vallitsevan konsensus siitä, että on itsestään selvää ja eräänlainen välttämätön paha, että huippu-urheilua ohjaa rahan ja voiton tavoittelun logiikka, joka ajaa kaiken edelle. Sen seurauksiin on sitten vain sopeuduttava. Yhtä selvänä pidetään sitä, että poliittiset viestit on pidettävä ulkona urheiluareenoilta. Tarkoittaako tämä vapautusta urheilussa piilevien epäkohtien ajattelulta?

Amatööri- ja ammattilaisurheilun arvopohjaa tutkinut dosentti Kalervo Ilmanen on tutkimuksissaan esittänyt, että koska ammattilaisurheilu on taloudelliseen ja sosiaaliseen hyötyyn tähtäävää työtä, se pitäisi etiikaltaan rinnastaa liike-elämään ja muuhun elinkeinotoimintaan. Vastuullisen liiketoiminnan avainkäsite on yhteiskuntavastuu (engl. corporate social responsibility, CSR), jonka voi tiivistettynä määritellä prosessiksi, jossa organisaatio pyrkii toimimaan eettisesti ja sosiaalisesti vastuullisesti, ympäristöä kunnioittavalla tavalla.

Yhteiskuntavastuun käsite on ollut esillä liike-elämän alalla jo kymmeniä vuosia, ja sillä on myös kriitikkonsa. Useimmat suuryritykset ottavat sen kuitenkin vakavasti. Mikäli korporaatioiden taustoista paljastuu kytköksiä diktatuureihin ja ympäristö- ja ihmisoikeusrikkomuksiin, voivat seuraukset olla suurellekin yritykselle vakavia. Maineen menettäminen voi johtaa kansainvälisiin boikotteihin ja taloudellisten tuottojen menettämiseen.

Yhteiskuntavastuuohjelmia on alettu ottaa käyttöön myös urheiluorganisaatioissa. Tämä ei ole yllättävää, sillä urheiluorganisaatiot ovat Suomessakin jo pitkään omaksuneet monia liikeyritysten toimintatapoja ja -ohjelmia. Lisäksi moni CSR:n tavoitteista on yhteneväinen mm. olympismin periaatteiden kanssa. Ensimmäinen urheiluorganisaatio, joka otti CSR-ohjelman käyttöön, ei kuitenkaan ollut KOK, jolla sitä ei virallisesti ole vieläkään, vaan FIFA. FIFA:n CSR:n tavoitteena on järjestön nettisivujen mukaan kanavoida jalkapallon urheilullinen ja FIFA:n organisatorinen voima positiiviseen sosiaaliseen ja ympäristönsuojelulliseen kehitykseen ympäri maailmaa. Sen keskeisenä osana on Football for Hope -ohjelma, jonka kautta tuetaan lukuisia lasten ja nuorten olojen parantamiseen tähtääviä hankkeita erityisesti kehitysmaissa.

FIFA on käyttänyt CSR-ohjelmaansa vastauksena kriitikoille, jotka kyseenalaistavat esimerkiksi edellä kuvatun jalkapallon MM-kisojen verovapausehdon olemassa olon. Voi kuitenkin kysyä, ovatko FIFA:n omat hankkeet riittävä sosiaalisen kontribuution muoto, etenkään kun järjestäjämaan yhteiskunta ei hyödy niistä suoraan juuri millään tavalla. Sama kysymys voidaan esittää myös KOK:lle, joka muotoilee korkealentoisin sanoin olympia-aatteensa tavoitteeksi maailman parantamisen urheilun avulla mm. tukemalla kestävää kehitystä ja ympäristönsuojelua sekä varmistamalla, että olympialaisten järjestäjäkaupungit saavat järjestämistään kisoista pitkäaikaisen taloudellisen ja sosiaalisen hyödyn. Jokainen Putinin olympialaiset -dokumentin nähnyt osannee vastata, kuinka hyvin nämä tavoitteet toteutuvat Sotshissa.

Yhteiskuntavastuun ohella puhutaan usein kuluttajan vastuusta. Käsitteellisesti kyse on tällöin eettisestä kuluttamisesta (ethical consumerism). Mielestäni käsite voisi olla käyttökelpoinen myös urheilussa, jolloin se koskisi urheilun viihdekuluttajia ja kannattajia. Havainnollistan tätä banaani-analogian kautta. Jos kaupassa voi valita hyllyltä reilun kaupan banaaneja Chiquitan sijaan, voi eettinen urheilukuluttaja valita reilun kaupan urheilutuotteita. Niitäkin nimittäin on, joskin virallisen sertifikaatin puutteessa tuotteen eettisyyden arvioiminen jää kuluttajan vastuulle. Toinen vaihtoehto, joka saattaa kannattajaksi itsensä mieltävälle olla sopivampi, on yrittää muuttaa urheilun chiquitojen toimintatapoja. Se on vaikeampaa, mutta ei mahdotonta. Ison ihmisjoukon ostopäätöksillä ja kulutustottumuksilla on merkitystä myös urheiluteollisuudessa, kuten esimerkiksi Nike joutui -90-luvun sweatshop-kohun myötä toteamaan.

