Sydänmailla

Tarina siitä, miksi päädyin marraskuun 29. päivä kello 15 Rochdaleen, ja mitä siellä todistin.

Jalkapallon siemenet itivät 1800-luvulla maaperässä, joka oli lannoitettu savulla, hiellä ja verellä. Ammattilaisjalkapallo syntyi varhain teollistuneessa Keski- ja Pohjois-Englannissa, jossa työväestön kasvanut määrä, elintaso ja vapaa-aika mahdollistivat jalkapallon nousun suosituksi yleisölajiksi jo 1880-luvulla. Jalkapallo vapautti maalaisjuuriltaan revityt tehdastyöläiset raskaan työn ja ankean ympäristön aiheuttamasta ruumiin ja sielun kolotuksesta. Näillä jalkapallon sydänmailla jokaiseen kaupunkiin, kylään ja taajamaan perustettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oma jalkapalloseuransa. Manchesterissa, Liverpoolissa, Newcastlessa ja Birminghamissa kymmenet tuhannet ihmiset tottuivat vaeltamaan stadioneille lauantai-iltapäivisin kauan ennen kuin moista edes mietittiin pääkaupungissa Lontoossa.

Lensin Manchesteriin marraskuisena lauantai-aamuna tarkoituksenani vierailla kaksi vuotta sitten avatussa National Football Museumissa, joten matkaan oli luontevaa sisällyttää myös annos paikallista jalkapalloa. Valinnanvaraa riitti, muodostavathan Luoteis-Englannin vanhat teollisuuskeskittymät yhden jalkapalloistuneimmista alueista maailmassa. Old Traffordin tai esimerkiksi Boltonin sijaan päätin suunnata Rochdaleen. Eettisten ja taloudellisten syiden lisäksi Spotland Stadiumille minua sysäsi toive aidosta englantilaisesta jalkapalloelämyksestä ja kiinnostus nähdä, millaista jalkapalloa Englannin alasarjoissa tänä päivänä pelataan. Olipa tarjolla vielä paikallispeli: Rochdale ja Oldham sijaitsevat lähempänä toisiaan kuin Töölö ja Leppävaara.

Rochdalen ja Oldhamin historiasta ei ole paljon kerrottavaa ennen tehtaiden tuloa. Tauotta kehränneet puuvillamyllyt sysäsivät uneliaat kyläpahaset taloudelliseen nousukauteen 1800-luvulla ja houkuttelivat paikalle massoittain työvoimaa tyhjenevältä maaseudulta. Kasvaviin tehdaspitäjiin perustettiin jalkapalloseurat oman alueensa mittapuulla melko myöhään: Oldham Athletic perustettiin paikallisen tehtaan kupeeseen vuonna 1895 (nimellä Pine Villa FC), Rochdale AFC vuonna 1907. Samanlainen syntykonteksti ei johtanut samanlaiseen menestykseen. Samaan aikaan kun Rochdale vielä pelasi Manchesterin ja Lancashiren aluesarjoissa, Oldham nousi Englannin ylimmälle sarjatasolle, jossa se parhaimmillaan sijoittui toiseksi. 1920-luvun alussa Spotlandille kotiutunut Rochdalekin hyväksyttiin Englannin ammattilaissarjoihin.

Perehtyessäni ”The Dalen” historiaan huomasin samaistuvani sen kannattajiin. Seura ei näet koskaan ole saavuttanut mitään. Rochdalen seurahistorian huippuhetki on arpaonnen siivittämä nousu vuoden 1962 liiga-cupin loppuotteluun, jonka se hävisi. Lähes satavuotisesta historiastaan Rochdale on viettänyt 78 kautta Englannin ammattilaissarjaportaan alimmalla tasolla; kahdella ylimmällä sitä ei ole koskaan nähty. Kakkosliigaa alettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nimittää pilkallisesti Rochdale-divariksi, kun seuran yhtäjaksoinen oleskelu liigassa oli jatkunut yli 30 vuotta. Rochdalen tämän hetkistä vaihetta nimitettäneen tulevaisuudessa kultakaudeksi. ”The Dale” keikkuu sarjanousun jälkeisenä joulukuuna Ykkösliigan ylemmässä keskikastissa.

Spotlandille eivät ulkopaikkakuntalaiset neutraalit kovin usein eksy. Brittiläiseen tapaan stadion sijaitsee lähiössä vanhan asuinalueen keskellä, melko pitkän kävelymatkan päässä kaikesta. Ulkonäöltään se on kuin englantilaisen jalkapallostadionin arkkityyppi. Puisista katsomoista kolme on saneerattu moderneiksi istumapaikallisiksi katsomoiksi, mutta toinen päätykatsomo on edelleen vanhanaikainen, ylemmillä sarjatasoilla kielletty seisomakatsomo. Vajaat 10 000 katsojaa vetävän stadionin palvelut koostuvat yhdestä klubikaupasta ja kahdesta pubista.

Sandy Lane End, Spotlandin seisomakatsomo.

Rochdale ja Oldham ovat maantieteellisesti lähes seinänaapureita, mutta välienselvittelystä ei ollut syytä odottaa vihamielistä. Seurojen fanit vihaavat Manchesterin jättiläisiä paljon enemmän kuin toisiaan. Yleisöä ja tunnelmaa oli silti tiedossa. Oldham oli käyttänyt koko 3000 lipun kiintiönsä peliin, ja kielloista huolimatta suuremmankin joukon huhuttiin tulevan paikalle. Saavuin ottelupaikalle jo pari tuntia ennen peliä, ja huomasin nopeasti, että lauantai tosiaan on Englannissa pyhitetty jalkapallolle. Isät ja pojat; isät ja tytöt; isät ja äidit ja isät ja mummot kokoontuivat Spotlandilla jo tuntia ennen alkuvihellystä, eivätkä viittä minuuttia ennen kuten esimerkiksi Suomessa. Fish & chips ja/tai pie & pint ennen iltapäivän ottelua on vuosisadan taakse yltävä perinne.

Englantilaisen keittiön taidonnäyte.

