Tässä tekstissä
käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen
jalkapallon näkökulmasta.
2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä.
Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat,
jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti.
Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen
mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä
on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja
urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin
10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat
tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee
ammattilaisiksi.
Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?
Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa
urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan.
Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen
kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin
sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja
palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan
vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on
kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen
palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden
markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.
Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun
historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen
taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus
huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä
rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin
ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden
ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen
omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa
amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen
perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä
prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.
Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan
kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät
yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä
heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä
aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen
näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen
tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa
ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun
lopussa.
Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea
tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan
kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa
jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.
Suurimman
osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat
amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan
harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun
muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut
saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri
ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke
laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.
Weinreich
ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja
uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti
urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös
urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta
urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään,
ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että
niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet
toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin
amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen
kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin
sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.
Siinä
missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin.
Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei
asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi
pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset
valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten
täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti
jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi
ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi
voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa
puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.
Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että
1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat
olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät
uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan.
Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus
valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin
katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat
kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa
muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle
joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle
joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.
Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden
kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta.
Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät
1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa
kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan
pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti.
Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään
osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus
ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain
harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi
lopulta saavuttamaan.
1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti
huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja
asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin
hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan
jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.
![]() |
Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle. |
Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella
on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat
huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat. Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu
mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta
tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua
vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja
liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy
otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.
Suomifutis
maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015
ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman
tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin
derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet
stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja
voidaan tulevaisuudessa rakentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti