Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)

Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?

Modernia jalkapalloa

"Moderni" on nykyjalkapallossa muodikas adjektiivi. Miten modernius näkyy käytännössä, ja millaisia merkityksiä siihen liitetään?

Kun jalkapalloilijaa sanotaan moderniksi, tarkoitetaan yleensä, että hän on erilainen kuin saman pelipaikan arkkityyppi. Keskuspuolustajat eivät enää ole vain vahvoja pääpelaajia, vaan he ovat myös nopeita ja hyviä pelinavaajia; keskushyökkääjät eivät enää ole isokokoisia tai teknisiä, vaan isokokoisia ja teknisiä. Yleisimmässä merkityksessään modernius on synonyymi monipuolisuudelle.

Mats Hummels, moderni puolustaja. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Steindy

Jalkapallossa on aina ollut monipuolisia pelaajia, mutta uutta on se, että nykyisin kaikilla pelipaikoilla edellytetään teknisiä, taktisia ja fyysisiä kykyjä. Taustalla on systeemin voitto yksilöstä ja ajatus siitä, että koko joukkueen on puolustettava ja hyökättävä. Kirjailija ja jalkapallotoimittaja Jonathan Wilson ajoittaa murroskauden 1970-luvulle, jolloin Valeri Lobanovski tieteellisti itäeurooppalaisen jalkapallon, ja totaalinen jalkapallo Hollannissa mullisti käsitykset pelaajien rooleista ja pelipaikoista.

Nykyisin yksilösuorituksilla ja henkilökohtaisella taituruudella on sijaa vain systeemin puitteissa. Viime vuosikymmeninä läpilyöneet uudistukset, kuten prässääminen ja aluepuolustus, edellyttävät pelijärjestelmää, jonka toteuttamiseen koko joukkue osallistuu. Valmentajien tapauksessa modernius viittaa systeemin korostamiseen. Modernin valmentajan papereissa jokaisella pelaajalla on kentällä oma tehtävänsä, jonka onnistuminen arvioidaan vain sen mukaisesti, mikä vaikutus sillä on joukkueen menestykseen otteluissa. Riippuu valmentajan peli- ja elämänfilosofiasta, tarkoittaako menestys ainoastaan tulosta, vai onko tavoitteena myös pelata tietyllä tavalla. Jalkapallossa on aina ollut sekä pragmaatikkoja että romantikkoja, ja suurimman osan nykyvalmentajistakin voi sijoittaa jompaankumpaan kategoriaan.

Pep Guardiola, moderni valmentaja. Kuva: Tsutomu Takasu, Wikimedia Commons

Systeemin kasvanut merkitys on muuttanut pelaajien tehtäviä kentällä. Esimerkiksi tuttu fraasi ”hyökkääjän ainoa tehtävä on tehdä maaleja”, joka edelleen nousee aika ajoin esiin mediassa ja jalkapallofanien puheissa, ei enää sellaisenaan päde. Nykyjalkapallossa maalintekovastuu jakaantuu kaikille hyökkäyspään pelaajille, eikä ryhmityksessä nimellisesti ylimpänä pelaavalla ole aina parhaat edellytykset maalintekoon. Yhä useammin kärkipelaajan paikalla on targethyökkääjä tai valeysi, jonka liikesuunnat tähtäävät tilan ja maalitilanteiden luomiseen muille. Hyökkääjätyyppi, joka heitetään kentälle ainoana ohjeenaan tehdä maaleja, on jäänyt lajin evoluution uhriksi, ja sama koskee valmentajia, joiden taktinen ymmärrys rajoittuu näin lakonisiin ohjeisiin. Roolitukseen kuuluvat aina myös puolustusvelvoitteet ja palloton liikkuminen. Kääntäen asian voi nähdä myös niin, että pelkkä maalien tekeminen ei riitä, jos omat tehtävät jäävät muilta osin täyttämättä.

