Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)

Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.

Hagia Sophian pakolaiset ja Kaukasuksen tiikeri

Mihin katosi yksi Kreikan kolmesta suuresta? Tässä tekstissä aiheena on yksitoistakertaisen Kreikan mestarin, AEK Ateenan, päätyminen alasarjoihin ja utopismia hipovat suunnitelmat, joilla seura aikoo nousta takaisin huipulle.

AEK Ateenan faneja Ateenan olympiastadionilla. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Zeus21

Oma kosketuspintani tähän perinteikkääseen kreikkalaisseuraan on suomalaiselle varsin tyypillinen tapa tutustua ulkomaalaiseen seuraan: kävin katsomassa AEK:n pääsarjaottelun Ateenaan suuntautuneen lomamatkan aikana kuusi vuotta sitten. AEK eli Athlitiki Enosis Konstantinoupoleos (suom. Konstantinopolin Urheiluliitto) perustettiin 1920-luvun alussa käydyn Kreikan ja Turkin välisen sodan jälkimainingeissa: perustajina oli Kreikkaan pakkosiirretty turkinkreikkalaisten pakolaisryhmä. Kyseessä on yksi Kreikan menestyneimmistä seuroista, sillä AEK on voittanut Kreikan Superliigan 11 kertaa ja kansallisen cupin 14 kertaa. Katsomamme peli ei jäänyt historiaan viihdyttävyytensä takia, mutta kulttuurisena kokemuksena reissu oli opettavainen. Seurueemme vieressä majailleet tappelunhaluiset perheenisät jälkikasvuineen jättivät AEK-faneista intohimoisen, mutta varsin nopealla sytytyksellä roihahtavan vaikutelman.

Tällä kaudella AEK pelaa Kreikan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Nykyisen tilanteen synnyttänyt tapahtumakulku heijastelee Kreikan talouskriisiä ja sisältää paljon yhtymäkohtia skottijätti Glasgow Rangersin kohtalon kanssa. AEK oli elänyt yli varojensa jo pitkään ja joutui talousvaikeuksien takia lähtemään kauteen 2012/2013 suureksi osaksi seuran omista junioreista kootulla joukkueella. Lisävaroja ei voitu odottaa edes Euroopasta, sillä Euroopan jalkapalloliitto UEFA ei antanut AEK:lle talousongelmien vuoksi lisenssiä europeleihin, joihin edellisen kauden sijoitus sarjassa olisi oikeuttanut.

Huhtikuussa 2013 sarjan hännille valunut AEK kohtasi Panthrakikoksen putoamiskamppailun kannalta elintärkeässä ottelussa. Neljä minuuttia ennen loppua AEK:n puolustaja Mavroudis Bougaidis teki ottelun avausmaalin omaan maaliinsa, jonka jälkeen ottelu jouduttiin keskeyttämään, kun raivostuneet AEK-kannattajat jahtasivat niin vastustajan kuin oman joukkueensakin kentältä pukusuojiin. Häpeällisestä tapauksesta tekee tragikoomisen se, että AEK:lle annettu kolmen pisteen ylimääräinen rangaistus sinetöi pääsarjasta putoamisen – ilman rangaistusta AEK:lla olisi viimeisessä ottelussaan ollut mahdollisuus nousta putoamisviivan yläpuolelle. Seurahistorian ensimmäinen sarjasta putoaminen oli katastrofi sekä urheilullisesti että taloudellisesti. Viime kesänä AEK ajettiin konkurssiin, ja seuran edustusjoukkue muutettiin kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla pelaavaksi amatöörijoukkueeksi. (ks. myös esim. tämä kirjoitus Some People On The Pitch -blogissa)

