Sekava historia, epävarma tulevaisuus

Espoon jalkapallohistoria heijastelee Espoon kaupungin historiaa. Miksi espoolaisuus ei ole tarjonnut kasvualustaa huipputason jalkapalloseuralle? Onko Espoota edes mahdollista valjastaa yhden seuran taakse?

Espoolaisen huippujalkapallon ongelmat kumpuavat viime kädessä toimintaympäristöstä. Espoo on kokoelma toisistaan erillisiä asutuskeskuksia, jotka liitettiin kumileimasin napautuksella samaksi kaupungiksi 1970-luvulla. Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä pääkaupunkiseudulle suuntautunut muuttoliike lisäsi alueen väkilukua räjähdysmäisesti, mutta yhtenäistä keskustaa ei syntynyt. Keskiaikaisen Espoon tuomiokirkon lähistölle rakennettu Espoon keskus on sellaisesta kaukana; espoolaista identiteettiä ankeiden hallintorakennusten lomasta ei löydä.

1950-luvulta lähtien erityisen nopeasti kasvoivat radanvarren Leppävaara ja amerikkalaiseksi puutarhakaupungiksi suunniteltu Tapiola. Suuri osa tulokkaista oli lapsiperheitä, joten Espoon alueelle perustettujen urheiluseurojen toiminta suuntautui alusta saakka etupäässä junioreihin. Jalkapalloseuroista vanhin edelleen toimiva on vuonna 1940 suojeluskunnan alaisuudessa syntynyt Esbo Bollklub (EBK). Hieman nuorempia ovat 1950–1960-lukujen taitteessa perustetut Tapion Honka ja Leppävaaran Pallo (LePa). Vaikka painopiste oli junioritoiminnassa, kaikilla seuroilla oli edustusjoukkueensa myös miesten sarjoissa. Parhaasta menestyksestä vastasi Honka, joka pelasi vuosia Suomen sarjassa ja selvisi vuonna 1969 jopa Suomen Cupin finaaliin, jonka se hävisi cupin kestomenestyjälle, Valkeakosken Hakalle.

Vuonna 1975 yleisseurana toiminut Tapion Honka jakaantui: sen jalkapallojaosto lähti omille poluilleen nimellä FC Honka. Honka opittiin jo 1970- ja 1980-lukujen aikana tuntemaan laadukkaasta juniorivalmennuksestaan, ja kaudella 1981 Jyrki ”Jyrä” Heliskoski valmensi seuran SM-sarjan porteille asti. Nousu ei toteutunut, mutta saatiinpa Tapiolan Urheilupuistoon kaksi vuotta myöhemmin sentään nurmikenttä – nykynäkökulmasta katsoen toki kovin myöhään.

Ensimmäinen yritys fuusioida espoolaista edustusjalkapalloa nähtiin 1980-luvun lopussa. Vuonna 1989 perustetun, Leppävaaran urheilupuiston uudelle stadionille majoittuneen FC Espoon oli tarkoitus olla espoolaisten jalkapalloseurojen yhteinen edustusjoukkue, joka ponnistaisi kansalliselle huipulle muiden espoolaisseurojen jauhaman juniorimyllyn avulla. Yhdeksi FC Espoon kasvattajaseuraksi kaavailtiin myös Honkaa, jolle 1980-luku oli ollut taloudellisesti raskas. Honka liittyikin hankkeeseen, ja sen parhaimmat pelaajat vaihtoivat FC Espoon siniseen paitaan uuden seuran ensimmäiselle kaudelle.

Suunnitelmat kaatuivat nopeasti seurayhteisön eripuraan. FC Espoo pelasi parhaimmillaan Kakkosessa, mutta katosi 1990-luvun puoleen väliin mennessä jalkapallokartalta kokonaan. Omille teilleen lähtenyt Honka puolestaan päätyi vuonna 1994 HJK:n farmiseuraksi konkurssiin ajautuneen Vantaan Pallon paikalle. Hongan miehistö muuttui jälleen täysin: VanPan pelaajat – joukossaan muun muassa Erkka V. Lehtola ja Aki ja Riku Riihilahti – siirtyivät Honkaan ja nostivat kahdessa kaudessa Hongan Kolmosesta Ykköseen. Yhteistyö HJK:n kanssa ei jatkunut pitkään, mutta hissiliike oli ohi: Honka pelasi seuraavat kymmenen vuotta Ykkösessä – keltamustissa paidoissaan, joiden pystyraidat olivat peruja Klubi-yhteistyöstä.

FC Espoo teki paluun vuonna 2002. Se sai LePan paikan Kakkosessa, ja enimmäkseen tällä tasolla seura on siitä pitäen nähtykin. Nykyisin seura on juniorijalkapalloon keskittyvien LePan, Kauklahden Pyrinnön, Pohjois-Espoon Ponsin ja FC Kasiysin yhteinen edustusjoukkue. Hongan tarina puolestaan sai uuden luvun vuonna 2004, kun Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen tulivat seuran omistajiksi. Joukojen hurjat visiot ja valmentajakaksikko Ville Lyytikäinen ja Mika Lehkosuo houkuttelivat paikalla nimekkään pelaajakatraan, ja kauden 2005 päätteeksi Honka juhli nousua Veikkausliigaan. Alku pääsarjassa oli lupaava, ja liigajalkapalloa Tapiolan urheilupuistoon kyhättyihin putkikatsomoihin saapui ihmettelemään runsaasti espoolaisia. Lopulta kupla kuitenkin puhkesi surkeaan taloudenpitoon, jota säesti epärealistinen stadionhanke. Vuonna 2016 ympyrä sulkeutui, kun Honka ja FC Espoo kohtasivat jälleen – Kakkosessa.

Espoolaisen jalkapallon tila tällä hetkellä on arvoituksellinen. FC Honka tekee uutta nousua Esportin omistuksessa: seuran miesten edustusjoukkue on vuoden 2015 alusta lähtien ollut organisatorisesti liikeyritys Esportin alaosasto. Esport maksaa palkan sekä joukkueen ammattilaispelaajille että taustahenkilöille ja teettää ainakin osalle heistä myös jalkapallon ulkopuolisia töitä. Honka jakaa Tapiolan urheilupuiston espoolaisen joukkueurheilun nousukkaan Espoo Unitedin kanssa, jonka on väläytelty olevan kiinnostunut imaisemaan itseensä myös keltamustat naapurinsa. Ainakaan toistaiseksi sen enempää Hongan fanit kuin Esportkaan eivät ole ajatuksesta innostuneet, eikä ihme: fuusioseuran sulatusuunissa Hongan värit, nimi ja brändi katoaisivat.

