EM-kisojen 2016 tekninen raportti – oodi suoraviivaisuudelle

EM-kisojen 2016 tekninen ryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa kisoista. Millaisia taktisia trendejä tarkkailijat havaitsivat?

Suomi ei päässyt EM-kisoihin 2016, mutta Mixu Paatelainen pääsi. Maajoukkuevalmentajan roolin sijaan Mixu matkasi Ranskaan UEFA:n 13-henkisen teknisen tarkkailijaryhmän jäsenenä. Nimekkään kokoonpanon muut jäsenet olivat Packie Bonner, Jean-Paul Brigger, Jean-François Domergue, Sir Alex Ferguson, Alain Giresse, Ioan Lupescu, Ginés Meléndez, Savo Miloševic, David Moyes, Peter Rudbæk, Thomas Schaaf ja Gareth Southgate.

Kuva: Wikimedia Commons/H4stings

Teknisen ryhmä tavoite oli ryhmää johtaneen Ioan Lupescun sanoin tarjota jälkipolville pysyvä ja merkityksellinen tietopaketti, joka antaa muun muassa ruohonjuuritasolla työskenteleville valmentajille analyysiä, pohdittavaa ja väiteltävääkin nykyjalkapallon suunnasta ja sisällöistä. Tulokset julkaistiin syyskuussa 51-sivuisessa raportissa, joka on vapaasti luettavissa UEFA:n nettisivuilla.

Suuri osa raportista koostuu alkulohkojen ja pudotuspelien otteluiden tiivistelmistä sekä joukkueiden pelaajatiedoista ja lyhyistä analyyseistä. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin kisojen pelillisiä trendejä koskevat luvut. Arvokisat ovat ainakin ennen olleet näyteikkuna, jossa jalkapallon taktiset innovaatiot on tuotu maailman silmien eteen. Seurajalkapallo on nykyisin ajanut monella mittarilla maajoukkuejalkapallon edelle, mutta aivan kaikki kisojen vanhasta merkityksestä ei ole kadonnut. Millaisia merkintöjä tarkkailijat kisoista tekivät?

Ryhmän huomiot voi tiivistää seuraaviin kohtiin:

1) Kasvaneen osallistujamäärän seurauksena joukkueet jakautuivat aiempaan selvemmin kahteen leiriin – reaktiivisiin ”ovien salpaajiin” ja proaktiivisiin ”ovien avaajiin”.

2) Suosituin pelijärjestelmä oli 4-2-3-1. Variaatioita oli kuitenkin paljon, ja kisoissa nähtiin myös muodostelmia 4-4-2, 4-3-3 ja 3-5-2. Suurin osa joukkueista käytti yhtä selkeää keskushyökkääjää, jonka ensisijaiset tehtävät kentällä liittyivät muuhun kuin maalintekoon.

3) Puolustajat ja maalivahdit avasivat peliä yleensä pitkillä syötöillä. Tämä vaikutti osin pakon sanelemalta: vastustajan korkea prässi pakotti pallollisen joukkueen pitkiin palloihin, vaikka ennalta suunniteltu pelitapa olisikin perustunut lyhyisiin syöttöihin maata pitkin. Riskien minimointi korostui läpi turnauksen. Pitkät pallot eivät kuitenkaan olleet summittaisia vaan verrattain tarkkoja.

4) Kisoissa tehtiin 2,12 maalia per peli, mikä on selvästi vähemmän kuin edellisissä EM-kisoissa (2,5 maalia/ ottelu). Alkusarjassa maaleja tehtiin vain 1,92 ottelua kohden. Tekijöinä kunnostautuivat varsinkin vaihtopelaajat; alkulohkojen otteluissa lähes joka viidennen maalin teki vaihtopelaaja.

5) Lähes kolmasosa (30/108) maaleista tehtiin 76. peliminuutin jälkeen. Vain 19 % maaleista tehtiin ensimmäisen 30. minuutin aikana. Lähes puolet maaleista upposi sisään joko oikeasta tai vasemmasta alanurkasta.

6) Suoraviivaisuus kannatti: keskimääräinen sekuntimäärä, jonka maalin tehnyt joukkue piti palloa ennen maalia, putosi edellisiin kisoihin nähden, kuten myös keskimääräisten syöttöjen määrä ennen maalia. Lukemat olivat kuitenkin edelleen korkeampia kuin useimmissa EM-kisoissa historian aikana.