Kausi sisälsi muitakin seuralle kyseenalaisen maineen tuoneita hetkiä, joista eniten huomiota sai kreikkalaisen keskikenttäpelaajan Giorgos Katidisin maalituuletus yleisöön suunnatulla natsitervehdyksellä. Katidis maksoi tuuletuksestaan kovan hinnan, sillä hänet hyllytettiin välittömästi joukkueesta, ja Kreikan jalkapalloliitto mätkäisi hänelle elinikäisen pelikiellon kansainvälisiin otteluihin. Katidis puolustautui väittämällä, että ei tiennyt eleensä merkitystä eikä edes sitä, kuka Hitler oli. Maassa, joka oli suurimman osan toista maailmansotaa akselivaltojen miehittämä, selitys ei juuri ymmärtäjiä saanut. Sittemmin Italian Novarasta turvapaikan löytänyt kreikkainen on uudessa kotimaassaan ehditty ristiä "Kreikan Di Canioksi".

Talousvaikeudet, kolmosdivariin putoaminen ja fanien ja seurajohdon tulehtuneet välit eivät varsinaisesti tarjoa hyviä lähtökohtia uudelle tulemiselle. AEK:n tapauksessa pelastaja löytyi omasta yhteisöstä. Viime kesänä seuran uudeksi omistajaksi valittiin kreikkalainen laivanvarustaja, öljyllä rikastunut liikemies Dimitris Melissanidis, joka johti AEK:ta muutaman vuoden ajan jo 1990-luvulla. Melissanidisin juuret ovat Kaukasuksella, josta hänen isänsä muutti pakolaisena Kreikkaan. Hän kuuluu taustaltaan samaan ryhmään kuin suurin osa omistamansa seuran faneista: AEK:sta on vuosien varrella tullut kaikkien kreikkalaispakolaisten seura, joka katsoo edustavansa Bysantin kreikkalaisten historiaa ja kulttuuria.

Melissanidisin yhteydet liike-elämään ovat tuoneet AEK:lle edustusjoukkueen sarjatasoon nähden epätyypillisiä sponsoreita, kuten valtiollisen rahapeliyhtiö OPAP:n, kansainvälisen tietotekniikkajätti Fujitsun ja mediayhtiö Nova Sportsin. Myös valmennusporras on kolmosdivariseuraan varsin nimekäs: siihen kuuluvat muun muassa päävalmentaja Traianos Dellas, akatemian johtaja Akis Zikos ja tekninen johtaja Nikos Liberopoulos – kaikki kreikkalaisia jalkapalloikoneita. Fanien lepyttämiseksi kausikortteja myytiin ennen kuluvaa kautta alimmillaan 50 eurolla. Seurauksena niitä myytiin lähes 13000.

Melissanidisin suunnitelmat eivät rajoitu vain paluuseen pääsarjatasolle. Visiona on, että kun nousu tapahtuu, AEK pelaa uudella stadionilla. Suurimman osan historiaansa AEK on pelannut Nea Filadelfeian kaupunginosassa sijainneella Nikos Goumas Stadionilla. Vuonna 2003 ränsistynyt Nikos Goumas purettiin, ja pakolaiset joutuivat evakkoon Ateenan olympiastadionille. "Spiros Louis" on näyttävä, mutta monien jättistadionien tavoin kolkko pelipaikka, kun sen kapasiteetista ei otteluissa ole käytössä kuin neljäsosa.

Melissanidis lupasi käyttää puolet kausikorttimyynnin tuloista tulevaan stadioniin, joka rakennettaisiin samalle paikalle, jolla Nikos Goumas sijaitsi. Arkkitehti Thanasis Kyratsousin suunnittelema stadion on Melissanidisin kunnianhimon ilmentymä. Istanbulin Hagia Sophian mukaan nimettyyn jalkapallopyhättöön on haettu arkkitehtonisia vaikutteita AEK:n alkukodista Konstantinopolista ja erityisesti sen historiallisesta muurista. Sinne suunnitellaan sijoitettavaksi sekä AEK:n historiasta kertova museo että Kreikan pakolaismuseo.

