Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue osa 2

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen jalkapallomaajoukkueen otteita Tukholman olympialaisissa 1912. Edellisessä tekstissä käsittelin saman joukkueen vaiheita vuodesta 1911 olympiavuoden 1912 kevääseen.

Suomen osallistuminen Tukholman olympialaisiin 1912 oli epävarmaa vielä viikkoja ennen kisojen alkua.  Siihen, että Suomi nähtiin Tukholman olympiaviheriöillä, oli lopulta syynä lähinnä se, että joukkue pystyi kustantamaan matkansa itse toukokuisen Venäjän kiertueen pääsylipputuotoilla. Oma arvonsa on annettava myös väsymättömästi Suomen osallistumisen puolesta lehdistössä propagoineelle Kaarlo Soiniolle. Kepparin mukaan suomalainen jalkapallo tarvitsi kipeästi oppia kansainvälisen jalkapallon nyansseista, eikä missään ollut siihen yhtä hyvää tilaisuutta kuin Tukholmassa. Soinio ei säästellyt sanojaan kritisoidessaan keskusjärjestö SVUL:n johtoporrasta alentuvasta ja ymmärtämättömästä suhtautumisesta jalkapalloon. Pistävimmin Soinion lehtijutuissa kuritettiin "Leveäsuuta", ts. K. E. Levälahtea.

Tukholmaan Suomi kuitenkin pääsi. Ruotsiin lähtenyt olympiajoukkue oli nuori: sen ikähaitarin ääripäinä olivat Soinion veljekset, 17-vuotias Eino ja 24-vuotias Kaarlo Soinio, joista jälkimmäinen oli myös Suomen joukkueenjohtaja ja Suomen Urheilulehden olympiakirjeenvaihtaja. Joukkueen koostumus oli olennaisilta osiltaan sama kuin Venäjällä toukokuussa. Tärkeimpinä vahvistuksina mukaan liittyivät puolustaja Jalmari Holopainen ja Viipurin Reippaan maalivahti August Syrjäläinen. ”Musta Lali” Holopainen tunnettiin hyvin jo entuudestaan; Syrjäläisen taidot puolestaan saivat hyväksynnän kesäkuussa järjestetyissä katsastusotteluissa.

Suomen olympiajoukkue. Keskellä seisova maalivahti Syrjäläinen oli ainoa pelaaja Helsingin ulkopuolelta; muut pelasivat HJK:ssa, HIFK:ssa tai KIF:ssa.

Olympiajoukkue otti ennen varsinaisen turnauksen alkua tuntumaa olympialaisten päänäyttämöön pelaamalla Råsundan stadionilla harjoitusottelun isäntämaa Ruotsia vastaan. Tuloksena Suomen toisesta virallisesta maaottelusta oli tyly 7-1 -tappio. Heikkoa kenraalia tasapainotti kuitenkin tieto siitä, että Suomi saisi vielä yhden lisävahvistuksen joukkueelleen – rouva Fortunan. Cup-muotoisessa kilpailussa Suomen ensimmäisten kierrosten vastustajiksi arvottiin näet Italia ja Venäjä, jotka tiedettiin turnauksen heikoimmiksi nipuiksi. Venäjän joukkueesta osa oli vieläpä ollut suomalaisten höykytettävänä toukokuussa.

Suomen ja Italian kohtaaminen 29. kesäkuuta 1912 oli Tukholman olympiajalkapallon avausottelu. Råsundan sijaan pelipaikkana oli Tranebergin urheilukenttä kaupungin keskustan ulkopuolella. Sää oli jopa italialaiseen makuun armoton – 35 asteen paahteessa kentän laidoille sijoitetut vesiämpärit tulivat tarpeeseen. Katsomossa hikoili kuutisen sataa maksanutta.

Suomi asteli Tranebergin nurmelle tässä kokoonpanossa. Vakituinen oikea laitahyökkääjä Lauri Tanner oli poissa, koska hän kuului Tukholmassa myös Suomen voimistelujoukkueeseen; korvaajaksi pääsi Ragnar Wickström.

Suomi käytti Tukholmassa HIFK:lta lainattuja punaisia pelipaitoja, joihin oli neulottu tähden paikalle leijonavaakuna. Kuvassa oleva Eino Soiniolle kuulunut kangasvaakuna on Urheilumuseon kokoelmista.

