Jalkapallo ja doping

Venäjän narahtaminen valtiojohtoisesta dopingista on urheilun historian suurimpia skandaaleita. Missä määrin doping koskettaa myös jalkapalloa?

Suorituskyvyn lääketieteellinen tehostaminen, jota nykyisin kutsutaan dopingiksi, kuului moderniin kilpaurheiluun jo kauan ennen kuin ensimmäiset kiellettyjen aineiden listat laadittiin 1970-luvulla. Urheilijan suorituskykyyn vaikuttavat lääkeaineet voi tarkoituksensa ja vaikutuksensa osalta jakaa karkeasti piristeisiin, joilla etsitään hetkellistä vetoapua kilpailuissa; hormoneista, joilla tavoitellaan pidempiaikaista voiman ja kestävyyden kasvua ja palautumista edistäviin aineisiin, joiden kautta huippu-urheilun vaatimaa ankaraa harjoittelua pyritään ylläpitämään.

Erityisesti piristeillä riittää historiaa. Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien tiedetään käyttäneen "pervitiiniä" – eli metamfetamiinia – jo 1900-luvun alussa, ja käyttö oli vuosikymmenen puolivälissä jopa melko systemaattista. Jalkapallossa saman aineen on arveltu edesauttaneen ”Bernin ihmeen” toteutumista MM-kisoissa 1954. Länsi-Saksa kukisti voittamattomana pidetyn Unkarin kultaisen joukkueen raskaissa olosuhteissa pelatussa MM-finaalissa, vaikka oli hävinnyt sille saman turnauksen 1. kierroksella murskalukemin. 1960-luvun "Grande Interin" valmentaja Helenio Herrera, oman aikansa special one, puolestaan tunnetaan siitä, että hän piikitti puolipakolla pelaajiinsa erilaisia aineita sekä harjoitusleireillä että ennen pelejä. Varsinaisesta dopingista näissä tapauksissa ei ollut kyse: aineet olivat moraalisesti kyseenalaisia, mutta eivät säännöissä kiellettyjä.

Saksan maajoukkueen vuoden 1954 MM-kultaan valmentaneen Sepp Herbergerin mukaan Bernin ihmeen takana oli altavastaajan rooli, joka antoi saksalaisille voimat vuorien siirtoon. Kuva: Wikimedia Commons / Kandschwar

Antidopingin aika alkoi urheilussa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Moni tutkija on liittänyt antidopingin amatööriaatteen viimeiseksi jäänteeksi huippu-urheilussa. Luovutettuaan 1980-luvulla satavuotisen sodan ammattilaisuutta vastaan kansainvälinen olympialiike loi uuden hirviön dopingista ja rakensi sitä vastaan vielä tehokkaammat valvonta- ja torjuntakoneistot – kulminaationa kansainvälinen antidopingtoimisto Wada. Amatöörieetoksen tavoin antidopingin voima on suurin yleisurheilussa ja talviurheilussa – olympialiikkeen kulmakivissä. Wadalla ei tänä päivänäkään ole juuri valtaa Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloliigoissa eikä Pohjois-Amerikan perinteikkäissä ammattilaislajeissa. Näissä läpeensä kaupallistuneissa piireissä dopingiin ei koskaan ole kiinnitetty suuremmin huomiota. Kun urheilu nähdään ensisijaisesti viihdebisneksenä, ei urheilijoiden suorituskyvyn patoaminen, johon antidoping perustuu, ole loogista – etenkään kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole. Hyväksyi dopingin tai ei, antidopingin ja ammattilaisurheilun liiton ongelmia on vaikea kiistää.

Jalkapallossa dopingtestit alkoivat 1990-luvulla, mutta kovin uskottavaksi järjestelmää ei voi luonnehtia. Harvat käryt ovat johtuneet enimmäkseen huumausaineista. Nämä tapaukset ovat toisinaan aiheuttaneet isoja kohuja – esimerkiksi Diego Maradona vuonna 1994 ja Adrian Mutu 10 vuotta myöhemmin – mutta niissä on ollut kyse enemmän urheilijan tarpeesta laittaa päänsä sekaisin kuin olla parempi urheilija. Raskaamman tason dopingaineista kuten eposta käryjä ei ole ollut lainkaan, ja piristekärytkin on käytännössä painettu villaisella. Hollannin maajoukkueen Edgar Davidsin ja Frank de Boerin käryttyä nandrolonista vuonna 2001 kumpikin sovitti pannansa kätevästi kesälomalla, eikä mahdollinen kilpailukielto olisi edes koskenut kuin kansainvälisiä otteluita. Harvinainen poikkeus löysään valvontaan on Rio Ferdinandin tapaus, jossa syksyllä 2003 testin unohtanut ManU-pelaaja joutui olemaan sivussa kaikista peleistä kahdeksan kuukautta.