Kuinka tällainen projekti rahoitetaan maassa, joka on edelleen syvässä taloudellisessa kurimuksessa? Stadionin kustannusarvio on 65 miljoonaa euroa. Rahoitus koostuu pääasiassa yksityisestä rahasta, mutta siihen on budjetoitu myös 20 miljoonaa euroa EU:n kehitysrahastosta tulevia varoja. Julkisen rahan käyttämistä jalkapallostadioniin on perusteltu sillä, että stadion tulee hyödyttämään koko yhteiskuntaa vetovoimaisena turistikohteena, joka ennen pitkää maksaa itsensä takaisin. Tuttua jalkapalloretoriikkaa käyttävän Melissanidisin mukaan AEK on enemmän kuin vain seura ja ansaitsee stadionin, joka heijastaa tätä totuutta.

Kun AEK:n stadionhanketta tarkastelee taloudellisesta näkökulmasta, on pakko myöntää, että se vaikuttaa hivenen kyseenalaiselta. Kustannusarvio ja suunniteltu aikataulu – valmista pitäisi olla ensi vuonna – ovat varsin optimistisia. Valencian puoliksirakennettu Nou Mestalla on irvokas esimerkki niistä syistä, jotka ovat johtaneet Etelä-Euroopan siihen taloudelliseen tilanteeseen, jossa se nykyisin on. Julkisten varojen käyttäminen jalkapallostadioniin, joka ei koskaan valmistu, olisi eteläeurooppalaista  jalkapallohulluutta pahimmillaan. Epäilyksiä on lisännyt sekin, että Melissanidis on useimpien öljyllä rikastuneiden oligarkkien tavoin ristiriitainen persoona: hän on ollut useasti erilaisten rikosepäilyjen kohteena. Moni AEK:n sponsorirahoista närkästynyt kreikkalaisseura on jo ehtinyt syyttää Melissanidisia epäreilusta kilpailusta ja vetäytynyt sponsorisopimuksista OPAP:n kanssa – OPAP:n, jonka johtoportaassa "Tiikeriksi" kutsuttu pohatta itse istuu.

Melissanidisin suoraviivaiset toimintatavat saattavat kuitenkin olla jopa eduksi projektille. Piinkovana bisnesmiehenä Kaukasuksen tiikerillä on edellytykset antaa suurille puheilleen myös katetta, toisin kuin stadionhankkeiden puuhamiehiksi ryhtyneillä jalkapallofaneilla, joista löytyy esimerkkejä ympäri Eurooppaa. Suunniteltu stadion on lisäksi varsin erityislaatuinen, eikä olisi ihme, jos se todella menestyisi turistikohteena. AEK:n Hagia Sophia näyttää esittelyvideon ja AEK:n kotisivujen kuvagallerian perusteella jalkapallopyhätöltä sanan kirjaimellisessa merkityksessä. En muista nähneeni jalkapallostadionia, jonka ulko- ja sisäarkkitehtuurissa historia olisi näin vahvasti läsnä; yleensä nykyisessä stadionarkkitehtuurissa korostuu sama obsessio lasiin ja metalliin kuin muussakin rakennustaiteessa.

AEK:n esimerkki kuvaa, miten suuri vaikutus faniyhteisöllä voi olla jalkapalloseuraan. Laajemmin sen voi liittää eteläeurooppalaiseen perhe- ja sukukeskeiseen elämäntapaan. AEK:n kannattajayhteisön siirtolaisidentiteetti tekee siitä tyypillistä faniyhteisöä tiiviimmän, jopa niin tiiviin, että Melissanidisin puheet AEK-perheestä tuntuvat uskottavammilta kuin monien muiden eurooppalaisten seurajohtajien samanlaiset puheet. Kuten edellä kuvattiin, fanien voi perustellusti sanoa pudottaneen AEK nykyiseen tilaansa. Yhtä perusteltua onkin odottaa fanien myös nostavan seuran takaisin huipulle. Uutta nousua markkinoidaan AEK-yhteisön yhteisenä projektina, jonka kulmakivenä on osittain yhteisön rahoittama ja siten tavallaan sen omin käsin rakentama uusi stadion. Samaa retoriikkaa käytettiin aikanaan hyvällä menestyksellä myös Helsingin olympiastadionin rakentamisessa. Nyky-Suomessa vastaava ei menisi läpi, mutta Kreikassa voi mennäkin.