Osallistuttuani itsekin perinteiden ylläpitämiseen siirryin Spotlandille katsomon puolelle. Jo ennen ottelua kävi selväksi, että Oldhamilla on huomattavasti enemmän kannatusta kuin Rochdalella. Omasta paikastani nähden vastakkainen sivukatsomo täyttyi naapuripitäjän äänekkäistä faneista. Keltapaitaiset järjestysmiehet juoksivat katsomon reunaa edestakaisin sinne, missä kulloinkin esiintyi ongelmia. Pelin aikana 28 fania heitettiin Spotlandilta ulos ja yhdeksän pidätettiin – suurin osa heistä vierasjoukkueen kannattajakatsomosta. Oheisen YouTube-pätkän tapahtumakuvaus tosin liioittelee vahvasti, sillä varsinaisia väkivaltaisuuksia ei nähty.

”The Dalen” intohimoisimmat – tai ainakin lauluhaluisimmat – fanit olivat päädyn seisomakatsomossa. Tunnetta riitti myös pääkatsomossa, eikä pelkästään ottelun takia. Ennen peliä kausikorttilaiset halasivat toisiaan, kyselivät kuulumisia ja tivasivat edellisen matsin poissaolijoilta, missä nämä oikein olivat olleet. Olin selvästi valinnut riittävän syvän kohdan, josta hypätä englantilaisen jalkapallon valtamereen.

Ottelu potkaistiin käyntiin Rochdale-manageri Keith Hillin juonimalla rugbyhenkisellä avauskuviolla, jossa viisi miestä lähti rivissä rynnimään kohti vastustajan maalia yhden kuljettaessa palloa ja neljän ilmeisesti suojatessa. Eteneminen päättyi ensimmäiseen vastustajaan, mutta pelin henki oli selvä. Kummankin joukkueen peli perustui perienglantilaiseen kick & rush -taktiikkaan, jossa pallon ottaminen haltuun näytti olevan kiellettyä muissa kuin kahdessa tapauksessa: silloin harvoin, kun pallo tuli hallitusti suoraan jalkaan tai silloin kun se tuli juoksuun, jolloin tuli kiihdyttää kovaa eteenpäin. Muissa tapauksissa pallo oli potkaistava tai puskettava niin kauas kuin lähtee. Pelinrakentelussa, jos sitä siksi voi sanoa, korostuivat pitkät pallot kohti keskushyökkääjää ja laidoille suunnatut korkeat ristipallot, joista yritettiin saada keskityksiä maalille.

Oli helppo nähdä, mihin ammattilaisuuden mahdollistamat työtunnit oli käytetty. Joukkueiden pelissä oli kaksi vaihetta: pallollisessa juostiin kohti vastustajan maalia, pallottomassa kohti omaa. Sivuttaissyöttöjä viljeltiin harvakseltaan; pelin rytmittäminen, pallonhallinta ja hidastempoiset hyökkäykset olivat tyystin kadoksissa. Järjettömän – kirjaimellisesti – temmon seurauksena keskikentällä toistuivat säännöllisesti pääpallorallit, joissa viisi pelaaja puski palloa vuorotellen, ennen kuin kuudes potkaisi sen kauas pois. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Spotlandilla huomasin, että perinteiseen brittifutikseen liitetyt stereotypiat pitävät melko hyvin paikkansa. Ryntäilevästä prässistä huolimatta liukutaklauksia tosin käytettiin aika harvoin. Niihin ei välttämättä ollut tarvettakaan, koska yleensä pallo päätyi rajojen ulkopuolelle ilmankin.

Seuratessani ottelua havaitsin Rochdalen faneissa Suomen katsomoista tuttuja piirteitä. Vastakkaisen katsomon Oldham-fanien riehumisesta ei paljoa välitetty, vaan pelin seuraamisen ohessa jutusteltiin rennosti vierustoverin kanssa ja huudeltiin samalla tuomarille, vastustajille tai omille – yleensä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Rochdalen peli ei kulkenut, ja siihen oltiin pettyneitä, mutta näytti siltä, että pettymyksiin oltiin totuttu. Vieressäni istunut paikallinen fani tosin pyysi minulta anteeksi joukkueensa esitystä ja kertoi sen olleen kauden ehdottomasti huonointa peliä.

Hurja tempo sai pelaajien taitotason näyttämään suunnilleen Suomen Ykkösen tasoiselta. Toisaalta fyysinen voima, kaksinkamppailut ja raaka juoksuvoima olivat luultavasti HJK:takin ylemmällä tasolla. Pelillisten hienouksien täydellisestä puuttumisesta huolimatta huomasin viihtyväni. Kaikki, jotka sanovat jalkapalloa hitaaksi ja tylsäksi peliksi, tulisi viedä Spotlandille. Yleisö tuskastui aina, kun palloa syöteltiin poikittain pidempään kuin kolme kertaa, ja lietsoi pelaajia entistä vauhdikkaampaan peliin. Verkkokalvoilleni on syöpynyt rinta rottingilla kaikkea liikkuvaa jahtaava Rochdalen Stephen Dawson, joka ei montaa palloa saanut omille mutta taisteli ja tappeli sitäkin ansiokkaammin.

Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että ottelussa oli loistava tunnelma. Aivan arkipäivää täydet katsomot eivät kuulemma Spotlandilla ole – ”yleensä on hiljaista”, vierustoverini totesi lakonisesti – mutta paikallispeliin oli luonnollisesti latauduttu. Stadion itsessään oli ulkonäöltään kodikas ja akustiikaltaan toimiva. Tällaisille areenoille jalkapallo on tarkoitettu, ei avarille, juoksuratojen ympäröimille yleisurheilukentille. Kymmenen Spotlandia eri puolille Suomea tekisi ihmeitä maamme jalkapallokulttuurille.

Keith Hill (oikealla alhaalla oleva tuima partasuu) yrittää kääntää peliä triplavaihdolla. Ei onnistunut.