Kaudella 2017 Tapiolan urheilupuistossa pelataan jälleen Ykköstä.

Huhupuheiden mukaan vaihtoehtoinen yhteistyötaho miljonääri Jussi Salonojan omistamalle Unitedille on FC Espoo. Urheilulehti huhuili lokakuun lopussa myös mystisestä ulkomaalaisesta tahosta, joka olisi kiinnostunut luomaan Leppävaaraan kansalliselle huipulle ja eurokentille pyrkivän jalkapalloseuran – mahdollisesti yhteistyössä FC Espoon kanssa. Hongan samanlaiset pyrkimykset eivät Urheilulehden mukaan tätä tahoa haittaa, vaan kilpailuasetelma nähdään päinvastoin hyödyllisenä uuden seuran identiteetin kehittymisen kannalta.

Tuntematon ulkomaalainen taho herättää väistämättä epäilyksiä, mutta ajatus FC Espoon muuttamisesta kasvattajaseurasta huipulle pyrkiväksi täysammattilaisseuraksi on kiinnostava. FC Espoo on perustettu edustustason jalkapalloa pyörittäväksi fuusioseuraksi, joten uusi omistuspohja ja uudelleenbrändäys eivät tuhoaisi seuran identiteettiä. Lisäksi FC Espoo tavoittelee visionsakin mukaan "johtavan espoolaisen kilpajalkapalloseuran asemaa", mikä ei seuran nykyisillä resursseilla ole realismia. Sinipaidoilla ei ole laajempaa kannatusta tai näkyvyyttä ”Lepuskin” kaupunkikuvassa, mutta kasvupotentiaalia kyllä olisi. Suur-Leppävaaran alueella asuu yli 60 000 ihmistä, joiden joukossa on massoittain FC Espoon johtamassa seurayhteisössä pelaavia jalkapallojunioreita vanhempineen. Leppävaarassa on myös melko vahva paikallisidentiteetti, josta kertoo muun muassa aktiivinen paikallisyhdistys.

Tähän asti edustustason jalkapallo ei ole ollut osa leppävaaralaisuutta, mutta muuttuisiko tilanne, jos FC Espoo alkaisi tavoitella tosissaan nousua ylöspäin? Kunnianhimoiset suunnitelmat yhdistettynä resursseja ja rahaa omaavaan taustavaikuttajaan saattaisivat houkutella seuraan useita niistä FC Espoo -taustaisista pelaajista, joita Suomen kolmella ylimmällä sarjatasolla pelaa. Myös Espoon nykyjoukkueessa on potentiaalia; nuori ryhmä sijoittui päättyneellä kaudella Kakkosen lohkonsa neljänneksi. Leppävaaran stadion on toki yleisurheilustadion, mutta ominaisuuksiltaan ja kapasiteetiltaan (2800 katettua katsomopaikkaa) se riittäisi mainiosti liigapeleihinkin. Stadionin pääkatsomo kohoaa kenttään nähden korkealle; se sopii mielestäni juoksuradoista huolimatta hyvin jalkapallon katsomiseen.

Näkymiä Leppävaaran urheilupuiston katetusta pääkatsomosta.

Onko FC Espoo, Leppävaaran urheilupuisto ja koko Leppävaaran alue lopulta riittävän potentiaalinen kokonaisuus huippujalkapallolle, on avoin kysymys. Sama koskee edelleen Tapiolaakin. Honka voi hyvinkin palata Veikkausliigaan nykyisilläkin stadion-olosuhteilla, mutta vakiintuminen liigatason seuraksi edellyttää oikeaa jalkapallostadionia. Juniorityö ja stadion ovat kivijalkoja, joihin ylöspäin haluavan suomalaisen jalkapalloseuran pitää tukeutua. Jos haaveet kaatuvat, ainakin perusta jää. Joukojen jäljiltä jäivät vain putket.

Espoolainen identiteetti pakenee määrittelyä, mutta itse yli 20 vuotta Lepuskissa asuneena väittäisin, että alueellisen samaistumisen kohde on espoolaiselle yleensä lähiympäristö – Leppävaara, Tapiola, Matinkylä, Espoonlahti. Yhden Espoo Unitedin sijaan espoolaiseen identiteettiin ja kaupunkirakenteeseen voisi sopia paremmin se, että huipulle pyrkii kaksi seuraa – toinen Leppävaarasta, toinen Tapiolasta.

Lähteet: Mikael Erävuori ja Jukka Pakkanen: FC Honka – 50 vuotta. Espoo 2006.

Kollektiivin voitto

Jalkapallon EM-kisat 2016 tarjosivat vähämaalisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – aimo annoksen pureksittavaa taktisesta näkökulmasta. Ja olipa oma roolinsa myös silkalla sattumalla.

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 tehtiin keskimäärin 2.12 maalia ottelua kohden – vähiten sitten EM-kisojen 1992. Johtopäätös on selvä jo tämän tilaston perusteella: EM-kisoissa valtavirtaa oli tällä kertaa pragmaattinen pelifilosofia, jonka keskiössä oli organisoitu, koko joukkueen toteuttama puolustuspeli. Erotuksena viime MM-kisoihin edes suurimmat tähdet – sitä yhtä lukuun ottamatta – eivät tällä kertaa saaneet vapautusta puolustamisesta: Slovakian Marek Hamšík, Islannin Gylfi Sigurdsson ja Walesin Gareth Bale juoksivat pallon alle yhtä uutterasti kuin kaikki muutkin.

EM-kisojen 2016 ottelu Saksa-Puola on alkamassa. Kuva: Flickr/George Groutas.

Sinänsä tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Organisoidun puolustuksen murtaminen on vaikein tehtävä jalkapallossa, ja juuri maajoukkuejalkapallossa siihen panostaminen yleensä kannattaa. Maajoukkueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta hioa hyökkäyspelinsä murtautumismalleja kuin seurajoukkueilla, ja rajallinen aika käytetään mieluummin puolustuksen organisointiin. Lisäksi yksilötaidoillaan pelejä ratkaisevat tähtipelaajat eivät yleensä ole terävimmillään pitkän kauden jälkeen.