Viimeisin dopingkohu käynnistyi, kun Dynamo Zagrebin 24-vuotias keskikenttäpelaaja Arijan Ademi jäi lokakuussa kiinni toistaiseksi nimeämättömästä aineesta Mestarien liigan ottelun jälkeen ja sai peräti neljän vuoden kilpailukiellon. Sattuvasti vastassa oli ollut Arsenal FC, jonka manageri Arsène Wenger oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota jalkapallossa muhivaan dopingongelmaan. Ranskalainen saikin tapauksesta runsaasti bensaa puheilleen ja piti UEFAn haluttomuutta julistaa koko kroatialaisseura pannaan merkkinä siitä, että liitto käytännössä hyväksyy dopingin. Wengerin puheissa on ainakin UEFAn asennoitumisen suhteen vinha perä. On vaikea uskoa, että Ademinkaan pelikielto pysyisi valitusten jälkeen voimassa sellaisenaan.

Dynamo Zagrebin ja Makedonian maajoukkueen – kuvan paidasta huolimatta – Arijan Ademi, jalkapallon viimeisimmän dopingkohun aiheuttaja. Kuva: Wikimedia Commons / Fanny Schertzer

Systemaattisesta dopingista jalkapallossa on tarjolla lähinnä epäsuoria viittauksia. Pyöräilyn dopingvyyhdin purkaneessa Operaatio Puertossa nousi esiin väitteitä, joiden mukaan dopinglääkäri Eufemiano Fuentesin palveluksia olisi käytetty muun muassa Real Madridin ja FC Barcelonan pre-season -harjoittelussa. Huhuista on kuitenkin pitkä matka todisteisiin ja tuomioihin. Dopingista ei narahda, mikäli testaus on epäsäännöllistä, verkostot testaajiin ovat kunnossa ja lääkkeiden annostelussa noudatetaan riittävän tarkkoja ohjeita ja aikatauluja. Testituloksia voidaan myös manipuloida ja yleisurheilun tavoin systemaattisesti tuhota. Testien määrä ja tulokset kertovat siis aika vähän, vaikka niihin eri auktoriteetit jatkuvasti vetoavatkin.

Wadan impotenssin ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyyden takia Balco-skandaalin tapaisen kohun jalkapallossa voisi aiheuttaa lähinnä jonkin ulkopuolisen tahon tai toimijan aktiivisuus. Poliisin lisäksi kyseeseen voisi tulla jopa tutkiva journalisti. Yleisurheilun dopingpyörteen laittoi vauhtiin pääasiassa omin voimin saksalaistoimittaja Hajo Seppelt. Vuosikausia ongelmaa yleisesti ja Seppeltin väitteitä erityisesti vähätellyt IAAF reagoi vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän dopingohjelman luonne oli ilmiselvä jokaiselle. Mutta mistä löytyisi toimittaja, jolla olisi tarpeeksi rohkeutta ja näkemystä löytää ikkuna jalkapallon kulissien taakse? Tiellä ovat paitsi jalkapallojärjestöt, myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset jalkapalloseurat – taho, joka yleisurheilusta puuttuu.

Oma kysymyksensä on, missä määrin dopingissa on edes kyse ongelmasta. Yleinen mielipide on vahvasti dopingaineita vastaan, mutta toisinajattelijoitakin löytyy. Suomessa tunnetuin on tutkija Erkki Vettenniemi, jonka doping-näkökannan voisi kiteyttää seuraavasti: lääkeaineet ovat elimellinen osa kilpaurheilua, antidoping harhaisten, omaa etuaan ajavien fundamentalistien harjoittamaa noitavainoa. Vettenniemen mukaan puhdas urheilu on fantasia, jota on mahdoton saavuttaa huippu-urheilun armottomassa maailmassa, onhan huipputasolla jo pelkkä ankara treenaaminen epäpuhdasta, suorastaan terveydelle haitallista toimintaa. Sitä sitten ylläpidetään laajalla kavalkadilla erilaisia lääkeaineita – osa sallittuja, osa kiellettyjä.

Vettenniemi on nähdäkseni oikeassa kritisoidessaan urheilumaailman tekopyhyyttä. Urheilua on kautta aikojen haluttu ylevöittää puhtauden ja pyhyyden kaltaisilla määreillä, vaikka todellisuudessa mikään ei tee urheilusta sen puhtaampaa tai likaisempaa kuin muistakaan ihmisen aktiviteeteista. Siinä missä moni näistä aktiviteeteista on ollut rehellisesti paheellista, urheilu on ollut valheellisesti pyhää – reippaiden ja raittiiden nuorten urhojen hyvähenkistä kisailua, jossa tärkeintä on osanotto, ei voitto. Kaksinaismoraali estää dopingin tapaisten ilmiöiden rehellisen käsittelyn. Urheilijalle dopingin käytön myöntämisestä ei uran jälkeenkään ole mitään hyötyä, ja urheilujohtajankin on parempi pitäytyä diskurssia pönkittävässä esiintymisessä.