Oldham eteni lopulta vierasvoittoon tylyin 3-0 -lukemin. ”Laticsilla” oli hyökkäyksissään hieman enemmän variaatioita kuin kotijoukkueella – laitureita pelattiin läpi paitsi roiskimalla, myös nopeilla muutaman syötön yhdistelmillä. Valitettavaa oli se, että ottelu ratkesi Oldhamin Danny Philliskirkin 0-1 -tilanteessa härskisti filmaamaan rangaistuspotkuun juuri kun Rochdale oli saamassa pelistä otteen. Kotijoukkueelta vaikutuksen teki keskikentän pohjalla pelannut nuori Jamie Allen, joka osasi ja uskalsi välillä pitääkin palloa; vierailta puolestaan muutama minuutti ennen loppua irti päästetty George ”The Beast” Elokobi, joka tunnetaan Englannissa siitä, että hän on lähes yhtä leveä kuin pitkä. 175 senttiä ja 95 kiloa ovat lähempänä sumopainijan kuin jalkapalloilijan mittoja, mutta varsin ketterästi mies lihasmassaansa nähden nurmella liikkui.

Sain Rochdalesta sen mitä olin hakemassa. Seuralla ei ole pokaalikaappia, eikä kannattajien määrä ole Ykkösliigankaan mittapuulla kummoinen. Sen olemassaolo kertoo siitä, miten syvällä jalkapallo on Englannin yhteiskunnassa. Kuten myöhemmin jalkapallomuseossakin saatoin todeta, Englannin jalkapallokulttuurin perusta on juuri Rochdalen tapaisissa pikkutekijöissä, jotka ovat pelanneet alasarjoissa vuosisadan ja tulevat kaikesta päätellen pelaamaan niissä myös seuraavan. Sympaattiselle altavastaajalle on helppo toivoa hyvää. Lähtiessäni pois vierustoverini taputti minua olalle ja toivotti tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen. Miksipä ei.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)

Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.

Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?

Television taika – brittifutiksen menestysresepti kotimaisen pääsarjajalkapallon avuksi

Suomea, Ruotsia ja Norjaa yhdistää median ja urheiluveikkauksen synnyttämä kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon ja erottaa se, että vain Suomessa kotimainen pääsarjajalkapallo ei ole suosittu yleisölaji. Tästä tekstissä tuon esiin ilmiöiden taustaa ja pohdin televisionnin merkitystä Veikkausliigalle.

Pohjoismaisen urheilumedian historiassa korostuva brittifutis oli alkujaan Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiollisten yleisradioyhtiöiden yhteishanke, jonka tarkoitus oli pönkittää valtiollisten veikkausmonopolien tärkeintä uhkapeliä: vakioveikkausta. Englannin liigan perusta vakioriveillä valettiin Suomessa jo sotavuosina. Vuodesta 1944 lähtien pelattavina olleet brittikohteet olivat suositumpia kuin kotimaisten palloilusarjojen kohteet pääasiassa arvaamattomuutensa takia: kuka tahansa saattoi menestyä, vaikka ei joukkueiden voimasuhteista mitään olisi tiennytkään. Veikkaaja-lehdessä ilmestyneet vetovihjeet ja BBC:n World Service antoivat tärppejä, mutta todellisia brittifutiksen asiantuntijoita oli vähän. 1960-luvun lopulla alkanut englantilaisten liigaotteluiden televisiointi oli alkuvaiheessa ennen kaikkea veikkaajille tarkoitettu lisäpalvelu. Vaikka televisioissa näkyvästä pelistä ei koskaan ollut täyttä varmuutta ennen alkuvihellystä – eikä aina sen jälkeenkään – tarkoituksena oli, että peli olisi yksi vakiokupongissa olevista kohteista, ja koko riviä seurattaisiin lähetyksen aikana.

Veikkaajat saivat tiedon televisioiduista otteluista usein jo Veikkaajan/Veikkaus-Loton etusivulta.

Kun ensimmäiset suorat ottelut lähetettiin Pohjoismaissa 1960-luvun lopussa, ei niitä ollut mahdollista katsoa suorana edes Englannissa. BBC:llä oli oikeus näyttää Match of the Day -ohjelmassaan vain kooste- ja jälkilähetyksiä, joissa niissäkään otteluparia ei saanut paljastaa etukäteen. Syynä oli BBC:n kanssa TV-sopimuksesta neuvotelleen Englannin liigan pelko siitä, että katsojamäärät laskisivat, jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus katsoa pelejä kotisohviltaan. Englannissa suorien TV-pelien aika koitti vasta vuonna 1983.

Brittifutis löysi paikkansa osana uuden vapaapäivän, lauantain, viettoa kaupungistuvassa, keskiluokkaistuvassa ja viihteellistyvässä Suomessa. Televisioitu brittifutisottelu ja vakiorivi olivat huumaava yhdistelmä, joka liimasi veikkaajat ruutujensa ääreen ensimmäisistä reaaliajassa nähdyistä otteluista lähtien. Veikkaamisen tueksi tarkoitettu suora TV-lähetys muuttui 1970- ja -80-lukujen aikana perinteeksi ja lopulta instituutioksi, jonka merkitys ja vaikutukset laajenivat kauas uhkapelien ulkopuolelle – siitäkin huolimatta, että televisioitujen pelien määrä kaudessa oli nykymittapuulla pieni. TV-ottelut alkoivat yleensä marraskuussa, ja ne lähetettiin peräkkäisinä lauantaina kahdessa viiden-kuuden ottelun sarjassa vuodenvaihteen kummallakin puolella. Liigaotteluiden lisäksi ohjelmistoon kuuluivat Englannin liigacupin ja FA-cupin loppuottelut. Vuosikymmeniä jatkunut perinne synnytti Pohjoismaihin intohimoisesti englantilaisjoukkueita kannattaneen joukon: tänä päivänä viisissä-kuusissa kymmenissä olevat englantilaisten seurojen kannattajat ovat ensimmäinen brittifutiksesta kiinnostunut sukupolvi, ja moni heistä siirsi perinteen myös omille lapsilleen.

