Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.

Kirja-arvio: Kuin taivasta koskettaisi. Jalkapallon MM-kisojen historia.

Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Laadukasta suomenkielistä jalkapallokirjallisuutta ei ole liikaa. Turkulainen äidinkielen lehtori Jari Ekberg täyttää siitä yhden aukon tiiliskivimäisellä jalkapallon MM-kisojen historiateoksellaan. Kuin taivasta koskettaisi antaa perusteellisen tietopaketin siitä, miten Uruguayssa vuonna 1930 järjestetyistä, puitteiltaan pienimuotoisista ensimmäistä MM-kilpailuista on kasvanut maailman suurin ja seuratuin urheilutapahtuma.

Ekberg on valinnut kirjaansa tiukan kronologisen lähestymistavan. Kaikkien MM-kilpailujen taustat ja pelitapahtumat käsitellään melko yksityiskohtaisesti. Ekberg ei kuitenkaan tyydy vain faktojen luettelemiseen ja kontekstittomaan kuvailuun, vaan hän on ottanut tavoitteekseen myös MM-kisojen vaiheiden tulkitsemisen ja selittämisen. Ekbergin analyyttinen, välillä varsin paksuin siveltimenvedoin maalaileva kirjoitustyyli on helposti luettavaa, mutta silti syvällistä. Laajempi yhteiskunnallinen konteksti on kirjassa jatkuvasti esillä; kenellekään kirjan lukeneelle tuskin jää epäselväksi, kuinka vahvasti jalkapallo on limittynyt osaksi monen maan yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Jokaiset MM-kisat käydään läpi omassa luvussaan. Lukujen rakenne on pääpiirteissään samanlainen: alussa taustoitus, sitten alkulohkot ja jatkopelit ja lopussa tilastot. Rakennetta kuitenkin rikotaan säännöllisesti nostamalla esiin ilmiöitä jonkin maajoukkueen tai henkilön taustalta. Erityisesti lukujen alut ovat omaperäisiä: Ekberg herättelee lukijan kiinnostusta aloittamalla toistuvasti suoraan jostakin kisoja leimaavasta ottelusta tai tapahtumasta, jonka ratkaisun hän kertoo vasta luvun loppupuolella. Vaikka jalkapallon historiaa vähääkään tunteville on selvää, miten kävi, kun Uruguayn Alcides Ghiggia sai pallon vuoden 1950 MM-finaalin 66. minuutilla 1-1 -tilanteessa tai kun Ahn Jung-Hwan asetteli palloa pilkulle vuoden 2002 MM-kisojen neljännesvälierän Italia-Etelä-Korea jatkoajalla, tehokeino on piristävä ja erittäin toimiva.

Djalma Santos, Pelé ja Gilmar vuoden 1958 MM-finaalin Brasilia-Ruotsi jälkeen. 17-vuotias Pelé ratkaisi ottelun kahdella maalillaan, joista ensimmäinen kuuluu kisahistorian komeimpiin. Kuva: Pressens Bild (Wikimedia Commons)

Pelien tapahtumia kuvataan melko tarkasti, mikä tekee kirjasta ajoittain hieman raskaslukuisen. Puisevaksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Ekberg kirjoittaa eloisasti ja joskus jopa leikittelevästi: pelaajat, joukkueet ja valmentajat saavat eteensä adjektiiveja, jotka kuvaavat heidän pelillisiä ominaisuuksiaan tai ulkonäköään keveästi mutta tarkasti. Huumorintajuakin Ekbergillä tuntuu olevan, kuten selviää esimerkiksi tästä otteesta Argentiinan MM-kisoista vuonna 1978:

-- ja Skotlannin epäonnistuminen oli käynyt toteen. [Skotlannin valmentaja Ally] McLeodilla ei ollut helppoa. Kun lehdistötilaisuudessa jokin koira tuli hänen viereensä, McLeod huokaisi tämän olevan ’kenties viimeinen ystäväni’. Hän silitti koiraa, ja kiitokseksi siitä koira puri McLeodia käteen.

Ekbergin ääni on kirjassa vahvasti läsnä: hän ei esiinny vain passiivisena tarkkailijana vaan tuo rohkeasti omia mielipiteitään esiin, vaikka tavoitteena onkin objektiivisuus. Akateemisempaan tekstiin tyyli ei välttämättä sopisi, mutta populäärissä julkaisussa se on paikallaan. Kun esimerkiksi MM-kisojen pelitapa on ollut Ekbergin mielestä syynä vähämaalisiin tai farssimaisiksi muuttuneisiin otteluihin, hän ei pelkää tuoda sitä esiin. Välillä Ekbergin tulkinnat ovat varsin suoraviivaisia, mutta kuten Ekberg kirjan prologissa tuo esiin, hänen näkemyksensä ovat vain yksi vaihtoehto. Jalkapallon hienoushan ovat juuri erilaiset mielipiteet ja niistä kumpuava debatti.

Kirjan työstäminen kesti kuusi vuotta, ja suurin osa siitä lienee kulunut lähdemateriaalin ja taustakirjallisuuden parissa. Kaikesta näkee, että työ on tehty huolella. Kaikki nykyisen jalkapallokirjallisuuden kärkinimet ja -teokset löytyvät lähdeluettelosta, ja joihinkin tunnetuimmista nimistä – mm. Jonathan Wilson, Simon Kuper, Brian Glanville – viitataan myös tekstissä. Kirjallisesta lähdemateriaalista, josta suurin osa koostuu vieraskielisestä lehdistöstä, kumpuavia anekdootteja ja sitaatteja viljellään ahkerasti.