Dopingin salliminen veisi kuitenkin logiikan mielestäni liian pitkälle. Dopingin proponentit, esimerkiksi Vettenniemi, vähättelevät systemaattisen ja pitkäaikaisen suorituskykyä parantavien aineiden käytön haitallisia terveysvaikutuksia. Dopingin vapauttaminen madaltaisi kynnystä pumpata aineita jokaisen huippu-urheilijan uralle halajavan nuoren kehoon. Aikuisurheilijan kohdalla asia olisi selvä: jos et käytä, et voi urheilla ammatiksesi. Monen lajin luonne myös muuttuisi täydellisesti fyysisen aspektin jyrätessä kaiken muun alleen.

Dopingin laajuudesta jalkapallossa voi viime kädessä esittää vain arvailuja. Itse olen taipuvainen realismiin. Huipputason jalkapallo on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana hurjalla, jopa lähes epäinhimillisellä tempolla pelattavaksi lajiksi, jonka evoluutiosta takavuosien elegantit taiturit ja verkkaiset älyköt ovat auttamatta karsiutuneet. Väitteet, joiden mukaan dopingista ei hyötyisi jalkapallosta, eivät kestä lähempää tarkastelua: nykyjalkapallossa dominoi juuri se osa-alue, jota dopingilla on helpointa parantaa. Ankara fysiikkatreeni pre-seasonilla ja suuret ottelumäärät kauden aikana puhuvat erityisesti palautumista edistävien aineiden puolesta, mutta juoksukestävyyden suuri merkitys tekee myös muista aineista potentiaalisesti hyvin hyödyllisiä. Huippujalkapalloilijoiden juoksuvoima on kasvanut viime vuosikymmeninä niin valtavasti, että on vaikea uskoa, että kielletyiksi määritellyillä aineilla ei olisi ollut siihen mitään osaa. Puuttuvista todisteista huolimatta dopingin voi huoletta lisätä ottelumanipulaatioiden, korruption ja rasismin seuraksi kauniin pelin lieveilmiöiden listalle.

Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Rebels of Split

During a congress trip to Split, I had a unique opportunity to study Croatian football culture from both an academic and a footballing perspective. In this text, I will deal with both.

A tourist travelling to the city of Split from the airport learns quickly that there is more to Split than miles of Mediterranean beach, scenic mountain views and Roman ruins. Even more than these, Split is branded by its football club, Hajduk.

Branding in this context has to be understood in a very concrete fashion. Hajduk fans have marked the entire city as their own territory with graffitis that can literally be found in all parts of the city. I have never seen as much football-related graffitis – let alone graffitis related to a single club – in a city. Furthermore, some of the graffitis have been created with such artistic skills that one would not believe exists among hard-core fans that usually express their support in a more brutal manner. Thematic of the murals varied from warrior-themed, Braveheart-style paintings to religious and abstract imagery.

Hajduk is one of the clubs to which "more than a club" -label is not a cliché but a reality. Founded in 1911, Hajduk is not only a club for the denizens of Split but of all Dalmatia. Its supporters reflect the sociopolitic significance that organized ultra-groups around the world often have. In an international sport history congress organized by ISHPES, a Croatian sociologist and a keynote speaker Benjamin Perasović stressed that the fan group of Hajduk, Torcida Split, is a powerful societal actor in Croatia. The core group of Torcida contains 400-500 members but it can mobilize nearly tenfold for different purposes.

Torcida’s latest show of force was witnessed about six weeks ago when it organized a major demonstration aimed at the Croatian Football Federation. What was unprecedented was that also the long-time nemesis of Torcida, Bad Blue Boys rooting for Dynamo Zagreb, took part. Anger of tens of thousands of protesters was directed towards both the football federation and the leading boards of the two clubs. Tellingly enough, the presidents of both Hajduk and Dynamo were in jail at the time. According to Perasović, football fans are the only dedicated and organized societal force working against the thoroughly corrupted Croatian Football Federation. Typically for ultra-fans, they are also against the excessively commercialized nature of modern football in general.

This type of social movement has to be set within a wider context of the political and economic transformation of the former eastern bloc countries after the Cold War. Perasović argued that the difficult transition to capitalism has produced also in Croatia a group of newly rich oligarchs that the leading levels of football federation and football clubs largely consist of. Gulf between the winners and the losers of this transition is wide. Taking part in activities of the organized supporter groups is one way how people considering themselves betrayed can express their frustration and make resistance against the new elites in the Croatian society. Perasović, who succeeded in speaking both enthusiastically and in an academically sound fashion, delivered one of the best presentations in the congress, in my opinion. Perasović’s appearance, ways of speaking and good contacts to Torcida hinted that the researcher might even be a member himself.

