Red Bull Leipzig – tölkkien vai jalkapallon takia?

Proaktiivista, vauhdikasta jalkapalloa pelaava nousijajoukkue haastaa jo ensimmäisellä kaudellaan Bundesliigassa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin. Leimuavissa punavalkoisissa asuissaan joukkueen nuoret tähdet sekä iskevät solkenaan maaleja että päästävät niitä. Kotikatsomot pullistelevat väkeä, tunnelmaa riittää. Jos katsottaisiin vain vihreälle veralle, kaikki pitäisivät RasenBallsport Leipzigista.

Mutta ei. Kyse onkin Red Bull Leipzigista – tuotteesta, jota monikansallinen korporaatio käyttää myydäkseen nuorille eri puolilla maailmaa epäterveellisiä energiajuomiaan. Se rikkoo heikosti peitellyllä yhtiömallillaan häikäilemättömästi Bundesliigan perinteitä ja on tasannut tietään alasarjoista eliittiin poskettomilla summilla rahaa. Lisäksi se on kaikkien muoviseurojen äiti, joka perustettiin Leipzigiin, koska korporaation kasvottomat virkamiehet laskivat, että huippujalkapallon joutomaaksi jääneessä kaupungissa taloudelliset näkymät ovat parhaat. MM-kisoihin 2006 valmistunut moderni stadionkin oli jo odottamassa.

RB Leipzigin pelaajapolitiikka on sovitettu nerokkaasti yhtiön markkinointikonseptiin. Sen sijaan, että suuryrityksen pohjattomasta kassasta ammennettaisiin rahaa väsyneisiin laskeviin tähtiin tai edes huipulla tuikkiviin tähtiin, rahat käytetään huipulle matkalla oleviin pelaajiin. Näistä lahjakkuuksista hiotaan energiajuomayhtiön brändiin täydellisesti sopiva joukkue, joka tosiaan pelaa kuin siivet selässään – sähäkästi prässäten, taidokkaasti syötellen. Nuoret tähdet hiotaan pelitapaan joko Leipzigissa tai toisessa Red Bullissa, Salzburgissa, jonka on tyytyminen farmiseuran statukseen huolimatta siitä, että kyse on omaa liigaansa vuosikaudet dominoineesta seurasta. Rahalla lannoitetaan myös Leipzigin juniorijalkapalloa, jotta Red Bull-DNA saadaan iskostettua myös kaupungin juniorifutaajiin ja seuraan saadaan oman kylän poikia samaistumisen kohteiksi.

Viimeaikaisesta yskähtelystään huolimatta Leipzig on debyyttikaudellaan Bundesliigassa ollut parempi kuin tuskin edes korporaation taskulaskinmiehet tai seuran urheilupuolesta vastaavat Ralf Rangnick ja Ralph Hasenhüttl osasivat odottaa. Supertalenteista supertähdiksi ovat jo singahtaneet hyökkäyksen kulmakivet Timo Werner ja Emil Forsberg ja keskikentän ngolokante, Naby Keita. Werner on tiedetty superlahjakkuudeksi jo pitkään, mutta hänellä oli allaan heikko kausi Stuttgartissa. Emil Forsberg valittiin edellisellä kaudella 2. Bundesliigan parhaaksi pelaajaksi, mutta kuitenkin vain kakkosen, ja Naby Keita Itävallan Bundesliigan parhaaksi, mutta kuitenkin vain Itävallan. Lisäksi rahan polttamisesta huolimatta suuri osa joukkueesta koostuu edelleen gulacseista, comppereista ja ilsankereista, joiden arvelisi viettävän kevättään todennäköisemmin Bundesliigan putoamis- kuin europaikkataistelun parissa.

Leipzigia haukutaan monista syistä, mutta keskeisimpänä lienee sen äärikaupallinen yhtiömalli. Saksassa on pidetty pyhänä, että seurayhteisön ulkopuolisille tahoille kuten kiinalaisille liikemiehille tai sponsoreille ei anneta liian suurta valtaa seuroissa. Kaikki bundesliigaseurat ovat osakeyhtiöitä, mutta 50+1 -sääntö takaa sen, että seurayhteisön jäsenet, muun muassa fanit, omistavat enemmistön seurasta ja omaavat siten äänienemmistön päätöksenteossa. Leipzigin jäsenyys on kuitenkin tiukasti rajattu, eikä päätöksentekoon käytännössä päästetä ulkopuolisia.