7) Vastahyökkäyksistä tehtyjen maalien määrä pysyi jotakuinkin samana EM-kisoihin 2012 verrattuna. Suuri osa vastaiskumaaleista syntyi kuitenkin aivan pelien lopussa, kun tappioasemassa ollut joukkue haki tasoitusta riskillä. Näin ollen vastahyökkäysten suhteellinen merkitys oli pienempi kuin aiemmin. Taktisena trendinä, joka myös tuotti tulosta, oli vastahyökkäysten ennaltaehkäisy.

8) Pallonhallinnan merkitys oli kokonaisuudessaan pienempi kuin aiemmin: palloa enemmän pitänyt joukkue voitti ainoastaan 15 ottelussa 51:stä. Eniten palloa pitivät Saksa, Espanja ja Englanti.

9) Lähes kaikki joukkueet sijoittivat puolustuksen eteen kaksi tasapainottavaa keskikenttäpelaajaa, mikä sumputti keskustan ja ohjasi vastustajaa laitoja kohti. Seurauksena keskitysten määrä nousi. Kun EM-kisoissa 2012 keskitettiin keskimäärin 26,16 kertaa per ottelu, Ranskassa lukema oli 40,76. Suosittuja olivat varsinkin sisäänpäin kaartuvat keskitykset, joita lähettivät "väärällä" laidalla pelanneet laiturit (oikealla laidalla pelanneet vasurit ja päinvastoin) sekä taustanousuja tehneet laitapakit. Niistä syntyi 42 % turnauksen avoimen pelin maaleista. Keskitysten jälkeen eniten avoimen pelin maaleja tehtiin kaukolaukauksilla.

Islannin keskimääräinen pallonhallintaprosentti oli turnauksen pienin (36%), mutta keskitykset tehokkaimpia – 8/40 tavoitti kohteensa. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio

10) Erikoistilannemaalien osuus oli korkea (32/108). Eniten osuttiin kulmapotkuista tai niiden jälkitilanteista. Kuriositeettina olivat Islannin pitkät rajaheitot, jotka tuottivat yhden maalin lohkovaiheessa ja yhden pudotuspeleissä.

11) Maalivahdin roolissa korostui viimeisimpien arvokisojen tapaan monipuolinen pelinohjaus ja -avaaminen. Keskityksiin reagoiminen osoittautui haastavaksi: vastaantulot oikeaan paikkaan oikealla voimalla lähetettyihin palloihin tuottivat lukuisia virhearvioita. Tarkimpia pelinavaajia pitkillä syötöillä olivat Manuel Neuerin jälkeen Gábor Király ja Joe Hart.

Pep Guardiola ei arvostanut Joe Hartia pelinavaajana, vaikka EM-kisoissa hän oli yksi tarkimmin syöttäneistä maalivahdeista. Kuva: Wikimedia Commons/Football.ua

Teknisen ryhmän analyysi maalaa eurooppalaisesta maajoukkuejalkapallosta suoraviivaisen, reaktiivisen ja pragmaattisen kuvan. Yksinkertaisimmat murtautumismallit olivat EM-kisoissa tehokkaimpia: keskustan kombinaatioiden sijaan maalipaikkoja luotiin tehokkaalla laita- ja erikoistilannepelaamisella. Pallollinen peli oli riskitöntä: palloa ei liikuteltu turhaan puolustuspäässä, vaan pelin avaaminen painottui pitkiin syöttöihin. ”Effective delivery into the final third is what matters most, not possession for possession’s sake”, kiteytti tekninen ryhmä.

Raportin perusteella voi todeta, että Mixu Paatelaisen Suomi lähti tavoittelemaan EM-kisapaikkaa lähes täysin päinvastaisella pelitavalla, jolla itse kisoissa menestyttiin. Myös molemmat Suomen tähän mennessä pelaamista syksyn MM-karsintaotteluista alleviivaavat sitä, että modernissa maajoukkuejalkapallossa maaleja tehdään etupäässä keskityksistä, kaukolaukauksista ja erikoistilanteista. Kosovo- ja Islanti -pelien seitsemästä maalista vain Robin Lodin maali syntyi muulla tavalla. Tällaisten tilanteiden puolustamiseen, luomiseen ja päättämiseen suomalaisenkin peli-identiteetin tulisi perustua.

Hans Backen pelifilosofia mukailee nykytrendejä Mixun vastaavaa paremmin, mutta työsarkaa riittää valtavasti. Suomen pelitapa tarjoilee vastustajille runsaasti sekä avoimen pelin keskityspaikkoja että erikoistilanteita, joista varsinkin jälkimmäisten puolustaminen on murheenkryyni. Hyökkäyspelissä Teemu Pukin maali Islanti-pelissä ja sitä edeltänyt rakentelu oli suoraan modernin maajoukkuejalkapallon oppikirjasta, mutta laadukkaisiin keskityksiin johtavia hyökkäyksiä nähdään edelleen liian harvoin. Myös korkeampia keskityspalloja kannattaa viljellä, vaikka kohdepelaajat eivät olisi eeromarkkasia. Kuten Jallu Wisskin Ylen studiossa totesi: jos keskitys on laadukas ja lähtee oikealla hetkellä, ja boksissa riittää liikettä, puskupaikkoja syntyy kyllä. Pelaajan pituus ja puskutekniikka eivät myöskään välttämättä korreloi, vaikka näin tunnutaan ajattelevan.

Pitkällä tähtäimellä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa olisi nykytrendien valossa syytä korostaa ainakin potkutekniikkaa, kaksinkamppailuita ja pelinopeutta. Näillä ominaisuuksilla varustettuihin pelaajiin nojaava peli-identiteetti saattaisi näkyä myös tulostaululla, joskus.

Kollektiivin voitto

Jalkapallon EM-kisat 2016 tarjosivat vähämaalisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – aimo annoksen pureksittavaa taktisesta näkökulmasta. Ja olipa oma roolinsa myös silkalla sattumalla.

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 tehtiin keskimäärin 2.12 maalia ottelua kohden – vähiten sitten EM-kisojen 1992. Johtopäätös on selvä jo tämän tilaston perusteella: EM-kisoissa valtavirtaa oli tällä kertaa pragmaattinen pelifilosofia, jonka keskiössä oli organisoitu, koko joukkueen toteuttama puolustuspeli. Erotuksena viime MM-kisoihin edes suurimmat tähdet – sitä yhtä lukuun ottamatta – eivät tällä kertaa saaneet vapautusta puolustamisesta: Slovakian Marek Hamšík, Islannin Gylfi Sigurdsson ja Walesin Gareth Bale juoksivat pallon alle yhtä uutterasti kuin kaikki muutkin.

EM-kisojen 2016 ottelu Saksa-Puola on alkamassa. Kuva: Flickr/George Groutas.

Sinänsä tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Organisoidun puolustuksen murtaminen on vaikein tehtävä jalkapallossa, ja juuri maajoukkuejalkapallossa siihen panostaminen yleensä kannattaa. Maajoukkueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta hioa hyökkäyspelinsä murtautumismalleja kuin seurajoukkueilla, ja rajallinen aika käytetään mieluummin puolustuksen organisointiin. Lisäksi yksilötaidoillaan pelejä ratkaisevat tähtipelaajat eivät yleensä ole terävimmillään pitkän kauden jälkeen.

Puolustuspelin nousua päärooliin vauhditti 24 joukkueen turnausjärjestelmä, joka toi kisoihin suuren joukon pieniä jalkapallomaita. Jalkapallon hienous on siinä, että pienikin voi kaataa suuren – tai kyynisemmin ajateltuna, heikommilla jalkapallotaidoilla varustettu joukkue voi saada tuloksen parempaansa vastaan. Paras tapa tehdä tulosta on juuri se pelitapa, jota näissä kisoissa menestyneet pienet maat Unkaria lukuun ottamatta käyttivät. Tällaisen pelitavan ytimessä on puolustusmuodon pitäminen tiiviinä, yhtenäinen liikkuminen ja riskien välttäminen hyökkäyssektorilla. Taktisen kurinalaisuuden lisäksi tarvitaan kovaa tahtotilaa ja kaksinkamppailuvoimaa, jotka – kuten Islanti ja Albania osoittivat – eivät ole kliseitä eivätkä itsestäänselvyyksiä. Albania voitti viimeiseksi jääneessä pelissään Romanian ennen kaikkea siksi, että albanialaispelaajat halusivat voittoa enemmän.