In English Hajduk translates as “a rebel” or “an outlaw”. Nomen est omen: Hajduk’s identity has always focused on rebellion against the authorities – be they political leaders, football leaders or the police. Resistance ideology does not fit quite seamlessly into the club’s history, however. In Tito’s Yugoslavia Hajduk was portrayed as a paragon of Yugoslavian patriotism – to the detriment of its Croatian identity. Tito even tried once to move the club from Split to Belgrade where it would have become “a national football club” run by the army.

Hajduk plays its home games in Poljud, a massive stadium built in 1979 that displays many elements in classic Soviet architecture. The stadium features a capacity of 35 000, bars and restaurants that are also open outside match days, fan store and even a playroom for children. Visit to the stadium complemented and concretized well the many football-related presentations during the congress. In the guided tour of the stadium we saw a trophy hall and a press conference room and had also a chance to peek inside the stadium. Player legends’ equipment, various old photographs and news pieces left a durable impression of a club that is proud of its history and role in the Dalmatian society.

Hajduk’s all-encompassing role in Split would have made a match experience in Poljud all the more memorable. Unfortunately for us, Hajduk did not have a home game during our visit. Split, however, has also another top-tier team – RNK Split, originally a workers sports club, founded a year after Hajduk. In the final day of the congress RNK played at home against Rijeka in the Croatian Prva Liga. Our Finnish-Danish-Japanese -entourage decided to go to Stadio Park mladeži, RNK’s home ground situated close to Poljud, and have a look.

In a one-club city like Split, it must be nearly impossible to support another team. A dour, nearly totally roofless Stadio Park mladeži usually entertains around 1000 football-enthusiasts in RNK’s home games. We queued for the tickets next to fans sporting RNK’s colors and scarves but it is likely that the majority of the match visitors were more or less fans of Hajduk. There is no real competition between the two Split-based clubs. Interestingly enough, though, when the match took place, RNK was second in the league – much higher than its more illustrious big brother.

Also Rijeka had performed well in the first matches of the league so prerequisites were set for a good game. We were not disappointed. Conditions of the game did not do justice to the quality of the players. High level of technical skill that the Croatian players seem to possess naturally became evident already in the first minutes. All players seemed to be able to control difficult balls at ease and kick the ball cleanly and accurately – the latter skill being something that Finnish players, for example, usually lack. It was therefore a bit surprising that both teams resorted to British-style long balls as much as they did. Players’ conduct was also quite aggressive: strong, late tackling produced multiple yellow cards and one red card.

RNK Split did not, by and large, showcase the abilities that had propelled them to the higher echelons of the Croatian league. RNK got a numerical advantage when Rijeka-defender Marko Lešković was deservedly sent off following a professional foul on a RNK-forward about to get one-on-one against the Rijeka keeper. This did not change the nature of the game in any way. Ten-man Rijeka was much more organized in defense and dangerous when (counter-)attacking. Ultras-group of Rijeka could rejoice especially from a brilliant performance delivered by the winger Marin Tomasov. The former Hajduk-player scored both goals of the game – the first with a powerful left-footed shot from distance, the latter with a neat finish after a run involving some silky ball-handling. The result would have been much clearer without RNK-goalkeeper Ivan Zagorac’s top-class saves.

It is self-evident that RNK’s matches are in a different scale than Hajduk’s home games. Croatian football’s byproducts are, however, present in them also. Violent fights between the police and organized supporter groups have increased in Croatia in the last decade. Legislation validated in 2003 gives the police nearly unlimited rights to enforce the safety of football matches. In RNK-Rijeka -match this was evidenced by the fact that the small-numbered fan group of Rijeka was let in the stadium only after half an hour of the game had passed.  After the game, fully equipped ranks of riot police patrolled the perimeters looking ready for action any moment.

To conclude, Hajduk is definitely an integral part of Dalmatian regional identity. In addition to all other signs of this, one could deduce it also from the goods available in the many souvenir shops in the city centre. Counterfeit Croatian national football team’s jerseys with names and numbers were widely available for about 100 kunas (circa 13 euros) but all Hajduk jerseys I came up with were officially prized.

Huuhkajat vuonna 0

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sai odotetusti potkut Unkarille hävityn karsintaottelun jälkeen. Tässä tekstissä pohdin, millaista valmentajaa Suomi seuraavaksi kaipaa.