Olen Bundesliigan viihdekäyttäjä ja tiedän katsovani liigaa eri näkökulmasta kuin paikalliset fanit. Ulkopuolelta katsottuna minun on vaikea ymmärtää, mikä olennaisesti erottaa Leipzigin esimerkiksi Hoffenheimista, Leverkusenista tai Wolfsburgista. Näistä ensimmäinen on miljardööri Dietmar Hoppin leikkikalu, jonka rakettimainen nousu Saksan ylimmälle sarjatasolle perustui tismalleen samaan kuin RB:nkin, rahaan. Leverkusen on lääkeyhtiö Bayerin joukkue jo nimeltäänkin, ja Wolfsburg on FC Volkswagen – autoyhtiön sisään rakennettu organisaatio. Näistä kaikista 50+1 on kaukana. Kukaan ei kyseenalaista niiden olemassaoloa, koska ne ovat tehneet Bundesliigan perinteiden rikkomisesta perinteen.

Huippujalkapallon kaupallisuuden kritiikissä on se ongelma, että huippujalkapalloa ei olisi, jos se ei olisi kaupallista. 50+1 on jäänne niiltä ajoilta, kun seurat Saksassakin olivat aatteellisia, voittoa tuottamattomia yhdistyksiä, mikä ei ole ollut todellisuutta pitkään aikaan. Säännön tarkoitus on myös pitää kilpailutilanne seurojen välillä reiluna. Mielestäni on absurdia väittää, että sarjassa, jossa FC Bayern kohtaa Darmstadtin, näin olisi ollut enää vuosikausiin. Ja uskooko kukaan, että Uli Hoeneß antaa kenenkään Bayern-sisäpiirin ulkopuolisen sanoa puolta sanaakaan, kun dominanssin jatkossakin varmistavia suuntaviivoja vedellään.

Bundesliigan huipulle ei pääse, eikä siellä pysy, ellei seuraa pyöritä kuin liikeyritystä. Kaikki bundesliigaseurat ovat enemmän tai vähemmän liikeyritysten mannekiineja. Äänekkäästi RB Leipzigia kritisoivat perinneseurat haukkuvat Leipzigia samasta asiasta, jota ne joko itse ovat tehneet vuosikausia tai tekisivät, jos saisivat tilaisuuden. Argumentti, jossa aika legitimoi toiminnan, on mielestäni huono. Red Bullin talous on toki ollut vahvasti epätasapainossa, mutta tuhlaamisen sijaan rahan käyttö vaikuttaa suunnitelmalliselta – investoinnilta, jolta odotetaan tuottoja jo lähitulevaisuudessa. Mikäli seura pääsee eurokentille tai saa myytyä pelaajiaan eteenpäin, talous tasapainottuu nopeasti.

Urheilusanomien Bundesliiga-alustuksessa viime syksynä ”tölkkiseuraa” myöhemminkin toistuvasti kritisoinut Johanna Nordling ihmetteli, kuinka Leipzigin kotiottelut houkuttelivat 2. Bundesliigassakin jopa 25 000 katsojaa per ottelu. Nordling luokitteli katsojat ”viihdeyleisöksi", antaen ymmärtää että kyse on show’n sokaisemista hölmöistä, jotka ovat eri kastissa kuin vaikkapa Dortmundia tai Schalkea kannattavat oikeat fanit. Hän myös väitti, että muoviseurat eivät herätä tunteita, eikä niihin siksi voi samaistua. Leipzigin ympärille kehittynyt aktiivinen fanikulttuuri kertoo aivan muusta. Monet leipzigiläiset – eivät toki kaikki, mutta riittävän moni – kokevat, että seura edustaa omistajatahostaan huolimatta heidän kaupunkiaan. Keitä me tai kukaan muukaan on päättämään, että ei edusta?

Kuten kuvat kertovat, uusioseuraa kohti suunnattu viha ja vähättely ovat antaneet vain lisää rakennuspalikoita Leipzigin fanikulttuurille. "No one likes us, we don't care" -viisua veisataan jo Leipzigin katsomoissa. Jos Bundesliiga elää värikkäästä fanikulttuuristaan, RB juottaa liigalle tölkistään vain lisää energiaa. Sytykkeitä faniudelle tarjonnee sekin, että seuran olemassaolo on taloudellisesti monin tavoin eduksi Leipzigin kaupungille. Totta kai kyse on myös viihteestä ja show’sta, mutta niin on myös Münchenissä, Leverkusenissa, Hampurissa ja Freiburgissa. Myös perinneseurat myyvät elämyksiä. Ja miksi eivät myisi?

On Red Bull -konsernin ekspansiossa jalkapalloon mielestäni ongelmiakin. Räikein niistä ei kuitenkaan liity Bundesliigaan, vaan Red Bull Salzburgin ja Red Bull Leipzigin väliseen, europelien kannalta kieltämättä ongelmalliseen suhteeseen. Jos molemmat pääsevät Mestarien liigaan ja sattuisivat vielä kohtaamaan, olisi kilpailun uskottavuus vaakalaudalla. Ainakin RB Leipzigin uskon kiemurtelevan tavalla tai toisella mukaan, jos se ylipäätään liigaan oikeuttaville sijoille yltää. RB Salzburgin kohdalla asia ei tässä tapauksessa olisi yhtä selvä.

Tuhoaako Red Bull Leipzig Bundesliigan? Jos Bundesliigaa ei ole tuhonnut sekään, että yksi seura on päässyt asemaan, jossa se voi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi ostamalla niiltä vuosittain parhaat pelaajat, joita ei edes itse tarvitse, tuskinpa Red Bullkaan siihen pystyy. Red Bullin tapaisia esimerkkejä löytyy runsaasti Saksan ulkopuolelta, ja useisiin niistä verrattuna RB:n strategia vaikuttaa pitkäjänteisemmältä. Red Bullin myötä Bundesliigan kilpailuasetelma voi jopa parantua. Ainakaan yhtään huonontua se ei voi.

Kuvalähteet:

Flickr / strassenstriche.net; PercyGermany.

Sekava historia, epävarma tulevaisuus

Espoon jalkapallohistoria heijastelee Espoon kaupungin historiaa. Miksi espoolaisuus ei ole tarjonnut kasvualustaa huipputason jalkapalloseuralle? Onko Espoota edes mahdollista valjastaa yhden seuran taakse?

Espoolaisen huippujalkapallon ongelmat kumpuavat viime kädessä toimintaympäristöstä. Espoo on kokoelma toisistaan erillisiä asutuskeskuksia, jotka liitettiin kumileimasin napautuksella samaksi kaupungiksi 1970-luvulla. Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä pääkaupunkiseudulle suuntautunut muuttoliike lisäsi alueen väkilukua räjähdysmäisesti, mutta yhtenäistä keskustaa ei syntynyt. Keskiaikaisen Espoon tuomiokirkon lähistölle rakennettu Espoon keskus on sellaisesta kaukana; espoolaista identiteettiä ankeiden hallintorakennusten lomasta ei löydä.

1950-luvulta lähtien erityisen nopeasti kasvoivat radanvarren Leppävaara ja amerikkalaiseksi puutarhakaupungiksi suunniteltu Tapiola. Suuri osa tulokkaista oli lapsiperheitä, joten Espoon alueelle perustettujen urheiluseurojen toiminta suuntautui alusta saakka etupäässä junioreihin. Jalkapalloseuroista vanhin edelleen toimiva on vuonna 1940 suojeluskunnan alaisuudessa syntynyt Esbo Bollklub (EBK). Hieman nuorempia ovat 1950–1960-lukujen taitteessa perustetut Tapion Honka ja Leppävaaran Pallo (LePa). Vaikka painopiste oli junioritoiminnassa, kaikilla seuroilla oli edustusjoukkueensa myös miesten sarjoissa. Parhaasta menestyksestä vastasi Honka, joka pelasi vuosia Suomen sarjassa ja selvisi vuonna 1969 jopa Suomen Cupin finaaliin, jonka se hävisi cupin kestomenestyjälle, Valkeakosken Hakalle.

Vuonna 1975 yleisseurana toiminut Tapion Honka jakaantui: sen jalkapallojaosto lähti omille poluilleen nimellä FC Honka. Honka opittiin jo 1970- ja 1980-lukujen aikana tuntemaan laadukkaasta juniorivalmennuksestaan, ja kaudella 1981 Jyrki ”Jyrä” Heliskoski valmensi seuran SM-sarjan porteille asti. Nousu ei toteutunut, mutta saatiinpa Tapiolan Urheilupuistoon kaksi vuotta myöhemmin sentään nurmikenttä – nykynäkökulmasta katsoen toki kovin myöhään.

