Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.

Välihyökkääjiä ja valehyökkääjiä

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan blogille nimen antanutta kadonnutta pelipaikkaa, joka tekee paluuta tämän päivän jalkapallossa, ja toista pelipaikkaa, jota pidetään uutena, mutta joka on nähty ennenkin jalkapallon historiassa.

Jalkapallon taktisessa evoluutiossa pelipaikat katoavat vain syntyäkseen uudelleen uudessa muodossa. Yhtenä tällaisena paikkana voi pitää välihyökkääjää.

Välihyökkääjien aika jalkapallossa alkoi, kun Arsenalin legendaarinen manageri Herbert Chapman kehitti 1920-luvulla niin sanotun WM-pelijärjestelmän, joka levisi kaikkialle Eurooppaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Chapman loi WM:n aikaisemman valtavirtaryhmityksen 2-3-5:n – käännetyn pyramidin – pohjalta: viidestä ylimmästä pelaajasta kaksi pelasi keskushyökkääjän alapuolella, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Englannin kielessä pelipaikka on nimeltään inside forward, koska välihyökkääjät sijoitettiin keskushyökkääjän (centre forward) ja laitahyökkääjien (outside forward) väliin, hieman niiden alapuolelle.

Välihyökkääjät olivat usein pienikokoisia, nopeita ja teknisiä pelaajia, jotka singahtelivat väleihin ja pystyyn pallon kanssa, tekivät maaleja ja etsivät syötöillään laita- ja keskushyökkääjiä. 1950-luvulla välihyökkääjät elivät kultakauttaan, ja heillä oli lähes jokaisessa joukkueessa keskeinen rooli. Yhdessä jalkapallohistorian suurimmassa joukkueessa, Unkarin 1950-luvun Aranycsapatissa (suom. kultainen joukkue), Ferenc Puskás ja Sándor Kocsis pelasivat välihyökkääjinä alas vedetyn keskushyökkääjän Nándor Hidegkutin yläpuolella. Hidegkutin rooli oli yksi oman aikansa suurista innovaatioista, sillä useimmat joukkueet erityisesti Brittein saarilla käyttivät puhdasta keskushyökkääjää, jonka takana välihyökkääjät pelasivat. Brittityylisen perinteisen WM:n ja Unkarin mannermaisen WM-variaation erot tulivat brittien kannalta nöyryyttävällä tavalla esiin vuonna 1953, kun Unkari voitti jalkapallohistorian kuuluisimmassa ystävyysottelussa Englannin Wembleyllä 6-3.

Wembleyn "vuosisadan ottelussa" yksi  Unkarin voiton avaimista oli uusi tapa käyttää välihyökkääjiä ja keskushyökkääjää. Englannin pelaajat eivät tienneet, miten epäortodoksisesti pelanneita unkarilaisia vastaan olisi pitänyt puolustaa. Totuttua alempana pelannut luova Hidegkuti jäi täysin vapaaksi, ja Puskás ja Kocsis saivat juosta tyhjään tilaan Englannin toppareita vastaan ja selustaan, mikä tuhosi brittien puolustuksen täysin. Tuolloin aluepuolustaminen oli vielä tuntematon käsite: britit eivät tienneet ketä pelaajaa vartioida, kun Unkarin taiturit eivät pelanneetkaan paikoilla, joilla heidän olisi pelinumeroidensa perusteella pitänyt pelata.

Hidegkutin laskeminen alemmas ja välihyökkääjien nostaminen ylös johti ennen pitkää siihen, että entisestä keskushyökkääjästä tuli peliä rakentava keskikenttämies ja välihyökkääjistä kaksi keskushyökkääjää. 1960-luvulla yleistyneessä 4-2-4:ssa välihyökkääjiä ei varsinaisesti enää ollut, joskin siinä yleensä toinen keskushyökkääjistä pelasi hieman toista alempana. Myös toisessa aikakauden valtavirtamuodostelmassa italialaisessa catenacciossa välihyökkääjän pelipaikalle tai roolille ei ollut tarvetta. Välihyökkääjän aika oli päättynyt.

2000-luvulla välihyökkääjät ovat kuitenkin huomaamatta tekemässä paluuta, vaikka heitä ei sellaisiksi kutsutakaan. Taustalla on pelipaikkojen uudelleenmuotoutuminen: yhä useammin nähdään joukkueita, joissa ei ole sijaa perinteisille laitureille, pelintekijöille ja keskushyökkääjille. Yksi ensimmäisistä ilman keskushyökkääjää pelanneista joukkueista 2000-luvulla oli AS Roma. Innovaatio syntyi osaksi pakon edessä kaudella 2006/2007, kun AS Roman päävalmentaja Luciano Spalletti päätti hyökkääjiensä loukkaantumisista johtuen siirtää Francesco Tottin puhtaan kärkipelaajan paikalle. Totti on trequartista, pelityyliltään hyvin kaukana klassisesta keskushyökkääjästä, eikä hän sellaiseksi muuttunut uudessa roolissaankaan. Tottista tuli valeysi (engl. false nine), vetäytyvä keskushyökkääjä, jonka takaa neljä keskikenttäpelaajaa – yleensä brassit Rodrigo Taddei ja Mancini laidoilla ja italialaiset Daniele De Rossi ja Simone Perrotta keskellä – tekivät juoksuja tyhjään tilaan.