Ainakin tällä hetkellä AEK purjehtii myötätuulessa. Se johtaa ylivoimaisesti omaa lohkoaan ja on lähellä nousta Superliigaa alempaan OPAP Football Leagueen, jolloin seuran edustusjoukkue muutettaisiin jälleen ammattilaisjoukkueeksi. Pelikenttiä suurempi vaikutus AEK:n tulevaisuuteen on kuitenkin seurajohdolla ja faneilla. Jos haaveissa siintävät stadion ja sarjanousu eivät toteudu, ja fanien pettymys purkautuu jälleen huliganismina, voivat valoisatkin tulevaisuudennäkymät haihtua nopeasti.

Hongan kaatuminen

Kroonisista talousvaikeuksista kärsivä FC Honka on menettänyt parhaat pelaajansa, valmentajansa ja kannattajansa. Tässä tekstissä pohdin, miksi suuret unelmat voivat joskus olla vaarallisia.

Kannattajaryhmä HK05 liehuttaa lippujaan jatkossa muualla kuin Hongan peleissä. Kuva HJK-FC Honka -pelistä elokuulta 2013.

Suomalaisen jalkapalloseuran pyörittäminen on vaikeaa. Suomifutis ei ole kannattavaa bisnestä, joten kaikilla seuroilla, joilla ei ole takanaan Lyytikäisten suvun tai Stefan Håkansin kaltaista mesenaattia, on vaikeuksia täyttää ammattilaisuuden taloudellisia vaatimuksia. Onko suomalaisen jalkapalloseuran asema kuitenkin toivoton maassa, jossa jalkapallon seuraaminen ei vielä korreloi arvostuksen kanssa?

Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja totesi taannoin, että suomifutis on köykäistä ilman unelmia. FC Hongan vaikeudet kertovat kuitenkin siitä, mihin suuret unelmat voivat johtaa, jos koko toiminta rakennetaan niiden varaan. Kun tavoitteeksi asetetaan Veikkausliigan voittaminen ja Mestarien liigassa pelaaminen seuraavan viiden vuoden aikana, se ajaa suunnittelemaan seuran budjetin jo lähtökohtaisesti epätasapainoiseksi – rakentamaan joukkueen sellaisella rahalla, jota ei ole olemassa.

Vuonna 2007 Tampere United laski tulevan kautensa budjetin tulopuolelle mukaan Mestarien liigan lohkovaiheen otteluista saatavat rahat, joilla kalliita tähtiä vilisevän joukkueen palkat oli tarkoitus maksaa. Mestarien liigasta tuli kuitenkin lähtö jo 1. karsintakierroksella, mikä johti satojen tuhansien eurojen äkilliseen rahantarpeeseen. Sen paikkaamiseen oltiin valmiita keinolla millä hyvänsä. Kun Singaporesta sitten otettiin yhteyttä ja tarjottiin kolmea sataa tuhatta euroa vastineeksi oikeudesta peluuttaa TamUn paidassa singaporelaisia ”jalkapallolupauksia”, ei lahjahevosen suuhun katsottu, ja rahat otettiin vastaan jotta kaudesta selvittäisiin edes hengissä. Myöhemmin kävi ilmi, että rahat olivat peräisin sopupelibisnestä pyörittävältä rikollisjärjestöltä, jonka tarjoamat pelaajat olisivat olleet suotuisan lopputuloksen peleissä varmistavia agentteja. TamUn tarina päättyi raastupaan.

Miten FC Honka liittyy TamUn surullisenkuuluisaan jalkapallohybrikseen?

