Huuhkajat vuonna 0

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sai odotetusti potkut Unkarille hävityn karsintaottelun jälkeen. Tässä tekstissä pohdin, millaista valmentajaa Suomi seuraavaksi kaipaa.

Huuhkajat vuosimallia 2015 kyntää sekä tuloksellisesti että pelillisesti syvemmällä kuin vuosikausiin. Unkari ja Viro -tappiot saivat jopa positiivisuuden apostolina pitkään esiintyneen Paatelaisen luovuttamaan. Maajoukkueen perinnöksi sopimuksestaan vapautettu luotsi jätti ”me emme ole tarpeeksi hyviä” -iskulauseen, jota täysin lyödyt pelaajat Unkari-pelin jälkeisissä haastatteluissa mantran tavoin toistelivat. Uutta päävalmentajaa odottaa iso työmaa.

Mixun epäonnistuneen pestin vuoksi on kysyttävä, oliko hänellä alun alkaenkaan oikea työnkuva. Mixu omaksui itselleen mission, jonka ytimessä oli maajoukkueen kehittäminen suomalaisen jalkapallon lippulaivaksi ja pelilliseksi veturiksi. Tätä tavoitetta hän lähestyi positiivisuuden, proaktiivisuuden ja pallonhallinnan kautta. Pelaajat oli kasvatettava ja kehitettävä tämän päämäärän välikappaleiksi. Mixun missio osoittautui kangastukseksi. Sen täyttymisen estivät suomalaisen jalkapallon monet rakenteelliset epäkohdat, joihin maajoukkueen päävalmentajalla ei ole mitään mahdollisuuksia puuttua.

Maajoukkuevalmentajan ensisijaisen tehtävän ei pitäisi olla sen enempää suomalaisen jalkapallon kuin maajoukkuepelaajienkaan kehittäminen. A-maajoukkuepelaajat ovat lähtökohtaisesti valmiita paketteja, jotka kehittyvät – jos kehittyvät – joukkueissa, joissa viettävät suurimman osan ajastaan, eli seurajoukkueissaan. A-maajoukkueen leireillä kukaan pelaaja ei harpo eteenpäin kehityksessään jalkapalloilijana. Siksi myös puheet nuorennusleikkauksista ja maajoukkueesta nuorten pelaajien hautomona menevät metsään.

Leiritykset eivät tee pelaajista parempia; ne tekevät pelaajista joukkueen. Leireillä pelaajien selkäytimeen iskostetaan pelitapa ja keinot toteuttaa sitä tositilanteessa; tarvittaessa sitä varioidaan vastustajan, pelaajien vireen ja terveystilanteen ja aiempien pelien mukaan. Päävalmentaja valitsee maajoukkueeseen parhaan mahdollisen ryhmän ja tekee työtä vain yksi tavoite mielessään: se, että tuo ryhmä pystyy parhaaseensa seuraavassa koitoksessa. Mixu epäonnistui tässä tehtävässä kuusi kertaa peräkkäin, kun karsintaotteluiden lisäksi mukaan lasketaan tärkeät harjoitusottelut Slovakiaa ja Viroa vastaan. Mixulle on annettava tunnustusta siitä, että hän yritti ja tiettyyn pisteeseen saakka onnistuikin luomaan maajoukkueelle selkeän peli-identiteetin. Valitettavasti pelaajien pelitaidot tai Mixun valmentajankyvyt eivät lopulta riittäneet siihen, että tuo peli-identiteetti olisi johtanut myös toimivaan pelitapaan.

Uuden päävalmentajan ensimmäinen tehtävä tulee olemaan maajoukkuepelaajien itseluottamuksen palauttaminen. Tavoitetta tukisi parhaiten meritoitunut, menestystäkin saavuttanut ulkomaalainen valmentaja à la Richard Möller Nielsen. Palloliiton lonkeroiden ulkopuolelta tuleva valmentaja toisi raikkaita näkemyksiä, joita voisi hyödyntää yleisemminkin suomalaisen jalkapallon kehittämisessä, vaikka sitä ei hänen pääasialliseksi tehtäväksi asetettaisikaan. Pidemmän tähtäimen tavoitteita ei tarvita kuin yksi: se, että uusi valmentaja pystyy muodostamaan maajoukkueen pelaajapoolista omalla tasollaan pelaavan kokonaisuuden. Onnistumisen mittarina voivat olla vain tulokset.