Millaiseen maaperään brittifutiksen siemenet Pohjoismaissa kylvettiin?

Ruotsissa brittifutis juurtui maahan, joka oli jo kyllästetty jalkapallolla. Ruotsin pääsarjajalkapallolla oli kiveen hakattu asema jo 1930-luvulla: samaan aikaan, kun suomalaiset kerääntyivät massoittain urheiluareenoille vain olympiasankareidensa kotimaan kiertueilla, ruotsalaiset jalkapalloseurat vetivät kymmeniä tuhansia ihmisiä pääsarjaotteluihinsa. Brittifutiksen televisioinnin alkaessa 1960-luvulla Ruotsilla oli jo takanaan mittava arvokisahistoria, jonka kruununa olivat vuonna 1958 pidetyt MM-kotikisat, joissa se selvisi loppu-otteluun. Norjan ja Suomen jalkapalloilullinen pohja erosi Ruotsista selvästi: kumpikin oli harvaan asuttu talvi- ja kestävyysurheilijoiden maa, jossa maajoukkue väläytteli vain yksittäisissä otteluissa, kotimaisen pääsarjan amatööripohja oli muurattu syvälle ja ammattilaispelaajat oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Erilaisista taustoistaan huolimatta brittifutis oli hitti kaikissa maissa. Norjassa siitä tuli lopulta vielä suositumpaa kuin Suomessa ja Ruotsissa. Nykypäivän suosiosta viitteitä antavat muun muassa brittiseurojen kannattajayhdistykset, joita on perustettu sekä Suomeen että Norjaan viime vuosikymmenten aikana. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liverpoolin Lofoottien kannattajayhdistyksellä on 100 jäsentä, kun koko Suomen Liverpool-yhdistyksellä on noin 350.

Liverpool-faneja Oslon Bislettillä ystävyysottelussa Lyn-Liverpool elokuussa 2009. Kuva: Bringsverd (Flickr/Wikimedia Commons)

Tänä päivänä Norjassa kotimainenkin jalkapallo on kuitenkin hyvin suosittua ja laajalti kannatettua. Useimmilla norjalaisilla on suosikkiseura sekä Englannista että kotimaastaan. Norjan, kuten Ruotsinkin, pääsarjajalkapallo lähti jyrkkään nousuun 1990-luvulla, jolloin Norjan maajoukkue menestyi arvokisoissa suoraviivaista brittijalkapalloa – kuinkas muuten – ihannoineen Egil ”Drillo” Olsenin johdolla, ja useat norjalaispelaajat siirtyivät Englannin Valioliigaan, löivät siellä läpi ja palasivat kotimaahansa nostamaan pääsarjan tasoa. Norjassa on nykyisin väkilukuun suhteutettuna suurin määrä rekisteröityjä jalkapalloilijoita maailmassa: lähes 400 000 jalkapalloilijaa on lähes kymmenesosa talviurheilumaana tunnetun Norjan väestöstä. 6–24 vuotiaista norjalaisista pysäyttävät kolme neljäsosaa pelaa organisoitua jalkapalloa.

Norjan Tippeligaenin yleisökeskiarvo nousi kaudella 2007 ennätyslukemiin (10 521) . Kuva ottelusta Brann-Strømsgodset huhtikuulta 2007. Kuva: Øyvind Vik (Wikimedia Commons)

Norjan tapauksessa polttoainetta kotimaiselle pääsarjalle tarjosi myös televisio. Norjan televisio aloitti pääsarjajalkapallon säännöllisen televisioinnin jo 1990-luvun alussa, jolloin lajin asema ei vielä ollut Norjassa sitä mitä se nyt on. Televisionäkyvyyden merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida. Suomen urheiluhistoriassa ja -kulttuurissa medialla on ollut erittäin näkyvä rooli: kestävyysjuoksijoiden uroteot, jääkiekon maailmanmestaruudet ja formulakuskien menestys ovat jääneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin nimenomaan selostettuina televisiolähetyksinä. Pienemmässä mittakaavassa muistiin on jäänyt myös muun muassa MTV3:n Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai-iltapäivisin usean vuoden ajan 1990-luvulla ruuduille ilmaantuneet oranssit pikkutakkit ja Jutin ylämummot loivat mieleenpainuvan brändin, jonka merkitystä jääkiekon SM-liigalle ei voi vähätellä.

Kotimaisen jalkapallon historiaa suomalaisessa mediassa sävyttää lyhytjänteisyys ja häilyvyys. Kaupallisten kanavien vähäinen kiinnostus Veikkausliigaa kohtaan on ymmärrettävä seuraus liigan heikosta markkina-arvosta, mutta se ei selitä eri logiikan mukaan toimivan Yleisradion ja Veikkausliigan välillä vuosikausia jatkunutta on-off -suhdetta. Suhteen hedelmänä urheilufaneille on tarjoiltu puolihuolimattomasti toteutettuja harvalukuisia TV-otteluita loppukaudesta ja Urheiluruudun satunnaisia maalikoosteita, joiden laatu saa paatuneemmankin jalkapallofanin kyynelten partaalle. Aivan liian lähelle zoomatut koosteet eivät palvele suomalaista jalkapalloa vaan pönkittävät sen amatöörimäistä mielikuvaa. Julkisena, verorahotteisena palveluna Ylen on pystyttävä parempaan. Jalkapallo sopisi täydellisesti osaksi Ylen viime syksynä lanseeraamaa Urheiluviikonloppu-konseptia, jossa näytetään viikonloppuisin otteluita mm. koripallon, lentopallon, käsipallon ja salibandyn pääsarjoista, mutta mitä teki Yle, kun sarjat keväällä päättyivät ja siirtymä jalkapalloon olisi ollut kuin valmiiksi pedattu? Siirsi ohjelman kesätauolle.