Hongan budjetti on vuodesta toiseen rakennettu samanlaisten epärealististen haavekuvien varaan, joilla myös TamU toimintaansa visioi. Velkaantuminen, jatkuvat palkanmaksuongelmat ja rahalähteiden etsiminen milloin mistäkin kertovat siitä, että espoolaisseura ei ole lähes kymmenen Veikkausliigassa vietetyn kauden jälkeenkään pystynyt rakentamaan toimintaansa taloudellisesti vakaalle pohjalle. Julkisuudessa Hongan edustajat ovat vähätelleet ongelmia ja selitelleet maksusuunnitelmista ja pelaajien kanssa tehdyistä herrasmiessopimuksista, jotka ilmeisesti tarkoittavat nuorille pelaajille tehtyjä lupailuja tilittää maksamattomat palkat kauden lopussa tai sen jälkeen. Kauden 2012 jälkeen Hongassa läpimurtonsa tehneet Tapio Heikkilä ja Duarte Tammilehto irtisanoivat sopimuksensa, kaikesta päätellen siksi, että eivät enää jaksaneet uskoa näihin puheisiin.

Yksikin kerta, kun palkat kuukauden lopussa eivät tule ajallaan, on yksittäiselle pelaajalle katastrofi, ja sellaisena se pitäisi nähdä myös seurajohdon puolella. Sen pitäisi johtaa taloussuunnitteluun, joka takaa sen, että niin ei tapahdu enää. Jos tämän suunnittelun johtopäätös on se, että seura ei voi tavoitella mestaruuksia ja europelejä tai edes toimia täysammattilaisseurana, niin silloin se on hyväksyttävä. Tähän ei Hongan johto ole ollut valmis. Kauden 2014 alla toteutetut menoleikkaukset, joihin voitaneen laskea myös pitkäaikaisen päävalmentajan Mika Lehkosuon erottaminen "taloudellisten väärinkäytösten" vuoksi, kielivät enemmän epätoivosta kuin toimintatapojen muuttumisesta.

Vaikeille olosuhteille ei voi mitään, huonolle johtamiselle voi. Suomifutiksen kannattamattomuus bisneksenä ei tarkoita, että jalkapalloseuraa olisi mahdotonta pyörittää Suomessa. Se tarkoittaa vain, että tarvittaessa ammattilaisuuden asteesta on tingittävä, kuten esimerkiksi osa-aikaisia työpaikkoja pelaajilleen järjestänyt IFK Mariehamn on tehnyt. Mielestäni puoliammattilaisuus nähdään Suomessa turhaan sellaisena mörkönä, jona sitä usein pidetään. Ammattilaisuuden perusedellytys on se, että sen taustalla oleva urheilubisnes kannattaa. Jos bisnes ei kannata, ei täysammattilaisuuskaan ole mahdollista.

Hongan johtoportaalle vaatimattomammat haaveet eivät kuitenkaan ole riittäneet. Pilvilinnaksi rakennetun uuden jalkapallostadionin toteutumisesta ei vuosien jälkeenkään ole konkreettisia merkkejä. Mikäli tavoitteeksi olisi jo Hongan veikkausliigataipaleen alussa asetettu Myyrmäen ISS Stadionin tyylinen pienehkö mutta kodikas – ja Hongan ilmeeseen täydellisesti sopiva – jalkapalloareena, olisi se lähes varmasti jo pystyssä.

Hongalle antaa toivoa se, että sen juniorimylly on yksi Suomen laadukkaimmista. Mylly jauhaa vuodesta toiseen laadukkaita liigatason pelimiehiä – ei ehkä sen tasoisia, jotka yksin riittäisivät esimerkiksi HJK:n haastamiseen, mutta sellaisia, joiden varaan on mahdollista rakentaa hyvä, vähintään keskitason veikkausliigajoukkue. Jos nykyisen edustusjoukkueen taival katkeaa talousongelmiin ja vauhtia on haettava alemmilta tasoilta, juniorit takaavat sen, että espoolaisen jalkapallon korpivaellus ei kestä pitkään.