Huuhkajat vuosimallia 2015 kyntää sekä tuloksellisesti että pelillisesti syvemmällä kuin vuosikausiin. Unkari ja Viro -tappiot saivat jopa positiivisuuden apostolina pitkään esiintyneen Paatelaisen luovuttamaan. Maajoukkueen perinnöksi sopimuksestaan vapautettu luotsi jätti ”me emme ole tarpeeksi hyviä” -iskulauseen, jota täysin lyödyt pelaajat Unkari-pelin jälkeisissä haastatteluissa mantran tavoin toistelivat. Uutta päävalmentajaa odottaa iso työmaa.

Mixun epäonnistuneen pestin vuoksi on kysyttävä, oliko hänellä alun alkaenkaan oikea työnkuva. Mixu omaksui itselleen mission, jonka ytimessä oli maajoukkueen kehittäminen suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi ja pelilliseksi veturiksi. Tätä tavoitetta hän lähestyi positiivisuuden, proaktiivisuuden ja pallonhallinnan kautta. Pelaajat oli kasvatettava ja kehitettävä tämän päämäärän välikappaleiksi. Mixun missio osoittautui kangastukseksi. Sen täyttymisen estivät suomalaisen jalkapallon monet rakenteelliset epäkohdat, joihin maajoukkueen päävalmentajalla ei ole mitään mahdollisuuksia puuttua.

Maajoukkuevalmentajan ensisijaisen tehtävän ei pitäisi olla sen enempää suomalaisen jalkapallon kuin maajoukkuepelaajienkaan kehittäminen. A-maajoukkuepelaajat ovat lähtökohtaisesti valmiita paketteja, jotka kehittyvät – jos kehittyvät – joukkueissa, joissa viettävät suurimman osan ajastaan, eli seurajoukkueissaan. A-maajoukkueen leireillä kukaan pelaaja ei harpo eteenpäin kehityksessään jalkapalloilijana. Siksi myös puheet nuorennusleikkauksista ja maajoukkueesta nuorten pelaajien hautomona menevät metsään.

Leiritykset eivät tee pelaajista parempia; ne tekevät pelaajista joukkueen. Leireillä pelaajien selkäytimeen iskostetaan pelitapa ja keinot toteuttaa sitä tositilanteessa; tarvittaessa sitä varioidaan vastustajan, pelaajien vireen ja terveystilanteen ja aiempien pelien mukaan. Päävalmentaja valitsee maajoukkueeseen parhaan mahdollisen ryhmän ja tekee työtä vain yksi tavoite mielessään: se, että tuo ryhmä pystyy parhaaseensa seuraavassa koitoksessa. Mixu epäonnistui tässä tehtävässä kuusi kertaa peräkkäin, kun karsintaotteluiden lisäksi mukaan lasketaan tärkeät harjoitusottelut Slovakiaa ja Viroa vastaan. Mixulle on annettava tunnustusta siitä, että hän yritti ja tiettyyn pisteeseen saakka onnistuikin luomaan maajoukkueelle selkeän peli-identiteetin. Valitettavasti pelaajien pelitaidot tai Mixun valmentajankyvyt eivät lopulta riittäneet siihen, että tuo peli-identiteetti olisi johtanut myös toimivaan pelitapaan.

Uuden päävalmentajan ensimmäinen tehtävä tulee olemaan maajoukkuepelaajien itseluottamuksen palauttaminen. Tavoitetta tukisi parhaiten meritoitunut, menestystäkin saavuttanut ulkomaalainen valmentaja à la Richard Möller Nielsen. Palloliiton lonkeroiden ulkopuolelta tuleva valmentaja toisi raikkaita näkemyksiä, joita voisi hyödyntää yleisemminkin suomalaisen jalkapallon kehittämisessä, vaikka sitä ei hänen pääasialliseksi tehtäväksi asetettaisikaan. Pidemmän tähtäimen tavoitteita ei tarvita kuin yksi: se, että uusi valmentaja pystyy muodostamaan maajoukkueen pelaajapoolista omalla tasollaan pelaavan kokonaisuuden. Onnistumisen mittarina voivat olla vain tulokset.

Huuhkajien haasteet ovat monin tavoin suuret. Seuraaviin MM-karsintoihin Suomi lähtee viidennestä arvontakorista, josta on todella vaikeaa ponnistaa kisoihin. Karsintojen pitäminen pelkkinä väli- tai harjoittelukarsintoina on kuitenkin vaarallista. Ei ole mitään takeita siitä, että Suomi saisi nykyisen kaltaisen unelmalohkon vuoden 2020 EM-karsintoihin tai että Huuhkajat olisi joukkueena valmiimpi, jos se olisi ensin saanut harjoitella yhdet karsinnat, kuten Mixunkin projektin aikana jouduttiin huomaamaan. Pelaajamateriaalissakaan ei viiden vuoden säteellä ehdi tapahtua suuria muutoksia. Suurin osa MM-kisoihin 2018 ja EM-kisoihin 2020 pyrkivän maajoukkueen pelaajista on joko A-maajoukkueen tai U21-joukkueen ringissä jo nyt.

