Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Rebels of Split

During a congress trip to Split, I had a unique opportunity to study Croatian football culture from both an academic and a footballing perspective. In this text, I will deal with both.

A tourist travelling to the city of Split from the airport learns quickly that there is more to Split than miles of Mediterranean beach, scenic mountain views and Roman ruins. Even more than these, Split is branded by its football club, Hajduk.

Branding in this context has to be understood in a very concrete fashion. Hajduk fans have marked the entire city as their own territory with graffitis that can literally be found in all parts of the city. I have never seen as much football-related graffitis – let alone graffitis related to a single club – in a city. Furthermore, some of the graffitis have been created with such artistic skills that one would not believe exists among hard-core fans that usually express their support in a more brutal manner. Thematic of the murals varied from warrior-themed, Braveheart-style paintings to religious and abstract imagery.

Hajduk is one of the clubs to which "more than a club" -label is not a cliché but a reality. Founded in 1911, Hajduk is not only a club for the denizens of Split but of all Dalmatia. Its supporters reflect the sociopolitic significance that organized ultra-groups around the world often have. In an international sport history congress organized by ISHPES, a Croatian sociologist and a keynote speaker Benjamin Perasović stressed that the fan group of Hajduk, Torcida Split, is a powerful societal actor in Croatia. The core group of Torcida contains 400-500 members but it can mobilize nearly tenfold for different purposes.

Torcida’s latest show of force was witnessed about six weeks ago when it organized a major demonstration aimed at the Croatian Football Federation. What was unprecedented was that also the long-time nemesis of Torcida, Bad Blue Boys rooting for Dynamo Zagreb, took part. Anger of tens of thousands of protesters was directed towards both the football federation and the leading boards of the two clubs. Tellingly enough, the presidents of both Hajduk and Dynamo were in jail at the time. According to Perasović, football fans are the only dedicated and organized societal force working against the thoroughly corrupted Croatian Football Federation. Typically for ultra-fans, they are also against the excessively commercialized nature of modern football in general.

This type of social movement has to be set within a wider context of the political and economic transformation of the former eastern bloc countries after the Cold War. Perasović argued that the difficult transition to capitalism has produced also in Croatia a group of newly rich oligarchs that the leading levels of football federation and football clubs largely consist of. Gulf between the winners and the losers of this transition is wide. Taking part in activities of the organized supporter groups is one way how people considering themselves betrayed can express their frustration and make resistance against the new elites in the Croatian society. Perasović, who succeeded in speaking both enthusiastically and in an academically sound fashion, delivered one of the best presentations in the congress, in my opinion. Perasović’s appearance, ways of speaking and good contacts to Torcida hinted that the researcher might even be a member himself.

In English Hajduk translates as “a rebel” or “an outlaw”. Nomen est omen: Hajduk’s identity has always focused on rebellion against the authorities – be they political leaders, football leaders or the police. Resistance ideology does not fit quite seamlessly into the club’s history, however. In Tito’s Yugoslavia Hajduk was portrayed as a paragon of Yugoslavian patriotism – to the detriment of its Croatian identity. Tito even tried once to move the club from Split to Belgrade where it would have become “a national football club” run by the army.

Hajduk plays its home games in Poljud, a massive stadium built in 1979 that displays many elements in classic Soviet architecture. The stadium features a capacity of 35 000, bars and restaurants that are also open outside match days, fan store and even a playroom for children. Visit to the stadium complemented and concretized well the many football-related presentations during the congress. In the guided tour of the stadium we saw a trophy hall and a press conference room and had also a chance to peek inside the stadium. Player legends’ equipment, various old photographs and news pieces left a durable impression of a club that is proud of its history and role in the Dalmatian society.

Hajduk’s all-encompassing role in Split would have made a match experience in Poljud all the more memorable. Unfortunately for us, Hajduk did not have a home game during our visit. Split, however, has also another top-tier team – RNK Split, originally a workers sports club, founded a year after Hajduk. In the final day of the congress RNK played at home against Rijeka in the Croatian Prva Liga. Our Finnish-Danish-Japanese -entourage decided to go to Stadio Park mladeži, RNK’s home ground situated close to Poljud, and have a look.

In a one-club city like Split, it must be nearly impossible to support another team. A dour, nearly totally roofless Stadio Park mladeži usually entertains around 1000 football-enthusiasts in RNK’s home games. We queued for the tickets next to fans sporting RNK’s colors and scarves but it is likely that the majority of the match visitors were more or less fans of Hajduk. There is no real competition between the two Split-based clubs. Interestingly enough, though, when the match took place, RNK was second in the league – much higher than its more illustrious big brother.

Also Rijeka had performed well in the first matches of the league so prerequisites were set for a good game. We were not disappointed. Conditions of the game did not do justice to the quality of the players. High level of technical skill that the Croatian players seem to possess naturally became evident already in the first minutes. All players seemed to be able to control difficult balls at ease and kick the ball cleanly and accurately – the latter skill being something that Finnish players, for example, usually lack. It was therefore a bit surprising that both teams resorted to British-style long balls as much as they did. Players’ conduct was also quite aggressive: strong, late tackling produced multiple yellow cards and one red card.