Ensimmäinen yritys fuusioida espoolaista edustusjalkapalloa nähtiin 1980-luvun lopussa. Vuonna 1989 perustetun, Leppävaaran urheilupuiston uudelle stadionille majoittuneen FC Espoon oli tarkoitus olla espoolaisten jalkapalloseurojen yhteinen edustusjoukkue, joka ponnistaisi kansalliselle huipulle muiden espoolaisseurojen jauhaman juniorimyllyn avulla. Yhdeksi FC Espoon kasvattajaseuraksi kaavailtiin myös Honkaa, jolle 1980-luku oli ollut taloudellisesti raskas. Honka liittyikin hankkeeseen, ja sen parhaimmat pelaajat vaihtoivat FC Espoon siniseen paitaan uuden seuran ensimmäiselle kaudelle.

Suunnitelmat kaatuivat nopeasti seurayhteisön eripuraan. FC Espoo pelasi parhaimmillaan Kakkosessa, mutta katosi 1990-luvun puoleen väliin mennessä jalkapallokartalta kokonaan. Omille teilleen lähtenyt Honka puolestaan päätyi vuonna 1994 HJK:n farmiseuraksi konkurssiin ajautuneen Vantaan Pallon paikalle. Hongan miehistö muuttui jälleen täysin: VanPan pelaajat – joukossaan muun muassa Erkka V. Lehtola ja Aki ja Riku Riihilahti – siirtyivät Honkaan ja nostivat kahdessa kaudessa Hongan Kolmosesta Ykköseen. Yhteistyö HJK:n kanssa ei jatkunut pitkään, mutta hissiliike oli ohi: Honka pelasi seuraavat kymmenen vuotta Ykkösessä – keltamustissa paidoissaan, joiden pystyraidat olivat peruja Klubi-yhteistyöstä.

FC Espoo teki paluun vuonna 2002. Se sai LePan paikan Kakkosessa, ja enimmäkseen tällä tasolla seura on siitä pitäen nähtykin. Nykyisin seura on juniorijalkapalloon keskittyvien LePan, Kauklahden Pyrinnön, Pohjois-Espoon Ponsin ja FC Kasiysin yhteinen edustusjoukkue. Hongan tarina puolestaan sai uuden luvun vuonna 2004, kun Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen tulivat seuran omistajiksi. Joukojen hurjat visiot ja valmentajakaksikko Ville Lyytikäinen ja Mika Lehkosuo houkuttelivat paikalla nimekkään pelaajakatraan, ja kauden 2005 päätteeksi Honka juhli nousua Veikkausliigaan. Alku pääsarjassa oli lupaava, ja liigajalkapalloa Tapiolan urheilupuistoon kyhättyihin putkikatsomoihin saapui ihmettelemään runsaasti espoolaisia. Lopulta kupla kuitenkin puhkesi surkeaan taloudenpitoon, jota säesti epärealistinen stadionhanke. Vuonna 2016 ympyrä sulkeutui, kun Honka ja FC Espoo kohtasivat jälleen – Kakkosessa.

Espoolaisen jalkapallon tila tällä hetkellä on arvoituksellinen. FC Honka tekee uutta nousua Esportin omistuksessa: seuran miesten edustusjoukkue on vuoden 2015 alusta lähtien ollut organisatorisesti liikeyritys Esportin alaosasto. Esport maksaa palkan sekä joukkueen ammattilaispelaajille että taustahenkilöille ja teettää ainakin osalle heistä myös jalkapallon ulkopuolisia töitä. Honka jakaa Tapiolan urheilupuiston espoolaisen joukkueurheilun nousukkaan Espoo Unitedin kanssa, jonka on väläytelty olevan kiinnostunut imaisemaan itseensä myös keltamustat naapurinsa. Ainakaan toistaiseksi sen enempää Hongan fanit kuin Esportkaan eivät ole ajatuksesta innostuneet, eikä ihme: fuusioseuran sulatusuunissa Hongan värit, nimi ja brändi katoaisivat.

Kaudella 2017 Tapiolan urheilupuistossa pelataan jälleen Ykköstä.