A-maajoukkueen pelien ja satunnaisten euro-otteluiden näkyminen Ylellä ei korvaa Veikkausliigan näkymättömyyttä. Jo yksi peli viikossa samaan katseluaikaan parantaisi televisionäkyvyyttä merkittävästi, ja se saattaisi pidemmälle aikavälillä lisätä myös paikan päälle saapuvien katsojien määrää. Stavangerin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että julkisilla kanavilla näkyvillä TV-otteluilla oli odotuksien vastaisesti jopa positiivinen vaikutus Norjan Tippeligaenin yleisömääriin.

Yksi vaihtoehto vapaasti katsottavien TV-lähetysten toteuttamiselle voisi olla brittifutiksen menestysreseptin soveltaminen yhdistämällä sunnuntai-iltaisin näytetty televisiopeli kotimaisista otteluista muodostetun vakiorivin seuraamiseen. Yhteiskunta, mediamaisema ja uhkapelaaminenkin ovat mullistuneet viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta veikkausten seuraaminen TV:ssä näkyvän pelin ohessa on yhtä koukuttava yhdistelmä kuin ennen. Lähetykset voisi toteuttaa esimerkiksi VeikkausTV:n Futiskierros-innovaation tapaan seuraamalla kierroksen kaikkia otteluita, niin että pääottelusta hypätään muille paikkakunnille, heti kun niissä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Brittifutiksesta tuli instituutio, kun TV-ottelut yhdistettiin vakioveikkaukseen, ja niitä näytettiin usean vuosikymmenen ajan samaan katseluaikaan. Jos Veikkausliiga olisi näkynyt jollakin pääkanavalla säännöllisesti 1990-luvulta lähtien, kuten Tippeligaen Norjassa, sekin saattaisi olla. VeikkausTV:llä näkyvistä peleistä siihen ei koskaan ole, niin korkeatasoisia kuin sen lähetykset nettistreameiksi ovatkin.

Lisää samasta aiheesta Jalkapallolehden tuoreessa artikkelissa.

Organisoitu puolustus, individualistinen hyökkäys sekä muita MM-jalkapallon ilmiöitä

Brasilian MM-kisat esittelivät jalkapallomaailmalle taktisia ilmiöitä ja vahvistivat maanosien välisiä stereotypioita. Tässä kirjoituksessa pohdin, millaista peliä kuukauden aikana oikeastaan nähtiin.

Jalkapallon MM-kisat tarjosivat jalkapallofaneille ympäri maailmaa unohtumattomia otteluita ja pelin ammattilaisille ja asiantuntijoille paljon pureskeltavaa. Erityisesti kaksi teemaa nousi esiin: taktiikan vaikutus jalkapallo-ottelun kulkuun ja sen lopputulokseen, ja henkisen valmistautumisen merkitys huippu-urheilussa.

Taktisesta näkökulmasta tarkasteltuna kisoissa korostui individualismin ja kollektivismin välinen ikuinen kamppailu. Jalkapallo on joukkuepeli, mutta nykyinen huippu-urheilu ja sitä pönkittävä kapitalistinen teollisuus ja media rakastavat tähtiä, varsinkin niitä, jotka pelaavat joukkueensa hyökkäyksessä. Argentiina, Kolumbia, Portugali ja Hollanti ratkaisivat ristiriidan vapauttamalla joukkueensa suurimman tähden kokonaan puolustusvastuusta ja rakensivat joukkueen pallottoman vaiheen pelin koko muun joukkueen organisoidun ja kurinalaisen puolustuspelin varaan. Tavoitteena oli ulosmitata oman tähtipelaajan vahvuudet mahdollisimman tehokkaasti pitämällä hänet sillä paikalla ja siinä roolissa, jossa hän on parhaimmillaan.

Nykyjalkapallossa on harvinaista antaa näin suuria vapauksia yhdelle tai useammalle pelaajalle. Argentiina, Hollanti ja Kolumbia näyttivät kuitenkin, että siihen on varaa, mikäli joukkueen taktiikkaa täydentävät alhaalla makaava puolustuslinja ja matala prässitaso. Kaikki joukkueet hyötyivät ratkaisustaan merkittävästi. Hollanti käytti Arjen Robbenin pallonkuljetuskykyä ja nopeutta vastahyökkäyksissään, mutta myös luomalla hitaissa hyökkäyksissä ylivoimatilanteita laidoille tai keskustaan; Robben pelasi vapaana miehenä aina sillä sektorilla, jossa pallo oli. José Pekermanin ratkaisu siirtää James Rodríguez laidalta piilokärjeksi ja käyttää keskushyökkääjinä tunnettuja Adrian Ramosia ja Jackson Martínezia vasemmalla laidalla kahden suunnan roolissa antoi Jamesille mahdollisuuden loistaa. Argentiina puolestaan olisi luultavasti mestari, jos Leo Messin lisäksi joku muukin hyökkäävä pelaaja olisi pelannut omalla tasollaan. Argentiina lähti turnaukseen tarkoituksenaan vapauttaa Messin lisäksi kaksi muutakin pelaajaa puolustustehtävistä, eli pääasiassa prässäämisestä, mutta Sergio Agüeron loukkaannuttua suunnitelmasta luovuttiin, ja vapaaksi jäi Messin lisäksi vain Gonzalo Higuaín. Hän ei kuitenkaan pystynyt hyödyntämään vapauksiaan, kuten ei kentälle peräti viidessä ottelussa vaihdettu Rodrigo Palaciokaan.

James Rodríguez voitti MM-kisojen maalikuninkuuden ja siirtyi kisojen jälkeen Real Madridiin, mutta olisiko näin käynyt, jos Pekerman olisi peluuttanut häntä odotuksien mukaisesti laidalla? Kuva: Wikimedia Commons/Copa2014.gov.br

Kisoissa nähtiin myös tällaisen taktiikan kääntöpuoli. Portugalilla olisi ollut potentiaalia pelata kuin Hollanti, mutta neljäsosakuntoisella Cristiano Ronaldolla se ei onnistunut. Myös Brasilia näytti eksyneeltä ja vaarattomalta heti, kun se oli menettänyt Neymarin, jonka loukkaantuminen oli seurausta tähtiorientoituneen hyökkäyspelin vastareaktiosta: brutaalista pelistä, jolla tähdet pyrittiin pelaamaan kentältä ulos. James vältti Neymarin kohtalon kuin ihmeen kaupalla. Toinen, vähemmän kyyninen vaihtoehto tähtien eliminoimiseen oli taktinen. Argentiina-Hollanti -välierässä Hollannin miesvartiointi teki selvää Messistä ja Argentiinan alhaalla maannut puolustuslinja ja sen edessä päivystänyt Javier Mascherano Robbenista.