Suomi-Italia oli ottelukuvauksen perusteella säästä huolimatta vauhdikas ja viihdyttävä jalkapallo-ottelu. Kyse oli selvästi kahden eri jalkapallokulttuurin törmäyksestä: siinä missä italialaiset olivat teknisiä ja pitivät mielellään palloa, suomalaiset luottivat juoksuvoimaan ja kovaan taklauspeliin. Päästä päähän aaltoilleessa pelissä kummallakin oli tilaisuutensa. Suomi sai peliin salama-alun Jarl Öhmanin tai Bror Wibergin tehdessä avausmaalin jo kolmen minuutin jälkeen. Tukholman virallisessa kisaraportissa maalintekijäksi mainitaan Wiberg, suomalaisissa lähteissä Öhman. Maalintekijöiden tilastointia vaikeutti se, että joukkueiden pelipaidoissa ei ollut vielä pelinumeroita. Miksipä olisikaan ollut, kun pelaajia ei tarvinnut tunnistaa esimerkiksi varoitusten, ulosajojen tai vaihtojen takia. Italialaiset joka tapauksessa kuittasivat pian ja menivät johtoonkin, mutta Eino Soinion maali tasasi tilanteen ennen taukoa.

Suomi-Italia -ottelun tunnelmaa. Pallossa todennäköisesti Algoth Niska.

Ragnar Wickströmin loukkaannuttua toisella puoliajalla Suomi joutui pelaamaan ottelun lopun vajaalla. Sitkeys palkittiin jatkoajan vapauttavalla 3-2 -maalilla – maaliseppona todennäköisesti Wiberg. Suomen parhaimmiksi pelaajiksi kisaraportti nostaa keskialuetta dominoineen Eino Soinion ja vasemman laitahyökkääjän Algoth Niskan, jonka tosin kerrotaan toistuvasti ajautuneen paitsioon ja aiheuttaneen siten turhia vapaapotkuja. Ottelun kuriositeetteihin kuuluu, että arvokisadebyyttinsä teki kaksi kansainväliseen jalkapallohistoriaan keskeisesti vaikuttanutta henkilöä – Italian valmentaja Vittorio Pozzo ja ottelun erotuomari Hugo Meisl, joka tunnetaan paremmin 1930-luvun Itävallan Wunderteamin valmentajana.

Suomi pelasi Venäjää vastaan jo seuraavana päivänä, pelipaikkana jälleen Traneberg. Katsojia paikalle vaivautui 200, mihin syynä lienee ollut pelin alkamisaika – kello 10 aamupäivällä. Heikompaa vastustajaa vastaan Suomen punanutut ottivat ottelun hallinnan, mutta laukaukset venäläismaalia kohti jäivät epätarkoiksi tai voimattomiksi. Ottelun avausmaalin tekijästä on jälleen ristiriitaista tietoa. Kisaraportin mukaan maalin teki Artturi Nyyssönen Bror Wibergin upean keskityksen jälkitilanteesta; suomalaiset lähteet taas antavat kunnian Wibergille. Venäjä joka tapauksessa runnoi kulman jälkitilanteesta pelin tasoihin, mutta loppupuolella Suomen parempi kuntopohja ratkaisi, ja Jarl Öhman iski 2-1 -voittomaalin harhauteltuaan tiensä venäläispuolustuksen läpi. Poliittiselta merkitykseltään voitto oli luonnollisesti suuri. Tukholman keskustassa sijainneella tulostaulullakin osattiin jo ilmoittaa että Finland Vunnit. Vielä Italia-pelissä voittajan paikalla oli ollut vain Venäjän lippu.

Suomen ryhmitys Venäjää vastaan. Loukkaantuneen Kaarlo Soinion korvasi avauspelistä puuttunut Viljo Lietola.

Energinen ja suoraviivainen pelityyli takasi toistamiseen voiton Suomelle, tekniikassa erot olivat pienemmät. Kisaraportissa puolustajapari Löfgren-Holopainen mainitaan Suomen parhaiten toimineeksi osa-alueeksi. Molempien joukkueiden pallollista peliä kuvailtiin kuitenkin niin heikoksi, että kaksi hyvätasoista ruotsalaista seurajoukkuettakin pystyisi parempaan. Myöhemmin järjestetyssä sijoitusottelussa Saksa argumentoi väitteen puolesta murjomalla Venäjän peräti 16-0. Kaksi voittoa vei kuitenkin Suomen välieriin, jossa vastaan asettui jo etukäteen ylivoimaiseksi tiedetty vastus – jalkapallon ainoa supervalta, Iso-Britannia.