Puolustuspelin nousua päärooliin vauhditti 24 joukkueen turnausjärjestelmä, joka toi kisoihin suuren joukon pieniä jalkapallomaita. Jalkapallon hienous on siinä, että pienikin voi kaataa suuren – tai kyynisemmin ajateltuna, heikommilla jalkapallotaidoilla varustettu joukkue voi saada tuloksen parempaansa vastaan. Paras tapa tehdä tulosta on juuri se pelitapa, jota näissä kisoissa menestyneet pienet maat Unkaria lukuun ottamatta käyttivät. Tällaisen pelitavan ytimessä on puolustusmuodon pitäminen tiiviinä, yhtenäinen liikkuminen ja riskien välttäminen hyökkäyssektorilla. Taktisen kurinalaisuuden lisäksi tarvitaan kovaa tahtotilaa ja kaksinkamppailuvoimaa, jotka – kuten Islanti ja Albania osoittivat – eivät ole kliseitä eivätkä itsestäänselvyyksiä. Albania voitti viimeiseksi jääneessä pelissään Romanian ennen kaikkea siksi, että albanialaispelaajat halusivat voittoa enemmän.

Islannin faneja Pariisissa. Kuva: Flickr/Fahad0850

Pelillisesti ylläkuvatut lähtökohdat sekä lohkokolmosten hyvät mahdollisuudet jatkoon tuottivat alkusarjassa useita melko kaavamaisia ja vähämaalisia otteluita. Kaavamaisuus nakertaa pelien viihdearvoa, mutta vähämaalisuudesta kuulee jääkiekkomaa-Suomessa mielestäni liikaa moitteita. Se, että jalkapallossa tehdään vähän maaleja, nostaa niiden arvoa. Jokainen maali on tärkeä, ja jotkut maalit ovat arvoltaan mittaamattomia. Albania teki turnauksessa yhden ainoan maalin, mutta se oli maan urheiluhistorian suurimpia hetkiä, ja maalijuhlat todennäköisesti jatkuvat edelleen. Finaalin voittomaalin isä Éder muuttui muutamassa sekunnissa taas yhdestä tasapaksusta portugalilaisesta keskushyökkääjästä maansa jalkapallon myyttiseksi sankariksi: kuten Ylen selostajakaksikko totesi, hänet tullaan aina muistamaan nimenomaan tuosta yhdestä maalista. Runsasmaalisemmissa lajeissa maalit/pisteet voi usein ohittaa olankohautuksella, eivätkä ne määritä samalla tavalla joukkueiden ja pelaajien kohtaloita.

EM-kisat 2016 muistetaan Islannista ja Walesista. Kumpikin suuryllättäjä pelasi taktisesti erinomaista jalkapalloa, josta jokaisen pienen maan pitäisi ottaa oppia. Islanti oli Ranska-otteluun saakka turnauksen kompakteimpia paketteja. Toisin kuin ennen kisoja ajateltiin, islantilaiset eivät ”bussittaneet”; aika ajoin heidän puolustuslinjansa pelasi päinvastoin varsin korkealla, mikä kostautui Ranska-pelissä, jossa isäntämaa hyödynsi armotta linjan takana löytyvän tilan. Avainasemassa Islannin menestyksessä ennen puolivälierää oli se, että pelaajien väliset etäisyydet pysyivät pieninä, silloinkin kun linja oli ylhäällä. Päävalmentaja Lars Lagerbäck voi asetella ison sulan hattuunsa, sillä joukkueen kaksi neljän miehen linjaa ja kärkipari liikkuivat hämmästyttävän yhtenäisesti. Harvoissa vastahyökkäyksissään Islannin viikingit pitivät palloa kovalla itseluottamuksella, mikä mahdollisti kombinaatiot ja tuotti rajaheittotilanteita hyökkäyssektorilla. Viimeistään nämä kisat nostivat pitkät rajaheitot vakavasti otettavaksi aseeksi. Pitkiä linkoja boksiin on monesti vaikeampi lukea kuin keskityspalloja, joten ne aiheuttavat vaaratilanteita, vaikka vastustaja tietäisi – kuten Englanti – täsmälleen mitä on tulossa. Mistähän Suomi löytäisi seuraavan Aki Lahtisen?

Wales varioi pelitapaansa enemmän vastustajan mukaan, vaikka peruspelitapa olikin reaktiivinen ja vastahyökkäyspainotteinen. Keskustapainotteinen 5-3-1-1 -ryhmitys mahdollisti myös pallonhallinnan, ja Walesin pallollinen peli kehittyikin huomattavasti kisojen aikana. Puolivälierässä Belgiaa vastaan Wales tukki puolustuksen keskustan, dominoi keskikenttää ja tuhosi täysin yhden kisojen mestariehdokkaista.

Kolmas pieni menestyjä oli Unkari, joka nousi yllättäen kisojen väriläiskien joukkoon. Unkari pelasi aivan eri tavalla kuin muut altavastaajat: se hyökkäsi avoimesti ja tarjosi vastustajilleen runsaasti tilaa pallonmenetysten jälkeen. Se sai maksaa (yli)rohkeasta pelistään Belgiaa vastaan, mutta tarjosi ainakin neutraaleille katsojille monia viihdyttäviä hetkiä.

Kisat vahvistivat atleticomadridmaisen reaktiivisen taistelujalkapallon paikkaa jalkapallon ravintoketjun huipulla. Tässä pelissä pallonhallintaa ei tavoitella, hyökkäykset pelataan nopeasti ja suunnitelmallisesti, ja prässitasoa vaihdellaan lennosta. Yleisilme on aggressiivinen, pallolliseen vastustajaan isketään kiinni hanakasti, ja taktisia rikkeitä tehdään aina kun tarvitaan. Myöskään ns. antijalkapalloon kuuluvia keinoja ei kainostella. Tässä yhteydessä tarkoitan antijalkapallolla – jota mielestäni nykyisessä jalkapallodiskurssissa käytetään usein väärin ja termin historiaa tuntematta – peliin kuulumattomien keinojen kuten härskin ajanpeluun ja väkivaltaisen pelin hyödyntämistä tuloksentavoittelussa.

EM-kisoissa tämän koulukunnan priimuksia olivat mestari Portugali ja Italia, joka oli valmentajaansa myöten turnauksen atleticomadrid. Kumpikin maa osoitti, että puolustusorientaatio ei tarkoita, ettei maata pitkin kulkevalla lyhytsyöttöpelillä olisi roolia. Se oli päinvastoin oleellinen osa kummankin joukkueen peliä, mutta aivan eri tavalla kuin espanjalaisessa tikitakassa. Siinä missä jälkimmäinen on hidasta jauhamista ja aukon kärsivällistä etsimistä, edellinen on äärimmäisen nopeaa ja hallittua. Erityisesti Italian kohdalla näytti siltä, että pelaajat toteuttavat valmentajansa etukäteen kehittelemiä koreografioita hyökätessään: pelaajien liike ja syöttövalinnat tulivat selkäytimestä, eikä niitä tarvinnut miettiä hetkeäkään. Selkäytimestä tuli myös se, mitä pallonmenetyksen jälkeen oli tehtävä: vain Italia voi saada taktiset rikkeet näyttämään taiteelta.

Antonio Conte, Italian oma Diego Simeone. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio 

Pelijärjestelmien osalta turnauksen ilmiönä oli seurajalkapallossakin nähty 4-4-2:n renessanssi. Myös 3-5-2:n profiili jatkoi nousuaan. Puheet perinteisen keskushyökkääjän ja laitahyökkääjien kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia: muutama vuosi sitten puhuttiin paljon valeyseistä, mutta näissä kisoissa tätä pelaajatyyppiä edusti vain Mario Götzen nimellä kulkenut varjo. Useissa joukkueissa vahvat ja nopeat laiturit – vaikkapa Puolan Błaszczykowski ja Grosicki – avasivat juoksuillaan tilaa ja osoittivat, että murtautuminen simppeleillä haastoilla on monesti tehokkaampaa kuin hitaalla syöttömyllyllä. Yleisiä olivat myös rinnakkain pelaavat keskushyökkääjät, joista toinen oli yleensä staattisempi, jalalla taitava targetkärki ja toinen liikkuvampi juoksijatyyppi – moderni variaatio peribrittiläisestä mallista.

Lopuksi on todettava, että onnistuneista ja epäonnistuneista taktiikoista huolimatta myös silkalla sattumalla oli roolinsa. Jalkapallo on arvaamattomuudessaan raakaa. Sentti toiseen suuntaan, niin EM-finaalin ratkaisija olisi Éderin sijaan ollut Gignac; sentti toiseen suuntaan, niin Buffon olisi torjunut Jonas Hectorin rangaistuspotkun; sentti toiseen suuntaan, tai kenties sekunti enemmän harkinta-aikaa, niin kisojen Darwin-palkinto olisi myönnetty Schweinsteigerin sijaan jollekin toiselle. Portugalin mestaruustaivalta sävytti sattuma oikeastaan jo ensimmäisestä pelistä lähtien. Portugali oli kuitenkin joukkue, jossa kollektiivi voitti yksilön ja jonka puolella oli tällä kertaa myös onni. Sellaiset joukkueet yleensä menestyvät.

Numeroyhdistelmien aika

Mistä lähtien jalkapalloryhmitykset on kuvattu numeroina?

Vastaus on yllättävän yksinkertainen: Ruotsin MM-kisoista 1958. Ruotsissa suurin osa joukkueista luotti vuosikymmeniä oletusarvoisena pelijärjestelmänä vaikuttaneeseen WM-muodostelmaan, mutta yksi joukkue ryhmittyi toisin. Kisat voittanut Brasilia murskasi WM:n innovatiivisella muodostelmalla, joka opittiin pian tuntemaan numeroilla 4-2-4. Jalkapallotaktiikan historiassa alkoi 4-2-4:n myötä uusi aika, sillä aiemmin pelijärjestelmiä ei oltu kuvattu sen enempää numeroilla kuin kirjaimillakaan. Suomessa WM-muodostelman aikalaistermi oli ”englantilainen pelitaktiikka”.

WM:n heikkoudet olivat tiedossa jo ennen 1950-luvun loppua, ja niihin oli pyritty myös iskemään erilaisilla taktisilla kokeiluilla – tunnetuimpana Unkarin kultaisen joukkueen alas vedettyä keskushyökkääjää hyödyntävä systeemi, joka oli jo hyvin lähellä 4-2-4:ä. Brasilian loisto maailman seuratuimmalla jalkapallonäyttämöllä murskasi kuitenkin WM:n ennen kokemattomalla tavalla. Brasilian avauskokoonpanon pelaajista tuli uuden pelitaktiikan esikuvahahmoja, joiden vastineen jokainen valmentaja halusi sijoittaa joukkueeseensa.

4-2-4:n läpilyönti mullisti sen, miten jalkapallotaktiikat miellettiin ja miten niistä puhuttiin, mutta se on myös jalkapallohistorian väärinymmärretyin muodostelma. Numeroyhdistelmä antaa ymmärtää, että kentällä olisi kaksi neljän miehen linjaa, joiden välissä kaksi keskikenttäpelaajaa yrittää ottaa haltuun koko keskikentän. Alkuperäinen 4-2-4 oli kuitenkin hyvin erilainen; se oli epäsymmetrinen ryhmitys, jonka perusta oli brasilialaisessa diagonal -muodostelmassa, jossa WM:n keskiössä olevaa neliötä – jonka muodostavat kaksi tukimiestä ja kaksi välihyökkääjää – on käännetty hieman vinoon. Diagonalissa toinen välihyökkääjä pelaa lähempänä keskushyökkääjää kuin toinen, ja toinen tukimies on niin alhaalla, että hänet voi jo melkein laskea neljänneksi puolustajaksi. Esimerkiksi Brasilian MM-joukkueessa nelikulmion muodostivat Pelé, Didi, Zito ja Bellini.

Brasilian 4-2-4 oli diagonaliakin epäsymmetrisempi ryhmitys. Tämä johtui joukkueen laitapelaajista Mário Zagallosta ja Garrinchasta, jotka olivat täysiä vastakohtia toisiinsa nähden. Zagallo pelasi keskikenttää tukevassa kahden suunnan roolissa, Garrincha kaikista puolustusvelvoitteista vapautettuna perinteisenä laitahyökkääjänä. Zagallon ja Garrinchan erot vaikuttivat myös Brasilian laitapuolustajavalintoihin: vasemmalle istutettiin aktiivisesti hyökkäyksiä tukeva Nílton Santos ja oikealle puolustava peruspakki Djalma Santos. Kaksi keskuspuolustajaakin oli kaikkea muuta kuin nykymallin mukainen topparipari. Orlando pelasi perinteistä brittityylistä keskuspuolustajaa päätehtävänään vartioida vastustajan keskushyökkääjää; Bellini taas sijoittui hieman ylemmäksi ja tuki voimakkaasti keskikenttää.  Kun Brasilian keskikentän kaksikko sai tukea sekä Zagallolta että Belliniltä, eivät he jääneet laisinkaan yksin.

Brasilian kokoonpano vuoden 1958 MM-finaalissa Ruotsia vastaan.

4-2-4:n globaali väärinymmärrys johtui siitä, että TV-aikakauden ollessa vasta tuloillaan harva valmentaja näki ryhmitystä pelitilanteessa. Toinen syy oli itse numeroyhdistelmässä, joka pelkisti todellisuutta rajusti. Lehdistön kirjoittelua seuranneet valmentajat oppivat soveltamaan uutta taktiikkaa numeroyhdistelmän kirjaimellisesti indikoimassa muodossa. Samaa yksinkertaistamista esiintyy monien pelijärjestelmien kohdalla tänä päivänäkin, mutta 4-2-4:n kohdalla virhe on erityisen kohtalokas.

Suomeen 4-2-4 rantautui kuvaavasti. 1950-luvun lopussa Suomen B-maajoukkuetta valmentanut Olavi ”Ola” Laaksonen luki vallankumouksellisesta taktiikasta saksankielisestä lehdestä – osaamatta saksaa. Olan vaimo ymmärsi kieltä sen verran, että käänsi jutusta osan, ja jo seuraavassa B-maaottelussa Suomi ryhmittyi muotoon 4-2-4. Systeemiä ihmettelivät suurin piirtein kaikki ottelua todistaneet, mutta 0-0 -tulos riitti vakuuttamaan Olan siitä, että ryhmityksen käyttöä kannatti jatkaa. Laaksonen myötävaikutti uuden taktiikan omaksumista myös A-maajoukkueessa. 4-2-4:ä käytettiin seuraavana vuonna jo kaikissa A-maaotteluissa, muun muassa syksyn MM-karsintaottelussa Ranskaa vastaan (ks. kuva alhaalla).

Suomen verrattain nimekäs kokoonpano Ranskaa vastaan syksyllä 1960. 4-2-4 muodostettiin laskemalla tukimies Olli Heinonen toiseksi keskuspuolustajaksi ja välihyökkääjä Unto Nevalainen keskikentälle "ei kenenkään maalle".

Numeropelin päästyä liikkeelle sitä ei enää ollut pysäyttäminen. Kyllästyttyään 4-2-4:än vuosikymmenen puolivälissä Ola peluutti Suomea hetken 3-3-4:lla, kunnes pelijärjestelmäksi vakiintui 4-3-3, joka tosin on kaukana siitä, mitä 4-3-3 tänä päivänä tarkoittaa. 4-3-3:n -60-lukulaisessa versiossa keskuspuolustajat eivät pelanneet rinnakkain vaan päällekkäin, niin että toinen vartioi ja toinen ”lakaisi”. Lakaisija (engl. sweeper) pelasi muiden alapuolella ja nimensä mukaisesti siivosi puolustuksen selustaan pelattuja juoksupalloja turvallisemmille vesille.  Lakaisija oli myös ainoa pelaaja, joka oli vapautettu muun joukkueen harjoittamasta miesvartioinnista, joka muuttui 1960-luvulla aiempaa järjestelmällisemmäksi.

Lakaisijaa alettiin vähitellen kutsua liberoksi, mutta Suomen kohdalla vanhempi termi olisi ollut osuvampi. Beckenbauermaisen pallollisen dominanssin sijaan suomalaisliberoiden työnkuva koostui lähinnä pallojen lakaisemisesta takaisin vastustajan kenttäpuoliskolle – sekä luonnollisesti kovasta taklauspelistä, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Suomessa kukaan ei 1960-luvulla hallinnut tätä pelipaikkaa yhtä hyvin kuin pitkäaikainen Lahden Reippaan ja A-maajoukkueen puolustaja Timo ”Tilli” Kautonen. 173 cm:n varrellaan lahtelaisesta ei ollut perinteiseksi keskuspuolustajaksi, mutta aggressiivisuutensa, taklaustensa ja juoksuvoimansa ansiosta hän soveltui erinomaisesti liberoksi. Tilliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua Suomen ensimmäiseksi liberoksi. Tai lakaisijaksi.

Numeropeli oli tullut jäädäkseen, mutta miten aikalaispelaajat siihen suhtautuivat? Mikäli 1960-luvulla Saksan Bundesliigan HSV:ssä pelannutta Juhani Peltosta on uskominen, ei taktisia sommitelmia otettu aivan avosylin vastaan: ”Brasilialaiset toivat 4-2-4 -systeemin, jota Suomessa ei ehditty ymmärtää, ennen kuin muotiin tuli jo englantilaisten MM-kuviot 4-3-3. Italiassa keksittiin taaksevedetty libero ja näiden kaikkien sekamelskaa ovat olleet mitä eriskummallisimmat taktiset suunnitelmat. Yhteistä kaikille, että niiden oppiminen on ollut tuskallista ja usein melkein mahdotonta.” (Juhani Peltonen/Matti Pitko: Hakasta Hampuriin)

Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue osa 2

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen jalkapallomaajoukkueen otteita Tukholman olympialaisissa 1912. Edellisessä tekstissä käsittelin saman joukkueen vaiheita vuodesta 1911 olympiavuoden 1912 kevääseen.

Suomen osallistuminen Tukholman olympialaisiin 1912 oli epävarmaa vielä viikkoja ennen kisojen alkua.  Siihen, että Suomi nähtiin Tukholman olympiaviheriöillä, oli lopulta syynä lähinnä se, että joukkue pystyi kustantamaan matkansa itse toukokuisen Venäjän kiertueen pääsylipputuotoilla. Oma arvonsa on annettava myös väsymättömästi Suomen osallistumisen puolesta lehdistössä propagoineelle Kaarlo Soiniolle. Kepparin mukaan suomalainen jalkapallo tarvitsi kipeästi oppia kansainvälisen jalkapallon nyansseista, eikä missään ollut siihen yhtä hyvää tilaisuutta kuin Tukholmassa. Soinio ei säästellyt sanojaan kritisoidessaan keskusjärjestö SVUL:n johtoporrasta alentuvasta ja ymmärtämättömästä suhtautumisesta jalkapalloon. Pistävimmin Soinion lehtijutuissa kuritettiin "Leveäsuuta", ts. K. E. Levälahtea.

Tukholmaan Suomi kuitenkin pääsi. Ruotsiin lähtenyt olympiajoukkue oli nuori: sen ikähaitarin ääripäinä olivat Soinion veljekset, 17-vuotias Eino ja 24-vuotias Kaarlo Soinio, joista jälkimmäinen oli myös Suomen joukkueenjohtaja ja Suomen Urheilulehden olympiakirjeenvaihtaja. Joukkueen koostumus oli olennaisilta osiltaan sama kuin Venäjällä toukokuussa. Tärkeimpinä vahvistuksina mukaan liittyivät puolustaja Jalmari Holopainen ja Viipurin Reippaan maalivahti August Syrjäläinen. ”Musta Lali” Holopainen tunnettiin hyvin jo entuudestaan; Syrjäläisen taidot puolestaan saivat hyväksynnän kesäkuussa järjestetyissä katsastusotteluissa.

Suomen olympiajoukkue. Keskellä seisova maalivahti Syrjäläinen oli ainoa pelaaja Helsingin ulkopuolelta; muut pelasivat HJK:ssa, HIFK:ssa tai KIF:ssa.

Olympiajoukkue otti ennen varsinaisen turnauksen alkua tuntumaa olympialaisten päänäyttämöön pelaamalla Råsundan stadionilla harjoitusottelun isäntämaa Ruotsia vastaan. Tuloksena Suomen toisesta virallisesta maaottelusta oli tyly 7-1 -tappio. Heikkoa kenraalia tasapainotti kuitenkin tieto siitä, että Suomi saisi vielä yhden lisävahvistuksen joukkueelleen – rouva Fortunan. Cup-muotoisessa kilpailussa Suomen ensimmäisten kierrosten vastustajiksi arvottiin näet Italia ja Venäjä, jotka tiedettiin turnauksen heikoimmiksi nipuiksi. Venäjän joukkueesta osa oli vieläpä ollut suomalaisten höykytettävänä toukokuussa.

Suomen ja Italian kohtaaminen 29. kesäkuuta 1912 oli Tukholman olympiajalkapallon avausottelu. Råsundan sijaan pelipaikkana oli Tranebergin urheilukenttä kaupungin keskustan ulkopuolella. Sää oli jopa italialaiseen makuun armoton – 35 asteen paahteessa kentän laidoille sijoitetut vesiämpärit tulivat tarpeeseen. Katsomossa hikoili kuutisen sataa maksanutta.

Suomi asteli Tranebergin nurmelle tässä kokoonpanossa. Vakituinen oikea laitahyökkääjä Lauri Tanner oli poissa, koska hän kuului Tukholmassa myös Suomen voimistelujoukkueeseen; korvaajaksi pääsi Ragnar Wickström.

Suomi käytti Tukholmassa HIFK:lta lainattuja punaisia pelipaitoja, joihin oli neulottu tähden paikalle leijonavaakuna. Kuvassa oleva Eino Soiniolle kuulunut kangasvaakuna on Urheilumuseon kokoelmista.

Suomi-Italia oli ottelukuvauksen perusteella säästä huolimatta vauhdikas ja viihdyttävä jalkapallo-ottelu. Kyse oli selvästi kahden eri jalkapallokulttuurin törmäyksestä: siinä missä italialaiset olivat teknisiä ja pitivät mielellään palloa, suomalaiset luottivat juoksuvoimaan ja kovaan taklauspeliin. Päästä päähän aaltoilleessa pelissä kummallakin oli tilaisuutensa. Suomi sai peliin salama-alun Jarl Öhmanin tai Bror Wibergin tehdessä avausmaalin jo kolmen minuutin jälkeen. Tukholman virallisessa kisaraportissa maalintekijäksi mainitaan Wiberg, suomalaisissa lähteissä Öhman. Maalintekijöiden tilastointia vaikeutti se, että joukkueiden pelipaidoissa ei ollut vielä pelinumeroita. Miksipä olisikaan ollut, kun pelaajia ei tarvinnut tunnistaa esimerkiksi varoitusten, ulosajojen tai vaihtojen takia. Italialaiset joka tapauksessa kuittasivat pian ja menivät johtoonkin, mutta Eino Soinion maali tasasi tilanteen ennen taukoa.

Suomi-Italia -ottelun tunnelmaa. Pallossa todennäköisesti Algoth Niska.

Ragnar Wickströmin loukkaannuttua toisella puoliajalla Suomi joutui pelaamaan ottelun lopun vajaalla. Sitkeys palkittiin jatkoajan vapauttavalla 3-2 -maalilla – maaliseppona todennäköisesti Wiberg. Suomen parhaimmiksi pelaajiksi kisaraportti nostaa keskialuetta dominoineen Eino Soinion ja vasemman laitahyökkääjän Algoth Niskan, jonka tosin kerrotaan toistuvasti ajautuneen paitsioon ja aiheuttaneen siten turhia vapaapotkuja. Ottelun kuriositeetteihin kuuluu, että arvokisadebyyttinsä teki kaksi kansainväliseen jalkapallohistoriaan keskeisesti vaikuttanutta henkilöä – Italian valmentaja Vittorio Pozzo ja ottelun erotuomari Hugo Meisl, joka tunnetaan paremmin 1930-luvun Itävallan Wunderteamin valmentajana.

Suomi pelasi Venäjää vastaan jo seuraavana päivänä, pelipaikkana jälleen Traneberg. Katsojia paikalle vaivautui 200, mihin syynä lienee ollut pelin alkamisaika – kello 10 aamupäivällä. Heikompaa vastustajaa vastaan Suomen punanutut ottivat ottelun hallinnan, mutta laukaukset venäläismaalia kohti jäivät epätarkoiksi tai voimattomiksi. Ottelun avausmaalin tekijästä on jälleen ristiriitaista tietoa. Kisaraportin mukaan maalin teki Artturi Nyyssönen Bror Wibergin upean keskityksen jälkitilanteesta; suomalaiset lähteet taas antavat kunnian Wibergille. Venäjä joka tapauksessa runnoi kulman jälkitilanteesta pelin tasoihin, mutta loppupuolella Suomen parempi kuntopohja ratkaisi, ja Jarl Öhman iski 2-1 -voittomaalin harhauteltuaan tiensä venäläispuolustuksen läpi. Poliittiselta merkitykseltään voitto oli luonnollisesti suuri. Tukholman keskustassa sijainneella tulostaulullakin osattiin jo ilmoittaa että Finland Vunnit. Vielä Italia-pelissä voittajan paikalla oli ollut vain Venäjän lippu.