Kaikki eivät ole valmiita alistumaan osaksi systeemiä. Kyse on jalkapalloon sisältyvästä paradoksista: moderni jalkapallo edellyttää yhtä aikaa sitoutumista joukkueeseen ja individualismia, jota ilman äärimmäisen kilpaillun lajin huipulla ei selviä hengissä. Maalit ja maalisyötöt nostavat pelaajan markkina-arvoa ja lisäävät positiivista mediahuomiota, joten pelaajan – ja hänen taustallaan operoivan agentin – uramahdollisuuksien kannalta niiden tavoittelu on loogista. Asennoitumiseen vaikuttaa myös pelaajien itsetuntoa pönkittävä tähtikultti, joka on nostanut lajin huiput valokeilaan globaaleina idoleina.

Toisinaan systeemikeskeisen valmentajan ja itsekeskeisen pelaajan välille syntyy konflikteja. Näissä konflikteissa pelaaja joutuu yleensä joko nöyrtymään ja sovittamaan kykynsä ja halunsa systeemin vaatimaan muottiin tai vaihtamaan joukkuetta. Useimmat valmentajat eivät halua joukkueeseensa hallitsemattomia osia. Esimerkiksi Sir Alex Ferguson noudatti koko valmentajauransa ajan periaatetta, jonka mukaan joukkuettaan suuremmaksi kasvanut pelaaja sai lähteä, oli kyse kenestä tahansa. Periaatetta sovellettiin muun muassa David Beckhamiin, Roy Keaneen ja Ruud van Nistelrooy'hin.

Vastaava periaate lienee myös Pep Guardiolalla. Zlatan Ibrahimovicin elämäkertaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että miehen sopeutumisongelmat Barcelonassa johtuivat ennen kaikkea siitä, että hän edustaa äärimmäisenä egoistina ja oman tiensä kulkijana pelaajatyyppiä, jota on hyvin vaikeaa sijoittaa osaksi pelijärjestelmää. Zlatan on anomalia systeemissä.  Parhaimmillaan hän on vain sellaisen managerin alaisuudessa, joka hyväksyy tämän.

Zlatan kuvaa kirjassaan, miten ei lainkaan ymmärtänyt ”koulupoikien” lailla Guardiolan edessä nöyristelleitä Barcelonan maailmantähtiä. Erityisesti miestä risoi Leo Messin erityisasema – jonka hän olisi halunnut itselleen – ja se, että Guardiola ei halunnut vapauttaa häntä prässäämisestä ja muusta ”turhasta” juoksemisesta. Zlatan olisi mielestään voinut antaa suuremman panoksen joukkueelle vapaassa roolissa. Guardiolan käsitys lienee ollut kuitenkin juuri päinvastainen. Systeemiä painottavan valmentajan ajatusmaailmassa pelaaja antaa suurimman panoksen joukkueelle, silloin kun hän pelaa juuri siinä roolissa, joka hänelle on annettu. Messi oli Guardiolan Barcelonassa ainoa pelaaja, jota koskivat eri säännöt kuin muita. Erivapaudet olivat kuitenkin tuskin niin suuria kuin Zlatan tuo kirjassaan esiin. Messi oli – ja on – erityisistä taidoistaan huolimatta osa Barcelonan systeemiä. Zlatan ei ollut, ja mikä tärkeämpää, ei edes halunnut olla.

Nykyisin useimmat huiput ovat valmiita luopumaan henkilökohtaisen glorian metsästämisestä, mikäli joukkueen etu sitä vaatii, ja valmentaja on riittävän suuri auktoriteetti. Sekin on omalla tavallaan moderniutta. Modernin jalkapalloilijan ihanne toteutuukin parhaiten pelaajassa, jolla on monipuolisten pelillisten ominaisuuksien lisäksi luonteenlaatu, jossa individualistiset pyrkimykset yhdistyvät joukkuepelaajan työmoraaliin.

Lopuksi on todettava, että murroskausi ei koskaan tarkoita, että kaikki olisi sen jälkeen toisin kuin ennen. Kaikkia nykyjalkapalloilijoita ei voi kuvailla moderneiksi, eikä voi kaikkia valmentajiakaan.

Harry Redknapp. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä James Boyes