Onko Suomen pelaajamateriaali riittävän hyvää, on ikuisuuskysymys. Nykyjoukkueen taso ei ole sama kuin kymmenen vuoden takaisen maajoukkueen, mutta on täysin varmaa, että se riittää parempaan kuin jatkuvaan tappioputkeen. Suomella on useita kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan nousseita pelaajia, jotka – toisin kuin vielä Mixun pestin alussa – pelaavat isossa roolissa seurajoukkueissaan ja ovat vieläpä tehokkaita. Suurin ongelma materiaalissa on se, että tietyt pelaajatyypit puuttuvat sieltä kokonaan. Puutelistan kärjessä ovat hyökkäävät laitapelaajat – tai yleensä pelaajat, jotka osaavat ja uskaltavat haastaa vastustajaa pallon kanssa. Kun pieni maa haluaa menestyä jalkapallossa, tällaiset pelaajat ovat erittäin tärkeitä: haastot luovat tilaa ja hajottavat vastustajan ryhmitystä nopeammin ja tehokkaammin kuin hidastempoinen syöttömylly. Tällaisten pelaajien puuttuminen ei ole sattumaa. Suomalaisessa juniorimyllyssä nämä ominaisuudet eivät jalostu; ne pikemminkin tukahtuvat.

Pelaajamateriaalin yksipuolisuus ja maajoukkueen vuosikymmeniä jatkunut alisuorittaminen kertovat siitä, että Palloliitto ei ole onnistunut kehittämään suomalaista jalkapalloa edes sille tasolle, jonka maamme resurssit mahdollistaisivat. Juniorijärjestelmä pyörii Suomessa edelleen aivan liikaa vanhempien tekemän talkootyön varassa. Juniorien isät ja äidit tekevät tärkeää työtä, mutta heidän valmennuksessaan lahjakkuudet eivät pääse sellaiseen ympäristöön, jonka he potentiaalinsa vuoksi ansaitsisivat.

Suunnanmuutosta varten liiton pitäisi uudistaa rakenteitaan ja toimintakulttuuriaan sekä rekrytoida nykyisten verkostojen ulkopuolisia osaajia. Yksi ilmeinen nimi on kaksi maajoukkuepelaajaa käytännössä omin voimin kasvattanut Alexei Eremenko sr. Alexei jr. ja Roman Eremenko nousivat maajoukkueen avainpelaajiksi pikemminkin järjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta. Eremenko senioria on väläytelty jopa A-maajoukkueen päävalmentajaehdokkaana, mutta mielestäni hänestä saisi enemmän irti sellaisessa roolissa, jossa hän voi vaikuttaa juniorijalkapallon kehittämiseen koko Suomen mittakaavassa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee kansainvälisin opein pyöriviä akatemioita sekä läpinäkyvän, modernin ja ammattimaisen Palloliiton, joka osaa uudistua eikä kaihda itsekritiikkiä. Liiton lisäksi samat vaatimukset kohdistuvat seuroihin. Pelkästä maajoukkueen päävalmentajasta suomalainen jalkapallo ei saa pelastajaa, olipa kyse ulkomaisesta tuloksentekijästä tai kotimaisesta pelaajakehittäjästä. Sitä ei tarjoaisi edes lopputurnauspaikka, jos isossa kuvassa ei tapahdu muutosta.

Vierailu Virsligassa

Riikaa ja Latviaa ei tunneta jalkapallostaan, mutta kyllä kuningaslajia Baltiassakin pelataan. Kävin katsomassa, minkälaista.

Latvialaiseen jalkapalloon liittyvät mielleyhtymät kietoutuvat pääasiassa sopupelien, vähäisten yleisömäärien ja taloussotkujen ympärille. Suomalaisille jalkapallofaneille Virsligaa teki viime vuonna tutuksi Mostagh Yaghoubi, joka huuhtoutui Jūrmalan kuuluille hiekkarannoille tultuaan heitetyksi yli laidan Moskovan Dynamosta. Mosa puki FK Spartaks Jūrmalan värit ylleen vastentahtoisesti kuudessa ottelussa, jotka tuottivat yhden maalin ja epäilemättä aimo annoksen harmitusta jalkapallouran käydessä tyhjää maassa, jossa ajallaan maksetut palkat ovat harvinaisuus.