Suomalaisen jalkapallon suurin ongelma ei ole vähäinen kiinnostus tai menestys vaan kuppikuntaisuus ja seuratoimijoiden all in -mentaliteetti, jossa huipulle nousun panokseksi on asetettu koko seuran olemassaolo. Europelien karkaaminen tai jopa Ykköseen putoaminen ovat pieniä onnettomuuksia koko seurahistorian menettämisen rinnalla. Kun jalkapalloseura menee konkurssiin ja häviää jalkapallokartalta, kadotetaan vuosikausien edestä kokemuksia ja perinteitä ja katkeroitetaan samalla ihmisiä, jotka ovat olleet niitä luomassa. Suomifutis ei tarvitse haaveilijoita tai uhkapelaajia vaan vastuullisia seurajohtajia, jotka ymmärtävät, että joskus unelmista on tingittävä, jos toiminnan ylläpitäminen sitä vaatii.

Urheilu ja yhteiskunta – yksi- vai kaksisuuntainen vuorovaikutus?

 Pohdintaa urheilun kytköksistä yhteiskunnan poliittisiin ja taloudellisiin voimiin.

Urheilu haluttiin Suomessa suurimman osan 1900-lukua nähdä yhteiskunnan autonomisena osana, erillisenä saarekkeena, jossa pätivät eri lait kuin muussa yhteiskunnassa. Presidentti Kekkonen, vanha urheilumies ja -johtaja, totesi 1970-luvun alussa pitämässään puheessa, että urheilu käsitetään "omaksi todellisuudekseen, omine yhteiskunnasta riippumattomine, jostakin ylhäältä annettuine tai temmattuine määräyksineen ja sääntöineen". Nykyisin vallitsee konsensus siitä, että urheilu on osa yhteiskuntaa ja kuvastaa sitä, mutta ei vaikuta sen lainalaisuuksiin, ts. yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voi selittää urheilulla, mutta urheilua voi selittää yhteiskunnallisilla ilmiöillä. Kulkeeko vuorovaikutus kuitenkin aina vain yhteen suuntaan?

Moderni kilpaurheilu on koko olemassa olonsa ajan ollut houkutteleva kohde poliittisille ja taloudellisille toimijoille; se on tunteisiin vetoava kansanliike, joka yhdistää ihmisiä ikään ja taustaan katsomatta. Tämä on havaittu myös Suomessa. Urheilu oli mukana esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjassa: Ahtisaaren vaalimainoksia nähtiin FC Oulun paidassa Veikkausliigassa kaudella 1993 ja  muun muassa Lahden jäähallin jäässä.

Ahtisaaren vaalimainos FC Oulun paidassa on erikoinen kuriositeetti, kuten itse seurakin, eikä sillä varmaankaan ollut isoa merkitystä Ahtisaaren onnistuneessa vaalikampanjassa. Monessa Euroopan maassa jalkapallo on kuitenkin ollut huomattavasti tärkeämmässä roolissa vaalikampanjoinnissa. Italiassa poliitikot Benito Mussolinista alkaen ovat käyttäneet jalkapalloa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen ja säilyttämiseen. Silvio Berlusconin esimerkki on kuvaavin. Berlusconi on taustaltaan keskiluokkaisen perheen vesa, joka 1980-luvun alkuun mennessä oli noussut yhdeksi Italian rikkaimmista miehistä mediayhtiönsä Mediasetin avulla. Upporikkaalla mediamogulilla ei kuitenkaan ollut politiikassa valtaa, ennen kuin hän alkoi tavoitella sitä jalkapallon avulla.