Voittajaksi selviytyi kuitenkin joukkue, jonka pelissä yllä kuvaillut piirteet eivät olleet millään tavalla esillä. Saksa oli hyvin organisoitu joukkue vain satunnaisesti, ja sillä oli alusta lähtien selviä heikkouksia puolustuspelissään. Heikkoudet eivät johtuneet niinkään pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista – esimerkiksi laitapakkina häärineen Benedikt Höwedesin hitaudesta tai keskikentällä epävarmasti esiintyneen Philip Lahmin syöttötaidosta – vaan siitä, että rohkealla ja aktiivisella pelitavalla on aina hintansa. Se on altis pallonmenetyksille tilanteissa, joissa puolustusmuoto on rikki, kuten Espanjakin Hollantia vastaan karvaasti huomasi. Negatiiviset tilanteenvaihdot eivät kuulu Saksan vahvuuksiin, mikä on mielenkiintoista, sillä ainakin José Mourinhon ja Louis van Gaalin kaltaiset pragmaatikot pitävät niitä nykyjalkapallon tärkeimpänä taktisena osa-alueena.

Saksa nousi mestariksi, koska sen vahvuudet peittivät heikkoudet alleen. Sen hitaat hyökkäykset olivat mestarillisia: pallo pystyttiin hyökkäysalueella jatkuvasti pelaamaan nopeilla syötöillä pelaajalle, jonka rintamasuunta on vastustajan maalia kohti – ts. positiiviseen peliasentoon. Paikkojaan jatkuvasti vaihdelleiden pelaajien liike oli suunnitelmallista ja harjoiteltua. Jalkapalloromantikon silmissä on hienoa, että MM-kisojen voittajajoukkue pelasi modernia ja aktiivista jalkapalloa, jossa puolustuksen epävarmuus oli hinta, joka hyökkäyspelin sulavuudesta ja aloitteellisuudesta oltiin valmiit maksamaan. Pienet jalkapallomaat käyttävät niitä vahvuuksia, joihin rajallinen pelaajamateriaali antaa mahdollisuuden, mutta isoimmilla on vaihtoehtoja. Jalkapallotaktiikoista moralisoiminen on toki aina kyseenalaista, mutta on selvää, että kyttäilevän ja pragmaattisen jalkapallon seurauksena ovat Argentiina-Hollanti -välierän kaltaiset unettavat antispektaakkelit, joissa kumpikin osapuoli tyytyy virheiden pelossa varjelemaan maaliaan ja odottelemaan rankkareita.

Rohkea ja aloitteellinen jalkapallo sai palkintonsa. Kuva: Agênzia Brasil/Wikimedia Commons

Lähes jokaisen MM-ottelun lopputulos on selitettävissä kokonaan tai osittain taktiikan kautta. Monessa pelissä taktiset valinnat johtivat lopulta yllättävänkin selvään eroon tulostaululla. Brasilian MM-kisat olivat kaikkien aikojen maalirikkaimmat, mutta tämä kertoo enemmän siitä, miten paljon otteluiden luonteet ja kuvat vaihtelivat kuin siitä, että kisoissa olisi yleisesti ottaen hyökätty hyvin ja puolustettu huonosti.

Marginaalit suosikkien ja haastajien välillä osoittautuivat pieniksi, eikä kukaan suosikeista välieriinkään mennessä näyttänyt mestarilta. MM-kisojen historiasta kuitenkin tiedämme, että moni maailmanmestariksi yltänyt joukkue ei näyttänyt mestarilta vielä loppuottelussakaan. Välieriin selvinneet maat olivat lopulta melko odotettuja, mikä on todiste siitä, että todellisia suuryllättäjiä lajin ylimmällä tasolla nähdään sangen harvoin. Pienelle maalle puolivälieriin pääseminen on täysosuma, välieriin selviytyminen yleensä utopiaa.

Todelliset yllätykset nähtiin suurmaiden välisissä kohtaamisissa Brasilia-Saksa ja Espanja-Hollanti, joissa pelin kulku ja lopputulos näyttivät huippujalkapallon lainalaisuuksien vastaisilta. Selittämättömiä ne kuitenkaan eivät olleet. Kummassakin tapauksessa syinä murskalukemiin olivat toisen joukkueen taktinen epäonnistuminen ja täydellinen henkinen romahdus. Kummastakin ilmiöstä on urheilussa nähty esimerkkejä ennenkin. Esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkue esiintyi Vancouverin talviolympialaisten 2010 välierässä USA:a vastaan melko samalla tavalla kuin Brasilia Saksaa vastaan, puhumattakaan kotiyleisön edessä sattuneesta kuuluisasta romahduksesta Ruotsia vastaan MM-kisoissa 2003.

Kisat vahvistivat myös maanosien välisiä stereotypioita. Monesti afrikkalaisten ja aasialaisten joukkueiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu älylliseltä laiskuudelta. Stereotypiatkin ovat kuitenkin jostain peräisin. Esimerkiksi puolivälieräkamppailut Saksa-Ranska ja Brasilia-Kolumbia olivat sekä pelitavallisesti että mentaliteeteiltaan selvästi eurooppalainen kamppailu ja eteläamerikkalainen kamppailu. Myös Afrikan maiden otteet kisoissa niin kentällä kuin sen ulkopuolella olivat aika lailla sitä, mitä afrikkalaisilta joukkueilta on totuttu näkemään – pois lukien Algeria, joka nousi Costa Rican kanssa kisojen suurimmaksi yllättäjäksi. Ilman Manuel Neueria Algeria olisi luultavasti pudottanut täysin sekaisin olleen Saksan jo neljännesvälierissä, ja kisahistoria olisi kulkenut eri latuja pitkin.