RNK Split did not, by and large, showcase the abilities that had propelled them to the higher echelons of the Croatian league. RNK got a numerical advantage when Rijeka-defender Marko Lešković was deservedly sent off following a professional foul on a RNK-forward about to get one-on-one against the Rijeka keeper. This did not change the nature of the game in any way. Ten-man Rijeka was much more organized in defense and dangerous when (counter-)attacking. Ultras-group of Rijeka could rejoice especially from a brilliant performance delivered by the winger Marin Tomasov. The former Hajduk-player scored both goals of the game – the first with a powerful left-footed shot from distance, the latter with a neat finish after a run involving some silky ball-handling. The result would have been much clearer without RNK-goalkeeper Ivan Zagorac’s top-class saves.

It is self-evident that RNK’s matches are in a different scale than Hajduk’s home games. Croatian football’s byproducts are, however, present in them also. Violent fights between the police and organized supporter groups have increased in Croatia in the last decade. Legislation validated in 2003 gives the police nearly unlimited rights to enforce the safety of football matches. In RNK-Rijeka -match this was evidenced by the fact that the small-numbered fan group of Rijeka was let in the stadium only after half an hour of the game had passed.  After the game, fully equipped ranks of riot police patrolled the perimeters looking ready for action any moment.

To conclude, Hajduk is definitely an integral part of Dalmatian regional identity. In addition to all other signs of this, one could deduce it also from the goods available in the many souvenir shops in the city centre. Counterfeit Croatian national football team’s jerseys with names and numbers were widely available for about 100 kunas (circa 13 euros) but all Hajduk jerseys I came up with were officially prized.

Huuhkajat vuonna 0

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sai odotetusti potkut Unkarille hävityn karsintaottelun jälkeen. Tässä tekstissä pohdin, millaista valmentajaa Suomi seuraavaksi kaipaa.

Huuhkajat vuosimallia 2015 kyntää sekä tuloksellisesti että pelillisesti syvemmällä kuin vuosikausiin. Unkari ja Viro -tappiot saivat jopa positiivisuuden apostolina pitkään esiintyneen Paatelaisen luovuttamaan. Maajoukkueen perinnöksi sopimuksestaan vapautettu luotsi jätti ”me emme ole tarpeeksi hyviä” -iskulauseen, jota täysin lyödyt pelaajat Unkari-pelin jälkeisissä haastatteluissa mantran tavoin toistelivat. Uutta päävalmentajaa odottaa iso työmaa.

Mixun epäonnistuneen pestin vuoksi on kysyttävä, oliko hänellä alun alkaenkaan oikea työnkuva. Mixu omaksui itselleen mission, jonka ytimessä oli maajoukkueen kehittäminen suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi ja pelilliseksi veturiksi. Tätä tavoitetta hän lähestyi positiivisuuden, proaktiivisuuden ja pallonhallinnan kautta. Pelaajat oli kasvatettava ja kehitettävä tämän päämäärän välikappaleiksi. Mixun missio osoittautui kangastukseksi. Sen täyttymisen estivät suomalaisen jalkapallon monet rakenteelliset epäkohdat, joihin maajoukkueen päävalmentajalla ei ole mitään mahdollisuuksia puuttua.

Maajoukkuevalmentajan ensisijaisen tehtävän ei pitäisi olla sen enempää suomalaisen jalkapallon kuin maajoukkuepelaajienkaan kehittäminen. A-maajoukkuepelaajat ovat lähtökohtaisesti valmiita paketteja, jotka kehittyvät – jos kehittyvät – joukkueissa, joissa viettävät suurimman osan ajastaan, eli seurajoukkueissaan. A-maajoukkueen leireillä kukaan pelaaja ei harpo eteenpäin kehityksessään jalkapalloilijana. Siksi myös puheet nuorennusleikkauksista ja maajoukkueesta nuorten pelaajien hautomona menevät metsään.

Leiritykset eivät tee pelaajista parempia; ne tekevät pelaajista joukkueen. Leireillä pelaajien selkäytimeen iskostetaan pelitapa ja keinot toteuttaa sitä tositilanteessa; tarvittaessa sitä varioidaan vastustajan, pelaajien vireen ja terveystilanteen ja aiempien pelien mukaan. Päävalmentaja valitsee maajoukkueeseen parhaan mahdollisen ryhmän ja tekee työtä vain yksi tavoite mielessään: se, että tuo ryhmä pystyy parhaaseensa seuraavassa koitoksessa. Mixu epäonnistui tässä tehtävässä kuusi kertaa peräkkäin, kun karsintaotteluiden lisäksi mukaan lasketaan tärkeät harjoitusottelut Slovakiaa ja Viroa vastaan. Mixulle on annettava tunnustusta siitä, että hän yritti ja tiettyyn pisteeseen saakka onnistuikin luomaan maajoukkueelle selkeän peli-identiteetin. Valitettavasti pelaajien pelitaidot tai Mixun valmentajankyvyt eivät lopulta riittäneet siihen, että tuo peli-identiteetti olisi johtanut myös toimivaan pelitapaan.