Huuhkajien haasteet ovat monin tavoin suuret. Seuraaviin MM-karsintoihin Suomi lähtee viidennestä arvontakorista, josta on todella vaikeaa ponnistaa kisoihin. Karsintojen pitäminen pelkkinä väli- tai harjoittelukarsintoina on kuitenkin vaarallista. Ei ole mitään takeita siitä, että Suomi saisi nykyisen kaltaisen unelmalohkon vuoden 2020 EM-karsintoihin tai että Huuhkajat olisi joukkueena valmiimpi, jos se olisi ensin saanut harjoitella yhdet karsinnat, kuten Mixunkin projektin aikana jouduttiin huomaamaan. Pelaajamateriaalissakaan ei viiden vuoden säteellä ehdi tapahtua suuria muutoksia. Suurin osa MM-kisoihin 2018 ja EM-kisoihin 2020 pyrkivän maajoukkueen pelaajista on joko A-maajoukkueen tai U21-joukkueen ringissä jo nyt.

Onko Suomen pelaajamateriaali riittävän hyvää, on ikuisuuskysymys. Nykyjoukkueen taso ei ole sama kuin kymmenen vuoden takaisen maajoukkueen, mutta on täysin varmaa, että se riittää parempaan kuin jatkuvaan tappioputkeen. Suomella on useita kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan nousseita pelaajia, jotka – toisin kuin vielä Mixun pestin alussa – pelaavat isossa roolissa seurajoukkueissaan ja ovat vieläpä tehokkaita. Suurin ongelma materiaalissa on se, että tietyt pelaajatyypit puuttuvat sieltä kokonaan. Puutelistan kärjessä ovat hyökkäävät laitapelaajat – tai yleensä pelaajat, jotka osaavat ja uskaltavat haastaa vastustajaa pallon kanssa. Kun pieni maa haluaa menestyä jalkapallossa, tällaiset pelaajat ovat erittäin tärkeitä: haastot luovat tilaa ja hajottavat vastustajan ryhmitystä nopeammin ja tehokkaammin kuin hidastempoinen syöttömylly. Tällaisten pelaajien puuttuminen ei ole sattumaa. Suomalaisessa juniorimyllyssä nämä ominaisuudet eivät jalostu; ne pikemminkin tukahtuvat.

Pelaajamateriaalin yksipuolisuus ja maajoukkueen vuosikymmeniä jatkunut alisuorittaminen kertovat siitä, että Palloliitto ei ole onnistunut kehittämään suomalaista jalkapalloa edes sille tasolle, jonka maamme resurssit mahdollistaisivat. Juniorijärjestelmä pyörii Suomessa edelleen aivan liikaa vanhempien tekemän talkootyön varassa. Juniorien isät ja äidit tekevät tärkeää työtä, mutta heidän valmennuksessaan lahjakkuudet eivät pääse sellaiseen ympäristöön, jonka he potentiaalinsa vuoksi ansaitsisivat.

Suunnanmuutosta varten liiton pitäisi uudistaa rakenteitaan ja toimintakulttuuriaan sekä rekrytoida nykyisten verkostojen ulkopuolisia osaajia. Yksi ilmeinen nimi on kaksi maajoukkuepelaajaa käytännössä omin voimin kasvattanut Alexei Eremenko sr. Alexei jr. ja Roman Eremenko nousivat maajoukkueen avainpelaajiksi pikemminkin järjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta. Eremenko senioria on väläytelty jopa A-maajoukkueen päävalmentajaehdokkaana, mutta mielestäni hänestä saisi enemmän irti sellaisessa roolissa, jossa hän voi vaikuttaa juniorijalkapallon kehittämiseen koko Suomen mittakaavassa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee kansainvälisin opein pyöriviä akatemioita sekä läpinäkyvän, modernin ja ammattimaisen Palloliiton, joka osaa uudistua eikä kaihda itsekritiikkiä. Liiton lisäksi samat vaatimukset kohdistuvat seuroihin. Pelkästä maajoukkueen päävalmentajasta suomalainen jalkapallo ei saa pelastajaa, olipa kyse ulkomaisesta tuloksentekijästä tai kotimaisesta pelaajakehittäjästä. Sitä ei tarjoaisi edes lopputurnauspaikka, jos isossa kuvassa ei tapahdu muutosta.

Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.

Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?