Vuonna 1986 Berlusconi osti perinteikkään mutta vararikon partaalla olleen AC Milanin. Berlusconin puheenjohtajakaudella Rossoneri palasi nopeasti eurooppalaiseen jalkapalloeliittiin voittamalla 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Mestarien liigan ja sitä edeltäneen Euroopan cupin kolme kertaa. Eteneminen oli yhtä nopeaa poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1993 Berlusconi perusti jalkapallon faniryhmältä kuulostavan Forza Italia -puolueen. Jalkapallon maailmanselitys -kirjan kirjoittajan Franklin Foerin mukaan Berlusconin mainostoimisto muodosti Forza Italian suoraan AC Milanin kannattajista muuttamalla Milanin paikalliset faniklubit poliittisiksi, osaksi uutta puoluetta. Jalkapalloretoriikkaa ahkerasti puheissaan viljellyt Berlusconi lakeijoineen teki Milanista spektaakkelin, jonka kautta hänen poliittiset lupauksensa saivat uskottavuutta: jos hän teki sen Milanille, miksi ei myös Italialle, moni ajatteli. Forza Italia järjesti italialaisen jytkyn voittamalla vaalit keväällä 1994 vain kuukausia sen jälkeen kun puolue oli perustettu. Berlusconin voitto oli lopulta täydellinen sekä jalkapallossa että politiikassa: hänet valittiin Italian pääministeriksi, ja toukokuussa Milan voitti Mestarien liigan loppuottelussa Barcelonan näytöstyyliin 4-0.

Berlusconi Forza Italian puoluekokouksessa 1990-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons

Berlusconi ymmärsi, että urheilusijoitukset voivat realisoitua poliittisina voittoina, vaikka taloudellisesti toiminta olisi tappiollista. Myöhemmin strategian on kerrottu olleen tietoisesti suunniteltu ajatusmallilla ”ainoa asia mikä italialaisia yhdistää, on jalkapallo”. Mikä olisikaan vaikeina taloudellisina aikoina operoivalle, retorisesti taitavalle populistipoliitikolle parempi keino kansansuosion kalasteluun kuin urheilu?

Berlusconi on jatkanut samalla linjalla tähän päivään saakka: hän on muun muassa kertonut ostaneensa italialaishyökkääjä Mario Balotellin AC Milaniin saadakseen tulevissa vaaleissa lisää kannatusta. Samasta syystä seuraikonit Andrei Shevchenko ja Kaka myytiin aikoinaan vasta vaalien jälkeen. Jalkapallolla ei luonnollisesti voi selittää kaikkea Berlusconin asemasta. Mutta ainakin ajatuksena voi heittää, että onko vain sattumaa, että samaan aikaan kun Berlusconi erotetaan Italian parlamentista, AC Milanilla on meneillään lähihistoriansa heikoin jakso sekä Italian että Euroopan kentillä.

Urheilun ja yhteiskunnan yhteyksiä on syytä tarkastella myös taloudelliselta puolelta. Urheilun taloudellinen potentiaali ymmärrettiin jo 1800-luvulla, ja se on siitä lähtien ollut taloudellista menestystä etsivälle kiinnostava kohde. Liike-yritykset sijoittavat urheiluun saadakseen näkyvyyttä ja parantaakseen tuotteidensa myyntiä, rikollisjärjestöt puolestaan pestäkseen rahaa laillisella liiketoiminnalla ja ansaitakseen lisää rahaa laittomalla, josta erityisesti kansainvälinen sopupelibisnes on viime aikoina noussut esiin. Tällaisella toiminnalla on aina yhteiskunnallisia implikaatioita: raha ei katoa urheiluun, vaan palatessaan korkojen kera takaisin sijoittajilleen vaikuttaa heidän toimintaansa, oli kyse laillisesta yrityksestä tai laittomasta järjestöstä.

Urheilun kannalta sekä poliittisten että varsinkin taloudellisten toimijoiden kiinnostus on elinehto. Ammattilaisurheilu on kallista: julkisilla varoilla luodaan ammattilaisuuden puitteet, mutta sen rahoittamiseen vaaditaan runsaasti rahaa yksityiseltä sektorilta. Vuorovaikutteisuus ei tässä suhteessa tarkoita tasaveroisuutta. Urheilu tarvitsee liike-elämää enemmän kuin liike-elämä urheilua, koska julkisista varoista ei – ainakaan Suomessa – tueta taloudelliseen voittoon tähtäävää ammattilaisurheilua, kuten todetaan opetusministeriönkin nettisivuilla. Yksittäisille urheilijoille myönnettävät apurahat tai muut veikkausvoittovaroista myönnettävät tuet eivät riitä ammattilaisuuteen perustuvan järjestelmän pyörittämiseen, varsinkaan joukkueurheilussa.