Suomen ryhmitys Venäjää vastaan. Loukkaantuneen Kaarlo Soinion korvasi avauspelistä puuttunut Viljo Lietola.

Energinen ja suoraviivainen pelityyli takasi toistamiseen voiton Suomelle, tekniikassa erot olivat pienemmät. Kisaraportissa puolustajapari Löfgren-Holopainen mainitaan Suomen parhaiten toimineeksi osa-alueeksi. Molempien joukkueiden pallollista peliä kuvailtiin kuitenkin niin heikoksi, että kaksi hyvätasoista ruotsalaista seurajoukkuettakin pystyisi parempaan. Myöhemmin järjestetyssä sijoitusottelussa Saksa argumentoi väitteen puolesta murjomalla Venäjän peräti 16-0. Kaksi voittoa vei kuitenkin Suomen välieriin, jossa vastaan asettui jo etukäteen ylivoimaiseksi tiedetty vastus – jalkapallon ainoa supervalta, Iso-Britannia.

Jalkapallo ja doping

Venäjän narahtaminen valtiojohtoisesta dopingista on urheilun historian suurimpia skandaaleita. Missä määrin doping koskettaa myös jalkapalloa?

Suorituskyvyn lääketieteellinen tehostaminen, jota nykyisin kutsutaan dopingiksi, kuului moderniin kilpaurheiluun jo kauan ennen kuin ensimmäiset kiellettyjen aineiden listat laadittiin 1970-luvulla. Urheilijan suorituskykyyn vaikuttavat lääkeaineet voi tarkoituksensa ja vaikutuksensa osalta jakaa karkeasti piristeisiin, joilla etsitään hetkellistä vetoapua kilpailuissa; hormoneista, joilla tavoitellaan pidempiaikaista voiman ja kestävyyden kasvua ja palautumista edistäviin aineisiin, joiden kautta huippu-urheilun vaatimaa ankaraa harjoittelua pyritään ylläpitämään.

Erityisesti piristeillä riittää historiaa. Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien tiedetään käyttäneen "pervitiiniä" – eli metamfetamiinia – jo 1900-luvun alussa, ja käyttö oli vuosikymmenen puolivälissä jopa melko systemaattista. Jalkapallossa saman aineen on arveltu edesauttaneen ”Bernin ihmeen” toteutumista MM-kisoissa 1954. Länsi-Saksa kukisti voittamattomana pidetyn Unkarin kultaisen joukkueen raskaissa olosuhteissa pelatussa MM-finaalissa, vaikka oli hävinnyt sille saman turnauksen 1. kierroksella murskalukemin. 1960-luvun "Grande Interin" valmentaja Helenio Herrera, oman aikansa special one, puolestaan tunnetaan siitä, että hän piikitti puolipakolla pelaajiinsa erilaisia aineita sekä harjoitusleireillä että ennen pelejä. Varsinaisesta dopingista näissä tapauksissa ei ollut kyse: aineet olivat moraalisesti kyseenalaisia, mutta eivät säännöissä kiellettyjä.

Saksan maajoukkueen vuoden 1954 MM-kultaan valmentaneen Sepp Herbergerin mukaan Bernin ihmeen takana oli altavastaajan rooli, joka antoi saksalaisille voimat vuorien siirtoon. Kuva: Wikimedia Commons / Kandschwar

Antidopingin aika alkoi urheilussa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Moni tutkija on liittänyt antidopingin amatööriaatteen viimeiseksi jäänteeksi huippu-urheilussa. Luovutettuaan 1980-luvulla satavuotisen sodan ammattilaisuutta vastaan kansainvälinen olympialiike loi uuden hirviön dopingista ja rakensi sitä vastaan vielä tehokkaammat valvonta- ja torjuntakoneistot – kulminaationa kansainvälinen antidopingtoimisto Wada. Amatöörieetoksen tavoin antidopingin voima on suurin yleisurheilussa ja talviurheilussa – olympialiikkeen kulmakivissä. Wadalla ei tänä päivänäkään ole juuri valtaa Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloliigoissa eikä Pohjois-Amerikan perinteikkäissä ammattilaislajeissa. Näissä läpeensä kaupallistuneissa piireissä dopingiin ei koskaan ole kiinnitetty suuremmin huomiota. Kun urheilu nähdään ensisijaisesti viihdebisneksenä, ei urheilijoiden suorituskyvyn patoaminen, johon antidoping perustuu, ole loogista – etenkään kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole. Hyväksyi dopingin tai ei, antidopingin ja ammattilaisurheilun liiton ongelmia on vaikea kiistää.

Jalkapallossa dopingtestit alkoivat 1990-luvulla, mutta kovin uskottavaksi järjestelmää ei voi luonnehtia. Harvat käryt ovat johtuneet enimmäkseen huumausaineista. Nämä tapaukset ovat toisinaan aiheuttaneet isoja kohuja – esimerkiksi Diego Maradona vuonna 1994 ja Adrian Mutu 10 vuotta myöhemmin – mutta niissä on ollut kyse enemmän urheilijan tarpeesta laittaa päänsä sekaisin kuin olla parempi urheilija. Raskaamman tason dopingaineista kuten eposta käryjä ei ole ollut lainkaan, ja piristekärytkin on käytännössä painettu villaisella. Hollannin maajoukkueen Edgar Davidsin ja Frank de Boerin käryttyä nandrolonista vuonna 2001 kumpikin sovitti pannansa kätevästi kesälomalla, eikä mahdollinen kilpailukielto olisi edes koskenut kuin kansainvälisiä otteluita. Harvinainen poikkeus löysään valvontaan on Rio Ferdinandin tapaus, jossa syksyllä 2003 testin unohtanut ManU-pelaaja joutui olemaan sivussa kaikista peleistä kahdeksan kuukautta.

Viimeisin dopingkohu käynnistyi, kun Dynamo Zagrebin 24-vuotias keskikenttäpelaaja Arijan Ademi jäi lokakuussa kiinni toistaiseksi nimeämättömästä aineesta Mestarien liigan ottelun jälkeen ja sai peräti neljän vuoden kilpailukiellon. Sattuvasti vastassa oli ollut Arsenal FC, jonka manageri Arsène Wenger oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota jalkapallossa muhivaan dopingongelmaan. Ranskalainen saikin tapauksesta runsaasti bensaa puheilleen ja piti UEFAn haluttomuutta julistaa koko kroatialaisseura pannaan merkkinä siitä, että liitto käytännössä hyväksyy dopingin. Wengerin puheissa on ainakin UEFAn asennoitumisen suhteen vinha perä. On vaikea uskoa, että Ademinkaan pelikielto pysyisi valitusten jälkeen voimassa sellaisenaan.