Yksi tapa vaikuttaa ovat boikotit, joiden todennäköisyys kasvaa sitä mukaa, kun huippu-urheilun maine heikkenee. Urheilu elää sekä kuluttajistaan että kannattajistaan yhtä paljon kuin suuryritykset tuotteidensa ostajista. Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, en pitäisi mahdottomana, että lähitulevaisuudessa johonkin isoon urheilukilpailuun kohdistuu boikotti, johon aiemmista urheiluboikoteista poiketen osallistuu poliitikkojen lisäksi penkkiurheilijoita, mediaa ja sponsoreita. Boikoteista on riittänyt puhetta jo Sotshin olympialaisten alla. Vielä enemmän niistä tullaan puhumaan myöhemmin keväällä, kun jääkiekon MM-kisat Valko-Venäjällä alkavat. Valko-Venäjän vaatimus erillisviisumista kaikille jääkiekon ulkopuolisista aiheista kirjoittaville median edustajille oli liikaa jopa Kansainväliselle jääkiekkoliitolle, joka uhkasi Valko-Venäjää jopa kisojen perumisella. Sittemmin Valko-Venäjä perui vaatimuksen. Keinoja kansainvälisillä urheilujärjestöillä siis kyllä löytyy, kyse on vain halusta.

Boikottien hyödyllisyys asetetaan usein kyseenalaiseksi. Viime kädessä kysymys palautuu siihen, onko yksittäisellä kansalaisella tai edes järjestöillä yleensäkään vaikutusmahdollisuuksia. Aktiivinen kansalaisuus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, eikä urheilu edusta tässä(kään) suhteessa mielestäni mitenkään poikkeavaa elämänaluetta. Venäjä, Qatar ja Valko-Venäjä eivät ehkä muuta lainsäädäntöään ja ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kyseenalaisia toimintatapojaan mielenilmausten vuoksi, mutta se ei ole syy olla tekemättä niitä. Realistisempaa olisi kuitenkin suunnata boikotit ja muut mielenilmaukset kansainvälisiä urheilujärjestöjä vastaan ja painostaa niitä muuttamaan erityisesti kisaisännyyksien myöntämisprosessia läpinäkyvämmäksi. Kisoja tulisi myöntää vain valtioille, jotka pystyvät järjestämään ne vastuullisella ja kestävällä tavalla.

Urheilijoiden kohdalla boikotit eivät mielestäni ole järin realistinen tai edes toivottava ajatus. Ne merkitsisivät omien unelmien ja vuosien työn uhraamista urheilujärjestöjen ja kisaorganisaatioiden virheiden ja järjestävien maiden politiikan vuoksi. Kaikilla – myös urheilijoilla – pitäisi kuitenkin olla oikeus ilmaista mielipiteensä, kunhan se tapahtuu hyviä tapoja ja kilpailujen urheilullisia sääntöjä kunnioittaen. Käytännössä tämän oikeuden myöntäminen ei muuttaisi paljoa: on vaikea nähdä, että esimerkiksi Sotshissa varusteiden alta vilkkuvat sateenkaarikynnet tai muut vastaavat kannanotot veisivät urheilun olympialaisissa sivuosaan. Merkityksettömäksi tällaiset eleet eivät silti jäisi. Ne veisivät järjestävältä taholta yksinoikeuden käyttää kisoja oman politiikkansa pönkittämiseen.

Yksittäisiä ihmisiä ei voi painostaa tai pakottaa kannanottoihin tai eettisiin valintoihin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että lompakollaan voi äänestää myös urheilussa. Mikäli urheiluun suhtaudutaan putkinäköisesti ja teeskennellään, että epäkohtia ei ole olemassa,  urheilun taustavoimien toimintatavat säilyvät samanlaisina tai muuttuvat entistä kyseenalaisempaan suuntaan. Mielestäni olisi urheilunkin kannalta vain hyvä, jos myös urheilujärjestöt luopuisivat vanhanaikaisesta ajattelusta, jossa poliittisiin kannanottoihin urheiluareenoilla suhtaudutaan pelonsekaisen kielteisesti. Upporikkailta kansainvälisiltä urheiluorganisaatioilta olisi joka tapauksessa vaadittava vastuunkantoa myöntämistään kilpailuista.