Islannin faneja Pariisissa. Kuva: Flickr/Fahad0850

Pelillisesti ylläkuvatut lähtökohdat sekä lohkokolmosten hyvät mahdollisuudet jatkoon tuottivat alkusarjassa useita melko kaavamaisia ja vähämaalisia otteluita. Kaavamaisuus nakertaa pelien viihdearvoa, mutta vähämaalisuudesta kuulee jääkiekkomaa-Suomessa mielestäni liikaa moitteita. Se, että jalkapallossa tehdään vähän maaleja, nostaa niiden arvoa. Jokainen maali on tärkeä, ja jotkut maalit ovat arvoltaan mittaamattomia. Albania teki turnauksessa yhden ainoan maalin, mutta se oli maan urheiluhistorian suurimpia hetkiä, ja maalijuhlat todennäköisesti jatkuvat edelleen. Finaalin voittomaalin isä Éder muuttui muutamassa sekunnissa taas yhdestä tasapaksusta portugalilaisesta keskushyökkääjästä maansa jalkapallon myyttiseksi sankariksi: kuten Ylen selostajakaksikko totesi, hänet tullaan aina muistamaan nimenomaan tuosta yhdestä maalista. Runsasmaalisemmissa lajeissa maalit/pisteet voi usein ohittaa olankohautuksella, eivätkä ne määritä samalla tavalla joukkueiden ja pelaajien kohtaloita.

EM-kisat 2016 muistetaan Islannista ja Walesista. Kumpikin suuryllättäjä pelasi taktisesti erinomaista jalkapalloa, josta jokaisen pienen maan pitäisi ottaa oppia. Islanti oli Ranska-otteluun saakka turnauksen kompakteimpia paketteja. Toisin kuin ennen kisoja ajateltiin, islantilaiset eivät ”bussittaneet”; aika ajoin heidän puolustuslinjansa pelasi päinvastoin varsin korkealla, mikä kostautui Ranska-pelissä, jossa isäntämaa hyödynsi armotta linjan takana löytyvän tilan. Avainasemassa Islannin menestyksessä ennen puolivälierää oli se, että pelaajien väliset etäisyydet pysyivät pieninä, silloinkin kun linja oli ylhäällä. Päävalmentaja Lars Lagerbäck voi asetella ison sulan hattuunsa, sillä joukkueen kaksi neljän miehen linjaa ja kärkipari liikkuivat hämmästyttävän yhtenäisesti. Harvoissa vastahyökkäyksissään Islannin viikingit pitivät palloa kovalla itseluottamuksella, mikä mahdollisti kombinaatiot ja tuotti rajaheittotilanteita hyökkäyssektorilla. Viimeistään nämä kisat nostivat pitkät rajaheitot vakavasti otettavaksi aseeksi. Pitkiä linkoja boksiin on monesti vaikeampi lukea kuin keskityspalloja, joten ne aiheuttavat vaaratilanteita, vaikka vastustaja tietäisi – kuten Englanti – täsmälleen mitä on tulossa. Mistähän Suomi löytäisi seuraavan Aki Lahtisen?

Wales varioi pelitapaansa enemmän vastustajan mukaan, vaikka peruspelitapa olikin reaktiivinen ja vastahyökkäyspainotteinen. Keskustapainotteinen 5-3-1-1 -ryhmitys mahdollisti myös pallonhallinnan, ja Walesin pallollinen peli kehittyikin huomattavasti kisojen aikana. Puolivälierässä Belgiaa vastaan Wales tukki puolustuksen keskustan, dominoi keskikenttää ja tuhosi täysin yhden kisojen mestariehdokkaista.

Kolmas pieni menestyjä oli Unkari, joka nousi yllättäen kisojen väriläiskien joukkoon. Unkari pelasi aivan eri tavalla kuin muut altavastaajat: se hyökkäsi avoimesti ja tarjosi vastustajilleen runsaasti tilaa pallonmenetysten jälkeen. Se sai maksaa (yli)rohkeasta pelistään Belgiaa vastaan, mutta tarjosi ainakin neutraaleille katsojille monia viihdyttäviä hetkiä.