Viime sunnuntaina Riikassa käydessäni todistin Virsligan kärkikamppailua Skonto FC:n ja FK Liepājan välillä. Pelipaikkana oli Riikan keskustassa sijaitseva Skonto stadion, vuonna 2000 valmistunut Latvian maajoukkueenkin käyttämä jalkapallostadion. Kovin kauniiksi stadionia ei voi kehua. Toisen päädyn kohdalla ammottaa näkymä osittain joutomaaksi jätetylle korttelille ja pienelle parkkipaikalle, josta ne, ketkä eivät halua maksaa kolmea euroa pääsylipusta, voivat seurata peliä hyviltä paikoilta. Toisella puolella pääkatsomo jatkuu vain kentän puoleen väliin; loppua päätyä koristaa Skonto hallen punainen metalliseinämä. Jyrkät, lähellä kenttää sijaitsevat sivukatsomot ovat sentään melko hyviä paikkoja katsella jalkapalloa.

Toukokuisessa auringonpaisteessa kohdanneissa seuroissa tiivistyy monia trendejä latvialaisen jalkapallon lähihistoriasta. Skonto FC on aiempien riikalaisten menestysseurojen raunioille vuonna 1991 perustettu nippu, joka voitti perustamisensa jälkeen 14 kertaa peräkkäin Latvian mestaruuden ja tuotti Latvian maajoukkueelle pelaajasukupolven, joka sensaatiomaisesti selvitti tiensä vuoden 2004 EM-kisoihin. Viime vuosina seuran hegemonia on päättynyt, mutta paikka huipun tuntumassa säilynyt. Kolme peräkkäistä kakkostilaa Virsligassa ja kelpo esitykset Eurooppa-liigan karsinnoissa kesällä 2013 eivät kuitenkaan estäneet seuran ajautumista konkurssin partaalle viime vuonna.

Skonton ongelmat alkoivat, kun seuran pääsponsori löi rahahanat kiinni kesällä 2013. Seuraavat puolitoista vuotta olivat jatkuvaa taistelua pelaajien palkanmaksun ja muiden taloudellisten velvoitteiden täyttämisen kanssa. Taistelu näytti jo hävityltä, kun Latvian veroviranomaiset jäädyttivät Skonton taloudellisen toiminnan maksamattomien verojen vuoksi lokakuussa 2014, ja Latvian jalkapalloliitto lätkäisi seuralle mestaruusmahdollisuudet vieneen pisterangaistuksen. Tässä vaiheessa olisi voinut kuvitella, että peli olisi vihelletty päättyneeksi. Skonto kuitenkin kykeni tavalla tai toisella selvittämään pelaajien palkkasaatavat, ja myös Virsligan lisenssin ehtona ollut maksusuunnitelma jäljellä olevien velkojen hoitamiseksi hyväksyttiin. Hiljattain se sai siunauksen myös UEFA:lta Eurooppa-liigan lisenssin muodossa. Seuralla on edelleen velkaa satoja tuhansia euroja, joten kuivilla se ei ole.

FK Liepājaa puolestaan ei voi kutsua varsinaiseksi perinneseuraksi, sillä se on hieman yli vuoden ikäinen. Seura on koottu FK Liepājas Metalurgsin, pääsponsorinsa metallitehtaan mukana nurin menneen liepajalaisseuran, jäänteistä. Seurakuolema ei tuonut katkosta liepajalaiseen pääsarjajalkapalloiluun, sillä uusi seura ei joutunut selvittämään vanhan seuran velkataakkaa ja sai vieläpä aloittaa suoraan sen paikalta Virsligassa. Seuran presidentiksi puhuttiin 35-vuotias latvialainen jalkapalloikoni Māris Verpakovskis, jonka nimi löytyy edelleen myös pelaajaluettelosta hyökkääjien kohdalla.

Isoimpien seurojen talousvaikeuksien katsomista sormien läpi selittää se, että jos lisenssiehdot olisivat tiukemmat, Virsligassa tuskin pelaisi joukkueita lainkaan. Talousongelmat ovat arkipäivää liigan jokaiselle seuralle huolimatta siitä, että pelaajille maksettavat palkat liikkuvat pohjalukemissa. Tällä kaudella liigaan osallistuu vain kahdeksan seuraa, sillä edellisen kauden kymmenestä seurasta kaksi ajautui konkurssiin viime kauden päätteeksi, eikä korvaajia löytynyt. Suuri ihme ongelmat eivät ole, sillä suurimpienkaan seurojen yleisökeskiarvoja ei lasketa tuhansissa vaan sadoissa katsojissa. Ottelussa, jota olin seuraamassa, katsojia oli viitisen sataa. Tällaisia lukemia on tietysti hankala myydä sponsoreille.

Millaista jalkapalloa Latviassa sitten pelataan? Sunnuntain pelin perusteella melko vauhdikasta mutta taktisesti ja teknisesti köyhää: pelaajat liikkuivat ja taklasivat aggressiivisesti, mutta ajautuivat jatkuvasti vaikeuksiin louhikkomallisen pallonhallinnan ja puutteellisen peliälyn vuoksi. Heikkoja kosketuksia ei voi selittää edes kentän kunnolla, joka oli erinomainen.