Dynamo Zagrebin ja Makedonian maajoukkueen – kuvan paidasta huolimatta – Arijan Ademi, jalkapallon viimeisimmän dopingkohun aiheuttaja. Kuva: Wikimedia Commons / Fanny Schertzer

Systemaattisesta dopingista jalkapallossa on tarjolla lähinnä epäsuoria viittauksia. Pyöräilyn dopingvyyhdin purkaneessa Operaatio Puertossa nousi esiin väitteitä, joiden mukaan dopinglääkäri Eufemiano Fuentesin palveluksia olisi käytetty muun muassa Real Madridin ja FC Barcelonan pre-season -harjoittelussa. Huhuista on kuitenkin pitkä matka todisteisiin ja tuomioihin. Dopingista ei narahda, mikäli testaus on epäsäännöllistä, verkostot testaajiin ovat kunnossa ja lääkkeiden annostelussa noudatetaan riittävän tarkkoja ohjeita ja aikatauluja. Testituloksia voidaan myös manipuloida ja yleisurheilun tavoin systemaattisesti tuhota. Testien määrä ja tulokset kertovat siis aika vähän, vaikka niihin eri auktoriteetit jatkuvasti vetoavatkin.

Wadan impotenssin ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyyden takia Balco-skandaalin tapaisen kohun jalkapallossa voisi aiheuttaa lähinnä jonkin ulkopuolisen tahon tai toimijan aktiivisuus. Poliisin lisäksi kyseeseen voisi tulla jopa tutkiva journalisti. Yleisurheilun dopingpyörteen laittoi vauhtiin pääasiassa omin voimin saksalaistoimittaja Hajo Seppelt. Vuosikausia ongelmaa yleisesti ja Seppeltin väitteitä erityisesti vähätellyt IAAF reagoi vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän dopingohjelman luonne oli ilmiselvä jokaiselle. Mutta mistä löytyisi toimittaja, jolla olisi tarpeeksi rohkeutta ja näkemystä löytää ikkuna jalkapallon kulissien taakse? Tiellä ovat paitsi jalkapallojärjestöt, myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset jalkapalloseurat – taho, joka yleisurheilusta puuttuu.

Oma kysymyksensä on, missä määrin dopingissa on edes kyse ongelmasta. Yleinen mielipide on vahvasti dopingaineita vastaan, mutta toisinajattelijoitakin löytyy. Suomessa tunnetuin on tutkija Erkki Vettenniemi, jonka doping-näkökannan voisi kiteyttää seuraavasti: lääkeaineet ovat elimellinen osa kilpaurheilua, antidoping harhaisten, omaa etuaan ajavien fundamentalistien harjoittamaa noitavainoa. Vettenniemen mukaan puhdas urheilu on fantasia, jota on mahdoton saavuttaa huippu-urheilun armottomassa maailmassa, onhan huipputasolla jo pelkkä ankara treenaaminen epäpuhdasta, suorastaan terveydelle haitallista toimintaa. Sitä sitten ylläpidetään laajalla kavalkadilla erilaisia lääkeaineita – osa sallittuja, osa kiellettyjä.

Vettenniemi on nähdäkseni oikeassa kritisoidessaan urheilumaailman tekopyhyyttä. Urheilua on kautta aikojen haluttu ylevöittää puhtauden ja pyhyyden kaltaisilla määreillä, vaikka todellisuudessa mikään ei tee urheilusta sen puhtaampaa tai likaisempaa kuin muistakaan ihmisen aktiviteeteista. Siinä missä moni näistä aktiviteeteista on ollut rehellisesti paheellista, urheilu on ollut valheellisesti pyhää – reippaiden ja raittiiden nuorten urhojen hyvähenkistä kisailua, jossa tärkeintä on osanotto, ei voitto. Kaksinaismoraali estää dopingin tapaisten ilmiöiden rehellisen käsittelyn. Urheilijalle dopingin käytön myöntämisestä ei uran jälkeenkään ole mitään hyötyä, ja urheilujohtajankin on parempi pitäytyä diskurssia pönkittävässä esiintymisessä.

Dopingin salliminen veisi kuitenkin logiikan mielestäni liian pitkälle. Dopingin proponentit, esimerkiksi Vettenniemi, vähättelevät systemaattisen ja pitkäaikaisen suorituskykyä parantavien aineiden käytön haitallisia terveysvaikutuksia. Dopingin vapauttaminen madaltaisi kynnystä pumpata aineita jokaisen huippu-urheilijan uralle halajavan nuoren kehoon. Aikuisurheilijan kohdalla asia olisi selvä: jos et käytä, et voi urheilla ammatiksesi. Monen lajin luonne myös muuttuisi täydellisesti fyysisen aspektin jyrätessä kaiken muun alleen.

Dopingin laajuudesta jalkapallossa voi viime kädessä esittää vain arvailuja. Itse olen taipuvainen realismiin. Huipputason jalkapallo on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana hurjalla, jopa lähes epäinhimillisellä tempolla pelattavaksi lajiksi, jonka evoluutiosta takavuosien elegantit taiturit ja verkkaiset älyköt ovat auttamatta karsiutuneet. Väitteet, joiden mukaan dopingista ei hyötyisi jalkapallosta, eivät kestä lähempää tarkastelua: nykyjalkapallossa dominoi juuri se osa-alue, jota dopingilla on helpointa parantaa. Ankara fysiikkatreeni pre-seasonilla ja suuret ottelumäärät kauden aikana puhuvat erityisesti palautumista edistävien aineiden puolesta, mutta juoksukestävyyden suuri merkitys tekee myös muista aineista potentiaalisesti hyvin hyödyllisiä. Huippujalkapalloilijoiden juoksuvoima on kasvanut viime vuosikymmeninä niin valtavasti, että on vaikea uskoa, että kielletyiksi määritellyillä aineilla ei olisi ollut siihen mitään osaa. Puuttuvista todisteista huolimatta dopingin voi huoletta lisätä ottelumanipulaatioiden, korruption ja rasismin seuraksi kauniin pelin lieveilmiöiden listalle.

Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.