Huhupuheiden mukaan vaihtoehtoinen yhteistyötaho miljonääri Jussi Salonojan omistamalle Unitedille on FC Espoo. Urheilulehti huhuili lokakuun lopussa myös mystisestä ulkomaalaisesta tahosta, joka olisi kiinnostunut luomaan Leppävaaraan kansalliselle huipulle ja eurokentille pyrkivän jalkapalloseuran – mahdollisesti yhteistyössä FC Espoon kanssa. Hongan samanlaiset pyrkimykset eivät Urheilulehden mukaan tätä tahoa haittaa, vaan kilpailuasetelma nähdään päinvastoin hyödyllisenä uuden seuran identiteetin kehittymisen kannalta.

Tuntematon ulkomaalainen taho herättää väistämättä epäilyksiä, mutta ajatus FC Espoon muuttamisesta kasvattajaseurasta huipulle pyrkiväksi täysammattilaisseuraksi on kiinnostava. FC Espoo on perustettu edustustason jalkapalloa pyörittäväksi fuusioseuraksi, joten uusi omistuspohja ja uudelleenbrändäys eivät tuhoaisi seuran identiteettiä. Lisäksi FC Espoo tavoittelee visionsakin mukaan "johtavan espoolaisen kilpajalkapalloseuran asemaa", mikä ei seuran nykyisillä resursseilla ole realismia. Sinipaidoilla ei ole laajempaa kannatusta tai näkyvyyttä ”Lepuskin” kaupunkikuvassa, mutta kasvupotentiaalia kyllä olisi. Suur-Leppävaaran alueella asuu yli 60 000 ihmistä, joiden joukossa on massoittain FC Espoon johtamassa seurayhteisössä pelaavia jalkapallojunioreita vanhempineen. Leppävaarassa on myös melko vahva paikallisidentiteetti, josta kertoo muun muassa aktiivinen paikallisyhdistys.

Tähän asti edustustason jalkapallo ei ole ollut osa leppävaaralaisuutta, mutta muuttuisiko tilanne, jos FC Espoo alkaisi tavoitella tosissaan nousua ylöspäin? Kunnianhimoiset suunnitelmat yhdistettynä resursseja ja rahaa omaavaan taustavaikuttajaan saattaisivat houkutella seuraan useita niistä FC Espoo -taustaisista pelaajista, joita Suomen kolmella ylimmällä sarjatasolla pelaa. Myös Espoon nykyjoukkueessa on potentiaalia; nuori ryhmä sijoittui päättyneellä kaudella Kakkosen lohkonsa neljänneksi. Leppävaaran stadion on toki yleisurheilustadion, mutta ominaisuuksiltaan ja kapasiteetiltaan (2800 katettua katsomopaikkaa) se riittäisi mainiosti liigapeleihinkin. Stadionin pääkatsomo kohoaa kenttään nähden korkealle; se sopii mielestäni juoksuradoista huolimatta hyvin jalkapallon katsomiseen.

Näkymiä Leppävaaran urheilupuiston katetusta pääkatsomosta.

Onko FC Espoo, Leppävaaran urheilupuisto ja koko Leppävaaran alue lopulta riittävän potentiaalinen kokonaisuus huippujalkapallolle, on avoin kysymys. Sama koskee edelleen Tapiolaakin. Honka voi hyvinkin palata Veikkausliigaan nykyisilläkin stadion-olosuhteilla, mutta vakiintuminen liigatason seuraksi edellyttää oikeaa jalkapallostadionia. Juniorityö ja stadion ovat kivijalkoja, joihin ylöspäin haluavan suomalaisen jalkapalloseuran pitää tukeutua. Jos haaveet kaatuvat, ainakin perusta jää. Joukojen jäljiltä jäivät vain putket.

Espoolainen identiteetti pakenee määrittelyä, mutta itse yli 20 vuotta Lepuskissa asuneena väittäisin, että alueellisen samaistumisen kohde on espoolaiselle yleensä lähiympäristö – Leppävaara, Tapiola, Matinkylä, Espoonlahti. Yhden Espoo Unitedin sijaan espoolaiseen identiteettiin ja kaupunkirakenteeseen voisi sopia paremmin se, että huipulle pyrkii kaksi seuraa – toinen Leppävaarasta, toinen Tapiolasta.

Lähteet: Mikael Erävuori ja Jukka Pakkanen: FC Honka – 50 vuotta. Espoo 2006.

Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.