Peliin lähdettiin hieman yllättävistä asetelmista, sillä vastikään perustettu Liepāja johti sarjaa Skonton ollessa muutaman pisteen päässä neljäntenä. Liepāja osoitti pelin aikana kuitenkin asetelmat melko hyvin paikkansa pitäviksi. Se otti alusta saakka ottelussa hallinnan ja rakenteli toisinaan melko hyviä syöttöyhdistelmiä keskikentällä. Joukkueen kulmakivenä puolustuksen edessä hääräsi pienikokoinen ja tekninen argentiinalainen Leonel Strumia, jolla eväät saattaisivat riittää korkeammallekin tasolle.

Skonto tyytyi puolustamaan melko konservatiivisella 4-1-4-1 -pelijärjestelmällä ja hakemaan tilanteita vastahyökkäyksillä. Skonton mielenkiintoisimpiin nimiin kuuluu 20-vuotias hyökkääjä Vladislavs Gutkovskis, joka viime kaudella iski Virsligassa peräti 28 maalia. Vasemmalla laidalla pelannut isokokoinen ja juoksuvoimainen lahjakkuus tuonee Skontolle lähitulevaisuudessa arvokasta täytettä kassalipastoon, vaikka vaikuttikin tekniikaltaan vielä raa’an oloiselta. Toinen mahdollinen rahanlähde on maajoukkueen portteja kolkutteleva keskushyökkääjä Artūrs Karašausks, joka väläytteli pelissä varsinkin nopeuttaan.

Vladislavs Gutkovskis saapuu tervehtimään fanejaan ottelun jälkeen.

Skonton reaktiivinen ja Liepājan proaktiivinen lähestymistapa olivat molemmat sinänsä toimivia, sillä kumpikin sai luotua runsaasti maalipaikkoja. Skonto siirtyi johtoon ensimmäisellä puoliajalla kulmapotkusta, jonka puski sisään keskuspuolustaja Renārs Rode. Tämän jälkeen Liepāja kiristi ruuvia ja sai luotua useita hyviä tekopaikkoja, jotka kaikki tuhlattiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Joukkueen puolustukseksi on sanottava, että epäonneakin oli, sillä pallo kolisutti maalipuita kahdesti. Skonton viimeistely oli yhtä luokatonta. Ottelun lopussa toistui useasti kuvio, jossa innokas hyökkääjä tuhosi lupaavan vastaiskun juoksemalla kuin kiskoilla katsomatta ympärilleen menettäen sitten pallon huonoon kosketukseen samalla kun turhautuneet pelikaverit levittelevät käsiään vapaissa asemissa vieressä.

Oma lukunsa on omistettava Skonton valmentajalle Tamaz Pertialle. Eksentrisen georgialaisen valmentajaura alkoi Dinaburg Daugavpilsissä vuonna 2008. Oltuaan pestissään vuoden Pertia tuomittiin sopupeleistä elinikäiseen toimitsijakieltoon, ja Dinaburg potkittiin ulos sarjasta. Latvialaiseen tapaan Pertian toimitsijakielto kumottiin nopeasti, ja mies saattoi jatkaa uraansa Daugava Daugavpilsissä – Dinaburgin paikalle perustetussa ”uudessa” seurassa. Skontossa mies on ehtinyt vaikuttaa parin vuoden ajan.

Valmentajana mies tuntuu edustavan samaa koulukuntaa kuin Shefki Kuqi. Sharpisti tummansiniseen, hyvin istuvaan pukuun pukeutunut Pertia ei ollut sunnuntain pelin aikana hetkeäkään hiljaa, vaan huusi raivokkaasti omille pelaajilleen ja toisinaan myös vastustajille ja tuomarille. Silmätikukseen mies otti jo pelin alkuvaiheessa oman joukkueensa keskikenttämiehen, tarttuvan nimen omaavan Artūrs Pallon, jonka jokainen liike tuntui Pertian mielestä olevan väärä. Pallon eksyneistä katseista vaihtopenkin suuntaan näki, kuinka hyvin rakentava palaute meni perille. Kyykytys sai loogisen päätöksen, kun Pertia nöyryytti miestä ottamalla hänet vaihtoon vain muutamia minuutteja ennen taukovihellystä.

Ekskursio latvialaisen jalkapallon pariin oli odotuksiin nähden varsin viihdyttävä. Pelissä riitti vauhtia ja tapahtumia: ainoastaan kummankin joukkueen ala-arvoinen viimeistely piti lukemat 1-0 -tilanteessa loppuun saakka. Riikan kävijöille voikin suositella Skonto stadionilla piipahtamista. Latvialaisen jalkapallon lähihistorian perusteella voi todeta, että vaikka Skonto kaatuisi talousvaikeuksiin, uutta riikalaista jalkapalloseuraa ei pitkään tarvitse odotella.

Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.

Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.