MM-kisat ovat näyteikkuna, joka tarjoaa läpileikkauksen siitä, miltä jalkapallo tänä päivänä näyttää. Se nostaa pinnalle paitsi persoonia, myös taktisia ilmiöitä, joista puhutaan ja otetaan vaikutteita ympäri maailmaa.  Peliryhmitysten osalta muun muassa Hollannin ja Meksikon käyttämän 5-3-2 -muodostelman voi ennakoida yleistyvän myös seurajalkapallossa. Mielenkiintoista on nähdä sekin, millaiset seuraukset Manuel Neuerin yksin uudelleen määrittelemällä maalivahtipelillä tulee olemaan. Neuerin ja Saksan onnistuminen peitti alleen sen, kuinka riskialtis ja vaarallinen liberona pelaavan maalivahdin pelityyli on, varsinkin jos sitä yrittää pelaaja, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Nousuun lähdettyään maalivahdilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin viedä ratkaisunsa loppuun saakka. Väärä ajoitus tietää yleensä joko vastustajan tekemää maalia tai vastustajan hyökkääjän joutumista lasarettiin. Jos tuomari olisi viheltänyt Argentiinalle rangaistuspotkun MM-finaalissa, kun jälleen kerran maaliltaan noussut Neuer jyräsi polvellaan Gonzalo Higuaínin, tämäkin kirjoitus olisi sisällöltään luultavasti ollut toisenlainen.

Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.

Kirja-arvio: Kuin taivasta koskettaisi. Jalkapallon MM-kisojen historia.

Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Laadukasta suomenkielistä jalkapallokirjallisuutta ei ole liikaa. Turkulainen äidinkielen lehtori Jari Ekberg täyttää siitä yhden aukon tiiliskivimäisellä jalkapallon MM-kisojen historiateoksellaan. Kuin taivasta koskettaisi antaa perusteellisen tietopaketin siitä, miten Uruguayssa vuonna 1930 järjestetyistä, puitteiltaan pienimuotoisista ensimmäistä MM-kilpailuista on kasvanut maailman suurin ja seuratuin urheilutapahtuma.

Ekberg on valinnut kirjaansa tiukan kronologisen lähestymistavan. Kaikkien MM-kilpailujen taustat ja pelitapahtumat käsitellään melko yksityiskohtaisesti. Ekberg ei kuitenkaan tyydy vain faktojen luettelemiseen ja kontekstittomaan kuvailuun, vaan hän on ottanut tavoitteekseen myös MM-kisojen vaiheiden tulkitsemisen ja selittämisen. Ekbergin analyyttinen, välillä varsin paksuin siveltimenvedoin maalaileva kirjoitustyyli on helposti luettavaa, mutta silti syvällistä. Laajempi yhteiskunnallinen konteksti on kirjassa jatkuvasti esillä; kenellekään kirjan lukeneelle tuskin jää epäselväksi, kuinka vahvasti jalkapallo on limittynyt osaksi monen maan yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Jokaiset MM-kisat käydään läpi omassa luvussaan. Lukujen rakenne on pääpiirteissään samanlainen: alussa taustoitus, sitten alkulohkot ja jatkopelit ja lopussa tilastot. Rakennetta kuitenkin rikotaan säännöllisesti nostamalla esiin ilmiöitä jonkin maajoukkueen tai henkilön taustalta. Erityisesti lukujen alut ovat omaperäisiä: Ekberg herättelee lukijan kiinnostusta aloittamalla toistuvasti suoraan jostakin kisoja leimaavasta ottelusta tai tapahtumasta, jonka ratkaisun hän kertoo vasta luvun loppupuolella. Vaikka jalkapallon historiaa vähääkään tunteville on selvää, miten kävi, kun Uruguayn Alcides Ghiggia sai pallon vuoden 1950 MM-finaalin 66. minuutilla 1-1 -tilanteessa tai kun Ahn Jung-Hwan asetteli palloa pilkulle vuoden 2002 MM-kisojen neljännesvälierän Italia-Etelä-Korea jatkoajalla, tehokeino on piristävä ja erittäin toimiva.

Djalma Santos, Pelé ja Gilmar vuoden 1958 MM-finaalin Brasilia-Ruotsi jälkeen. 17-vuotias Pelé ratkaisi ottelun kahdella maalillaan, joista ensimmäinen kuuluu kisahistorian komeimpiin. Kuva: Pressens Bild (Wikimedia Commons)

Pelien tapahtumia kuvataan melko tarkasti, mikä tekee kirjasta ajoittain hieman raskaslukuisen. Puisevaksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Ekberg kirjoittaa eloisasti ja joskus jopa leikittelevästi: pelaajat, joukkueet ja valmentajat saavat eteensä adjektiiveja, jotka kuvaavat heidän pelillisiä ominaisuuksiaan tai ulkonäköään keveästi mutta tarkasti. Huumorintajuakin Ekbergillä tuntuu olevan, kuten selviää esimerkiksi tästä otteesta Argentiinan MM-kisoista vuonna 1978:

-- ja Skotlannin epäonnistuminen oli käynyt toteen. [Skotlannin valmentaja Ally] McLeodilla ei ollut helppoa. Kun lehdistötilaisuudessa jokin koira tuli hänen viereensä, McLeod huokaisi tämän olevan ’kenties viimeinen ystäväni’. Hän silitti koiraa, ja kiitokseksi siitä koira puri McLeodia käteen.

Ekbergin ääni on kirjassa vahvasti läsnä: hän ei esiinny vain passiivisena tarkkailijana vaan tuo rohkeasti omia mielipiteitään esiin, vaikka tavoitteena onkin objektiivisuus. Akateemisempaan tekstiin tyyli ei välttämättä sopisi, mutta populäärissä julkaisussa se on paikallaan. Kun esimerkiksi MM-kisojen pelitapa on ollut Ekbergin mielestä syynä vähämaalisiin tai farssimaisiksi muuttuneisiin otteluihin, hän ei pelkää tuoda sitä esiin. Välillä Ekbergin tulkinnat ovat varsin suoraviivaisia, mutta kuten Ekberg kirjan prologissa tuo esiin, hänen näkemyksensä ovat vain yksi vaihtoehto. Jalkapallon hienoushan ovat juuri erilaiset mielipiteet ja niistä kumpuava debatti.