On kiinnostavaa, että muualla maailmassa ajattelutapa julkisen sektorin ja ammattilaisurheilun suhteesta on toinen. Moni valtio tukee urheilua paitsi saavuttakseen urheilumenestystä, myös liikeyritysten tapaan taloudellisten voittojen toivossa. Tästä saatiin esimerkki Suomessakin hiljattain julkistetun Turkin ja jääkiekkoseura Jokerien välisen sponsorisopimuksen myötä. Turkki ei ole ensimmäinen maa, joka investoi urheiluun turismin edistämiseksi: tällä kaudella espanjalaisen Atlético Madridin paitoja on koristanut paraatipaikalla Azerbaijan Land of Fire -logo. Atléticon ja Azerbaidzhanin sopimus tuottaa Atléticolle 12 miljoonaa euroa vuodessa. Vastaava sopimus on olemassa myös Malesian ja Englannin Valioliigassa pelaavan Cardiff Cityn välillä.

Arda Turan Atléticon paidassa 2013. Kuva: Wikimedia Commons

Suomen jääkiekkomarkkinoiden vetovoima ulkomailla ei ole yllätys, sillä jääkiekkoseurojen ja poliittisten ja taloudellisten toimijoiden välisiä liittoja on Suomessa solmittu jo pitkään, ja moni niistä on osoittautunut kummallekin osapuolelle hyödyllisiksi. Toimivan ammattilaisuuteen perustuvan jääkiekkoliigan puitteet rakennettiin näiden suhteiden turvin jo 1970-luvulla. Pääasiassa välinefirmoilta saatu yksityinen raha antoi mahdollisuuden maksaa pelaajille palkkaa; vastineeksi pelaajien oli esiinnyttävä firmojen mannekiineina, mikä synnytti urheilun viihdejulkisuuden ja tuotteisti jääkiekon ensimmäisenä urheilulajina Suomessa. Kunnallispolititiikkaan suuntautunut lobbaus puolestaan oli niin tehokasta, että seurauksena Suomen voi sanoa täyttyneen jäähalleilla -70-luvun aikana. Jääkiekko ei noussut Suomen suosituimmaksi urheilulajiksi ilmaston, suomalaiskansallisen luonteen tai edes kansainvälisen menestyksen vuoksi vaan siksi, että ammattilaisurheilun raha- ja olosuhdekysymykset ratkaistiin jääkiekossa muita lajeja ennen.

Jääkiekko on siis kiistatta hyötynyt liike-elämästä ja politiikasta, mutta mitä yritykset ja poliitikot ovat saaneet? Voisi olla kiintoisa tutkimuskohde selvittää yritysten urheiluinvestointien tuottoja 1900-luvun jälkipuoliskon teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa. Ainakin Koffin ja Karjalan brändääminen jääkiekko-oluiksi lienee ollut Sinebrychoffille ja Hartwallille vuosien saatossa hyvin tuottoisaa. Puoluepolitiikan osalta varsinkin kokoomuksen ja jääkiekon yhteydet ovat kiinnostavia. Ei ole sattumaa, että useimmat menestyneimmistä jääkiekkoilijoista ja jääkiekkojohtajista ovat puoluetaustaltaan kokoomuslaisia.

Urheilu sisältää mahdollisuuksia sekä politiikalle että taloudelle, mutta urheilutuote on nähtävä houkuttelevana, jotta siihen halutaan sijoittaa. Suomalaisen jalkapallon osalta on helppo sanoa, että tuote ei ainakaan vielä ole kunnossa. Onkin kysyttävä, olisivatko mielikuvat pääsarjajalkapallostamme nyt toisenlaisia, jos suomalainen jalkapalloväki olisi ymmärtänyt, hyväksynyt ja omaksunut ammattilaisuuden periaatteet jo 1960-luvulla, kun laji oli Suomessa vahvassa nosteessa.