Kisat vahvistivat atleticomadridmaisen reaktiivisen taistelujalkapallon paikkaa jalkapallon ravintoketjun huipulla. Tässä pelissä pallonhallintaa ei tavoitella, hyökkäykset pelataan nopeasti ja suunnitelmallisesti, ja prässitasoa vaihdellaan lennosta. Yleisilme on aggressiivinen, pallolliseen vastustajaan isketään kiinni hanakasti, ja taktisia rikkeitä tehdään aina kun tarvitaan. Myöskään ns. antijalkapalloon kuuluvia keinoja ei kainostella. Tässä yhteydessä tarkoitan antijalkapallolla – jota mielestäni nykyisessä jalkapallodiskurssissa käytetään usein väärin ja termin historiaa tuntematta – peliin kuulumattomien keinojen kuten härskin ajanpeluun ja väkivaltaisen pelin hyödyntämistä tuloksentavoittelussa.

EM-kisoissa tämän koulukunnan priimuksia olivat mestari Portugali ja Italia, joka oli valmentajaansa myöten turnauksen atleticomadrid. Kumpikin maa osoitti, että puolustusorientaatio ei tarkoita, ettei maata pitkin kulkevalla lyhytsyöttöpelillä olisi roolia. Se oli päinvastoin oleellinen osa kummankin joukkueen peliä, mutta aivan eri tavalla kuin espanjalaisessa tikitakassa. Siinä missä jälkimmäinen on hidasta jauhamista ja aukon kärsivällistä etsimistä, edellinen on äärimmäisen nopeaa ja hallittua. Erityisesti Italian kohdalla näytti siltä, että pelaajat toteuttavat valmentajansa etukäteen kehittelemiä koreografioita hyökätessään: pelaajien liike ja syöttövalinnat tulivat selkäytimestä, eikä niitä tarvinnut miettiä hetkeäkään. Selkäytimestä tuli myös se, mitä pallonmenetyksen jälkeen oli tehtävä: vain Italia voi saada taktiset rikkeet näyttämään taiteelta.

Antonio Conte, Italian oma Diego Simeone. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio 

Pelijärjestelmien osalta turnauksen ilmiönä oli seurajalkapallossakin nähty 4-4-2:n renessanssi. Myös 3-5-2:n profiili jatkoi nousuaan. Puheet perinteisen keskushyökkääjän ja laitahyökkääjien kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia: muutama vuosi sitten puhuttiin paljon valeyseistä, mutta näissä kisoissa tätä pelaajatyyppiä edusti vain Mario Götzen nimellä kulkenut varjo. Useissa joukkueissa vahvat ja nopeat laiturit – vaikkapa Puolan Błaszczykowski ja Grosicki – avasivat juoksuillaan tilaa ja osoittivat, että murtautuminen simppeleillä haastoilla on monesti tehokkaampaa kuin hitaalla syöttömyllyllä. Yleisiä olivat myös rinnakkain pelaavat keskushyökkääjät, joista toinen oli yleensä staattisempi, jalalla taitava targetkärki ja toinen liikkuvampi juoksijatyyppi – moderni variaatio peribrittiläisestä mallista.

Lopuksi on todettava, että onnistuneista ja epäonnistuneista taktiikoista huolimatta myös silkalla sattumalla oli roolinsa. Jalkapallo on arvaamattomuudessaan raakaa. Sentti toiseen suuntaan, niin EM-finaalin ratkaisija olisi Éderin sijaan ollut Gignac; sentti toiseen suuntaan, niin Buffon olisi torjunut Jonas Hectorin rangaistuspotkun; sentti toiseen suuntaan, tai kenties sekunti enemmän harkinta-aikaa, niin kisojen Darwin-palkinto olisi myönnetty Schweinsteigerin sijaan jollekin toiselle. Portugalin mestaruustaivalta sävytti sattuma oikeastaan jo ensimmäisestä pelistä lähtien. Portugali oli kuitenkin joukkue, jossa kollektiivi voitti yksilön ja jonka puolella oli tällä kertaa myös onni. Sellaiset joukkueet yleensä menestyvät.