Arvokilpailuista muistetaan usein vain dramaattiset ottelut, suuret joukkueet ja pelaajat ja menestyjien nostattama kansallinen hekuma, joka on peittänyt alleen raskaita yhteiskunnallisia ongelmia. Kuningaslajin pramean ulkokuoren takana on kuitenkin aina ollut myös synkkä kääntöpuoli, jolta Ekberg ei onneksi ole sulkenut silmiään, vaikka arvokisafaniksi tunnustautuukin. Kisahistoria on täynnä politikointia; totalitarististen valtioiden harjoittamaa propagandaa; härskiä tuomaripeliä, jolla kisojen isäntämaan tietä menestykseen on siloteltu; heikosti suunniteltuja turnausmuotoja, jotka ovat tuottaneet kävelyksi muuttuneita 0-0 -farsseja sekä kyynistä ja brutaalia peliä, jolla vastustajan taitopelaajat on pyritty pelaamaan ulos kisoista (ks. esim. Italian Claudio Gentilen opinnäyte Diego Maradonaa vastaan Espanjan MM-kisoissa 1982). MM-kisojen historiaa käsittelevä teos ei olisi onnistunut, jos jalkapallon kumpaakin puolta ei huomioida. Ekberg huomioi.

Ekbergin analyyttinen kirjoitustyyli tuo mieleen Jonathan Wilsonin, ja samalla tavalla kuin tällä nykyisen jalkapallokirjallisuuden kiintotähdellä, lukija hukutetaan välillä liian syvälle tapahtumahistoriaan. Kummankin kirjoittajan vahvuutena ovat laajojen kehityskulkujen ja yhteyksien löytäminen sekä useat oivaltavat näkökulmat, joita Ekbergin tapauksessa voisi käsitellä vielä syvällisemmin. Esimerkiksi Ekbergin ottamasta raikkaasta näkökulmasta käy jalkapallon propaganda-arvon pohtiminen. Hän kysyy perustellusti, kuinka paljon esimerkiksi maajoukkueellaan ratsastanut Argentiinan sotilasjuntta oikeastaan hyötyi Argentiinan MM-kullasta vuonna 1978. Argentiinaa valmensi tuolloin vasemmistolainen jalkapallofilosofi César Luis Menotti, joka suhtautui maansa hallintoon äärimmäisen kielteisesti, eikä pelännyt kisojen jälkeen tuoda kritiikkiään esiin.

Kirjan kronologinen käsittelytapa tuo hyvin esiin sen, että neljä vuotta on urheilussa pitkä aika. Jalkapallon historiassa on runsaasti lajin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttaneita pelaajia ja joukkueita, jotka eivät pystyneet MM-kisoissa parhaimpaansa tai olivat epäonnisia juuri ratkaisevalla hetkellä, eivätkä saaneet koskaan uutta tilaisuutta. Matthias Sindelar ja Itävalta 1934, Ferenc Puskás ja Unkari 1954, Johan Cruyff ja Hollanti 1974 – toisinaan myös häviäjät muistetaan. Harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat loistaneet useammassa kuin yhdessä lopputurnauksessa. Edes Franz Beckenbauer ei menestynyt kuin yksissä kisoissa, Alfredo di Stéfano ei yhdessäkään. Tässä piilee myös kisojen hienous. Olisivatko voitot niin makeita ja tappiot niin karvaita, jos näin ei olisi?

Totaalvoetbal pysähtyi Länsi-Saksaan MM-finaalissa 1974. Kuvassa Berti Vogts (vas.), Johan Cruyff ja Uli Hoeness. Kuva: Rainer Mittelstädt (Wikimedia Commons/Deutsches Bundesarchiv)

Ekbergin teos ei mullista jalkapallon historiaa, eikä se sisällä jalkapallohistoriansa lukeneille kovinkaan paljon uutta tietoa. Yleisesityksenä kirja on siitä huolimatta erittäin onnistunut. Suurimpana vahvuutena kirjassa on laajan lähdemateriaalin ja kirjallisuuden käyttö sekä kirjoittajan analyyttinen ja persoonallinen kirjoitustyyli; liiallinen tapahtumien kuvailu, henkilöhakemiston puuttuminen sekä jotkut hieman kliseiset ilmaisut – esimerkiksi puolustajat, jotka eivät ”ymmärtäneet” tai ”viitsineet” puolustaa jotakin tilannetta kunnolla – jäävät pieniksi miinuksiksi. Kirjan voi lukea alusta loppuun – kuten itse tein – mutta lukunautinto saattaa olla suurempi yksi suupala sieltä, toinen täältä: kaikki MM-kisaluvut toimivat mainiosti myös itsenäisinä artikkeleina. Kuin taivasta koskettaisi oli mitä parhainta valmistautumista Brasilian MM-kisoihin, enkä voi kuin suositella kirjaa laadukkaaksi lukemiseksi myös kisojen alettua.

Teksti on julkaistu myös Urheilumuseon Tuuletuksia-blogissa.