Valeysi ei varsinaisesti ole uusi innovaatio, sillä Tottin siirtämisessä vetäytyväksi kärjeksi oli täysin sama tarkoitus kuin Hidegkutille annetussa roolissa 1950-luvulla. Hidegkutia voikin hyvin perustein pitää ensimmäisenä valeysinä. Hän oli sitä vieläpä kirjaimellisesti, sillä miehen selässä ollut pelinumero yhdeksän hämäsi useimmat unkarilaiseen pelityyliin vihkiytymättömät pitämään Hidegkutia keskushyökkääjänä.

Spallettin Romassa välihyökkääjiä ei vielä varsinaisesti ollut, mutta taktiikan yleistyessä se sai muunnoksen, jossa tyhjään tilaan juoksijat sijoitettiin ylemmäs, ja heitä oli enää kaksi. Näitä kahta keskikentän ja hyökkäyksen välissä pelannutta juoksijaa ja ratkaisijaa voi pitää moderneina välihyökkääjinä.

Modernit välihyökkääjät eivät edellytä valeysiä, vaan heitä voi peluuttaa myös perinteisemmän keskushyökkääjän kanssa. Tällöin kyse on suomalaisittainkin tunnetusta 4-3-2-1 -ryhmityksestä. Näitä joulukuusen yläoksan pelaajia kutsutaan nykyään useimmiten kympeiksi tai piilokärjiksi. Joskus heidät sekoitetaan myös laitahyökkääjiin tai käänteisiin laitureihin, joita he eivät ole: käänteiset laitapelaajat – eli esimerkiksi oikealla pelaavat vasenjalkaiset laiturit – pelaavat lähtökohtaisesti laidan lähellä, josta tekevät juoksuja keskelle, jotta saisivat vetopaikkoja ja tekisivät tilaa nouseville laitapakeille. Joulukuusen yläoksan pelaajat pelaavat lähtökohtaisesti keskemmällä ja tekevät juoksuja laitoihin tai kohti maalia – juuri kuten vanhat välihyökkääjät. Heillä on monesti myös samoja ominaisuuksia ja tehtäviä kentällä: juoksut, ratkaisusyötöt, laukaukset, väleissä pelaaminen ja välien löytäminen.

Mikään ei tietysti estä kuvaamasta näitä pelaajia kympeiksi tai piilokärjiksi. Termien ja käsitteiden tarkoitus on vain selittää ja auttaa paremmin ymmärtämään pelitapahtumia. Ne ovat myös tulkinnanvaraisia ja käyttäjästään riippuvaisia. 2010-luvun jalkapallossa välihyökkääjä -termin käyttämistä puoltaa se, että näissä rooleissa esimerkiksi 4-3-2-1 -systeemissä esiintyy pelaajia, jotka eivät ole laitapelaajia ja jotka ovat myös melko kaukana perinteisestä kymppipaikan pelaajasta. Joulukuusen yläoksilla nähdään yhä harvemmin zidaneita, litmasia ja riquelmeja, vaan paljon useammin schürrlejä, reuseja ja vaikkapa rikuriskejä. He eivät ole pelin rakentajia vaan ratkaisijoita; modernissa jalkapallossa pelintekijät pelaavat alempana.

Avaimena siihen, mitä termiä kannattaa käyttää, on pelaajan rooli, ja se, miten hän sitä tulkitsee. Esimerkiksi Suomen maajoukkueen pelaajista Teemu Pukki ja Kasper Hämäläinen pelaavat yläoksalla välihyökkääjämäisesti, mutta Alexei ja Roman Eremenko enemmän kymppipaikan pelaajan tavoin. Ehkäpä Mixu Paatelaisen kannattaisi pyytää ensimmäistä suomalaista jalkapalloammattilaista Aulis Rytköstä –  pelipaikaltaan vasen välihyökkääjä – konsultoimaan Pukkia, Hämäläistä ja muita siitä, miten tuolla paikalla kannattaa pelata.

Ryhmityksistä ja termeistä puhuminen voi joskus tuntua saivartelulta. Jalkapallon syvällinen analysoiminen johtaa kuitenkin parempaan ymmärrykseen pelitapahtumista, ja sillä on merkitystä myös jalkapallokulttuurin ja jopa menestyksen saavuttamisen kannalta. Englannissa jalkapallon älyllistä analyysia vieroksuttiin ja jopa halveksittiin suuren osan 1900-lukua, mikä yhdistettynä peribrittiläiseen konservatiivisuuteen ja ylimielisyyteen on suuri syy siihen, miksi Englannin maajoukkue on lähtökohtiinsa nähden menestynyt jopa surkeasti kansainvälisissä turnauksissa. Myös Suomessa kirjoitukset jalkapallon taktisesta puolesta ovat mediassa edelleen surullisen vähälukuisia. Valtamediaa tuntuu kiinnostavan vain pelitapahtumien raportointi ja helpot henkilöhaastattelut. Kiinnostusta olisi syytä olla enemmän myös jalkapallon historiaan, sillä perehtyminen historiaan luo kulttuuria ja vie joskus taktiikkaakin eteenpäin – tai taaksepäin, kuten uudelleensyntyneet välihyökkääjät ja valeysit kertovat.