Uuden päävalmentajan ensimmäinen tehtävä tulee olemaan maajoukkuepelaajien itseluottamuksen palauttaminen. Tavoitetta tukisi parhaiten meritoitunut, menestystäkin saavuttanut ulkomaalainen valmentaja à la Richard Möller Nielsen. Palloliiton lonkeroiden ulkopuolelta tuleva valmentaja toisi raikkaita näkemyksiä, joita voisi hyödyntää yleisemminkin suomalaisen jalkapallon kehittämisessä, vaikka sitä ei hänen pääasialliseksi tehtäväksi asetettaisikaan. Pidemmän tähtäimen tavoitteita ei tarvita kuin yksi: se, että uusi valmentaja pystyy muodostamaan maajoukkueen pelaajapoolista omalla tasollaan pelaavan kokonaisuuden. Onnistumisen mittarina voivat olla vain tulokset.

Huuhkajien haasteet ovat monin tavoin suuret. Seuraaviin MM-karsintoihin Suomi lähtee viidennestä arvontakorista, josta on todella vaikeaa ponnistaa kisoihin. Karsintojen pitäminen pelkkinä väli- tai harjoittelukarsintoina on kuitenkin vaarallista. Ei ole mitään takeita siitä, että Suomi saisi nykyisen kaltaisen unelmalohkon vuoden 2020 EM-karsintoihin tai että Huuhkajat olisi joukkueena valmiimpi, jos se olisi ensin saanut harjoitella yhdet karsinnat, kuten Mixunkin projektin aikana jouduttiin huomaamaan. Pelaajamateriaalissakaan ei viiden vuoden säteellä ehdi tapahtua suuria muutoksia. Suurin osa MM-kisoihin 2018 ja EM-kisoihin 2020 pyrkivän maajoukkueen pelaajista on joko A-maajoukkueen tai U21-joukkueen ringissä jo nyt.

Onko Suomen pelaajamateriaali riittävän hyvää, on ikuisuuskysymys. Nykyjoukkueen taso ei ole sama kuin kymmenen vuoden takaisen maajoukkueen, mutta on täysin varmaa, että se riittää parempaan kuin jatkuvaan tappioputkeen. Suomella on useita kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan nousseita pelaajia, jotka – toisin kuin vielä Mixun pestin alussa – pelaavat isossa roolissa seurajoukkueissaan ja ovat vieläpä tehokkaita. Suurin ongelma materiaalissa on se, että tietyt pelaajatyypit puuttuvat sieltä kokonaan. Puutelistan kärjessä ovat hyökkäävät laitapelaajat – tai yleensä pelaajat, jotka osaavat ja uskaltavat haastaa vastustajaa pallon kanssa. Kun pieni maa haluaa menestyä jalkapallossa, tällaiset pelaajat ovat erittäin tärkeitä: haastot luovat tilaa ja hajottavat vastustajan ryhmitystä nopeammin ja tehokkaammin kuin hidastempoinen syöttömylly. Tällaisten pelaajien puuttuminen ei ole sattumaa. Suomalaisessa juniorimyllyssä nämä ominaisuudet eivät jalostu; ne pikemminkin tukahtuvat.

Pelaajamateriaalin yksipuolisuus ja maajoukkueen vuosikymmeniä jatkunut alisuorittaminen kertovat siitä, että Palloliitto ei ole onnistunut kehittämään suomalaista jalkapalloa edes sille tasolle, jonka maamme resurssit mahdollistaisivat. Juniorijärjestelmä pyörii Suomessa edelleen aivan liikaa vanhempien tekemän talkootyön varassa. Juniorien isät ja äidit tekevät tärkeää työtä, mutta heidän valmennuksessaan lahjakkuudet eivät pääse sellaiseen ympäristöön, jonka he potentiaalinsa vuoksi ansaitsisivat.

Suunnanmuutosta varten liiton pitäisi uudistaa rakenteitaan ja toimintakulttuuriaan sekä rekrytoida nykyisten verkostojen ulkopuolisia osaajia. Yksi ilmeinen nimi on kaksi maajoukkuepelaajaa käytännössä omin voimin kasvattanut Alexei Eremenko sr. Alexei jr. ja Roman Eremenko nousivat maajoukkueen avainpelaajiksi pikemminkin järjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta. Eremenko senioria on väläytelty jopa A-maajoukkueen päävalmentajaehdokkaana, mutta mielestäni hänestä saisi enemmän irti sellaisessa roolissa, jossa hän voi vaikuttaa juniorijalkapallon kehittämiseen koko Suomen mittakaavassa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee kansainvälisin opein pyöriviä akatemioita sekä läpinäkyvän, modernin ja ammattimaisen Palloliiton, joka osaa uudistua eikä kaihda itsekritiikkiä. Liiton lisäksi samat vaatimukset kohdistuvat seuroihin. Pelkästä maajoukkueen päävalmentajasta suomalainen jalkapallo ei saa pelastajaa, olipa kyse ulkomaisesta tuloksentekijästä tai kotimaisesta pelaajakehittäjästä. Sitä ei tarjoaisi edes lopputurnauspaikka, jos isossa kuvassa ei tapahdu muutosta.