Kirjan työstäminen kesti kuusi vuotta, ja suurin osa siitä lienee kulunut lähdemateriaalin ja taustakirjallisuuden parissa. Kaikesta näkee, että työ on tehty huolella. Kaikki nykyisen jalkapallokirjallisuuden kärkinimet ja -teokset löytyvät lähdeluettelosta, ja joihinkin tunnetuimmista nimistä – mm. Jonathan Wilson, Simon Kuper, Brian Glanville – viitataan myös tekstissä. Kirjallisesta lähdemateriaalista, josta suurin osa koostuu vieraskielisestä lehdistöstä, kumpuavia anekdootteja ja sitaatteja viljellään ahkerasti.

Arvokilpailuista muistetaan usein vain dramaattiset ottelut, suuret joukkueet ja pelaajat ja menestyjien nostattama kansallinen hekuma, joka on peittänyt alleen raskaita yhteiskunnallisia ongelmia. Kuningaslajin pramean ulkokuoren takana on kuitenkin aina ollut myös synkkä kääntöpuoli, jolta Ekberg ei onneksi ole sulkenut silmiään, vaikka arvokisafaniksi tunnustautuukin. Kisahistoria on täynnä politikointia; totalitarististen valtioiden harjoittamaa propagandaa; härskiä tuomaripeliä, jolla kisojen isäntämaan tietä menestykseen on siloteltu; heikosti suunniteltuja turnausmuotoja, jotka ovat tuottaneet kävelyksi muuttuneita 0-0 -farsseja sekä kyynistä ja brutaalia peliä, jolla vastustajan taitopelaajat on pyritty pelaamaan ulos kisoista (ks. esim. Italian Claudio Gentilen opinnäyte Diego Maradonaa vastaan Espanjan MM-kisoissa 1982). MM-kisojen historiaa käsittelevä teos ei olisi onnistunut, jos jalkapallon kumpaakin puolta ei huomioida. Ekberg huomioi.

Ekbergin analyyttinen kirjoitustyyli tuo mieleen Jonathan Wilsonin, ja samalla tavalla kuin tällä nykyisen jalkapallokirjallisuuden kiintotähdellä, lukija hukutetaan välillä liian syvälle tapahtumahistoriaan. Kummankin kirjoittajan vahvuutena ovat laajojen kehityskulkujen ja yhteyksien löytäminen sekä useat oivaltavat näkökulmat, joita Ekbergin tapauksessa voisi käsitellä vielä syvällisemmin. Esimerkiksi Ekbergin ottamasta raikkaasta näkökulmasta käy jalkapallon propaganda-arvon pohtiminen. Hän kysyy perustellusti, kuinka paljon esimerkiksi maajoukkueellaan ratsastanut Argentiinan sotilasjuntta oikeastaan hyötyi Argentiinan MM-kullasta vuonna 1978. Argentiinaa valmensi tuolloin vasemmistolainen jalkapallofilosofi César Luis Menotti, joka suhtautui maansa hallintoon äärimmäisen kielteisesti, eikä pelännyt kisojen jälkeen tuoda kritiikkiään esiin.

Kirjan kronologinen käsittelytapa tuo hyvin esiin sen, että neljä vuotta on urheilussa pitkä aika. Jalkapallon historiassa on runsaasti lajin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttaneita pelaajia ja joukkueita, jotka eivät pystyneet MM-kisoissa parhaimpaansa tai olivat epäonnisia juuri ratkaisevalla hetkellä, eivätkä saaneet koskaan uutta tilaisuutta. Matthias Sindelar ja Itävalta 1934, Ferenc Puskás ja Unkari 1954, Johan Cruyff ja Hollanti 1974 – toisinaan myös häviäjät muistetaan. Harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat loistaneet useammassa kuin yhdessä lopputurnauksessa. Edes Franz Beckenbauer ei menestynyt kuin yksissä kisoissa, Alfredo di Stéfano ei yhdessäkään. Tässä piilee myös kisojen hienous. Olisivatko voitot niin makeita ja tappiot niin karvaita, jos näin ei olisi?

Totaalvoetbal pysähtyi Länsi-Saksaan MM-finaalissa 1974. Kuvassa Berti Vogts (vas.), Johan Cruyff ja Uli Hoeness. Kuva: Rainer Mittelstädt (Wikimedia Commons/Deutsches Bundesarchiv)

Ekbergin teos ei mullista jalkapallon historiaa, eikä se sisällä jalkapallohistoriansa lukeneille kovinkaan paljon uutta tietoa. Yleisesityksenä kirja on siitä huolimatta erittäin onnistunut. Suurimpana vahvuutena kirjassa on laajan lähdemateriaalin ja kirjallisuuden käyttö sekä kirjoittajan analyyttinen ja persoonallinen kirjoitustyyli; liiallinen tapahtumien kuvailu, henkilöhakemiston puuttuminen sekä jotkut hieman kliseiset ilmaisut – esimerkiksi puolustajat, jotka eivät ”ymmärtäneet” tai ”viitsineet” puolustaa jotakin tilannetta kunnolla – jäävät pieniksi miinuksiksi. Kirjan voi lukea alusta loppuun – kuten itse tein – mutta lukunautinto saattaa olla suurempi yksi suupala sieltä, toinen täältä: kaikki MM-kisaluvut toimivat mainiosti myös itsenäisinä artikkeleina. Kuin taivasta koskettaisi oli mitä parhainta valmistautumista Brasilian MM-kisoihin, enkä voi kuin suositella kirjaa laadukkaaksi lukemiseksi myös kisojen alettua.

Teksti on julkaistu myös Urheilumuseon Tuuletuksia-blogissa.