Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.

Jalkapallo nationalismin välineenä sotien välisen ajan Euroopassa

Tässä kirjoituksessa tarkastelen fasismin vaikutuksia keski- ja eteläeurooppalaiseen jalkapalloon 1920- ja 1930-luvuilla ja pohdin, miten aikakauden nationalistinen ja militaristinen urheiluideologia ilmeni eurooppalaisessa jalkapallossa.

Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid (suom. Pelien peli) on modernin jalkapallokirjallisuuden klassikoksi noussut historiateos. Wilsonin teos käsittelee jalkapallon taktista ulottuvuutta, mutta sen suurimpana vahvuutena ei ole varsinainen kova taktinen analyysi, vaan kansallisten pelityylien ja valtavirtaan nousseiden taktisten suuntausten selittäminen laajemman yhteiskunnallisen kontekstin avulla. Tässä Wilson onnistuu mainiosti etenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon osalta.

Kirjan kenties ajatuksia herättävin luku kertoo jalkapallon tarinaa Keski- ja Etelä-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskieurooppalaisen jalkapallon historiassa maailmansotien väliset vuosikymmenet olivat kasvun ja taktisten innovaatioiden aikaa. Vasta perustetut ammattilaisliigat keräsivät Itävallassa ja Unkarissa huimia katsojamääriä. Jalkapallosta tuli tiivis osa keskieurooppalaisten suurkaupunkien, ennen kaikkea Wienin, Prahan ja Budapestin, kaupunkikulttuuria ja nousevan keskiluokan elämäntyyliä. Sivistyneistö, josta suuri osa muodostui juutalaisista, keskusteli kulttuurikaupunkien kahviloissa jalkapallosta siinä missä politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Jalkapallo limittyi osaksi kahvilakulttuuria erityisesti Wienissä. Keskustelukulttuuria luonnehti älyllisyys ja syvällisyys, jotka eivät liittyneet jalkapalloon – tai yleensä urheiluun – juuri missään muualla.

Wienin kahviloissa käytiin vilkasta jalkapallodebattia 1900-luvun alussa. Kuvassa Cafe Schwarzenberg. Kuva: Wikimedia Commons

Ajan intellektuelli ilmapiiri tuki taktisia innovaatioita, jotka siirtyivät käytäntöön Jimmy Hoganin ja Hugo Meislin kaltaisten uranuurtajien kautta. Keskieurooppalaisessa jalkapallossa onnistuttiin liittämään yhteen 1900-luvun alun jalkapallon kaksi ihailluinta osaa: eteläamerikkalainen virtuoosimainen yksilötaituruus ja skotlantilainen lyhytsyöttöpeli. Syntyi Tonavan koulukunnan nimellä tunnettu tyylisuunta.

Tonavan koulukunnan makein hedelmä oli Itävallan maajoukkue 1930-luvulla. Hugo Meislin valmentaman Wunderteamin pelityyli liitettiin Wienin kahviloissa saumattomasti osaksi maan kulturellia eleganssia; maajoukkueen luovaa kärkipelaajaa Matthias Sindelaria pidettiin artistina, joka pelaamisellaan todisti, että urheilu ei ole vain fyysistä ja brutaalia ruumiinkulttuuria, vaan taidetta.

Matthias Sindelar, "Der Papierene". Kuva: Wikimedia Commons.

Wilson piirtää Tonavan koulukunnan esteettisestä jalkapallosta ja sen taustalla olleesta intellektuellista keskustelukulttuurista romanttisen kuvan. Sen saamat piirteet ovat poikkeuksellisia, kun niitä vertaa melkein minkä tahansa muun lajin ja maan urheilukulttuuriin. Vallitseva urheiluideologia 1920- ja 1930-luvuilla oli lähes kaikkialla fyysinen, maskuliininen ja sotaisa; esteettiset ja taiteelliset arvot liitettiin lähinnä naisvoimisteluun. Sivistyneistö, joka kohotti urheilun samanarvoiseksi korkeakulttuurin kanssa, on sekin ajatuksena poikkeuksellinen. Useimmissa maissa se osa eliitistä, joka oli urheilusta vähääkään kiinnostunut, piti sitä lähinnä apuvälineenä nationalististen tavoitteiden saavuttamisessa: urheilulla karaistiin kansan luonnetta ja terveyttä sekä parannettiin sen sotakuntoisuutta.

Niin poikkeuksellista kuin keskieurooppalainen jalkapallokulttuuri tuolloin oli, on hyvä huomata, että sen sivistynyt ja esteettinen luonne ei ollut kaikenkattava. Inverting the Pyramidissa ei mainita lainkaan joukkuetta, joka ideologialtaan ja olemukseltaan oli kuin Wunderteamin antiteesi – Muskeljudentum-aatteen jalkapalloilullista äänenkannattajaa, wieniläistä Hakoahia. Muskelijuutalaisuus oli Max Nordaun kehittämä aate, jonka keskipisteenä oli ajatus siitä, että urheilu oli veltoksi ja ”naismaiseksi” muuttuneen juutalaiskansan tarvitsema lääke, joka tekisi siitä fyysisesti ylivertaisen muihin kansoihin verrattuna. Hakoahin erinomaista menestystä sekä Itävallan liigassa että ulkomaan kilpailukiertueilla pidettiin todistusaineistona juutalaiskansan potentiaalista. Tuon ajan aatteellisessa ilmastossa tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Esimerkiksi Suomessa parhaiden kestävyysjuoksijoiden menestys otettiin samalla tavalla yhteiseksi kansalliseksi omaisuudeksi, joka kertoi siitä, mihin kaikki suomalaiset pohjimmiltaan pystyisivät.

Hakoah joukkuekuvassa vuonna 1925. Kuva: Wikimedia Commons

Hakoah voitti Itävallan mestaruuden 1920-luvun puolivälissä, mutta joukkueen myöhempi maine syntyi pitkälti kansainvälisten kiertueiden ansiosta. Hakoahissa oli samoja piirteitä kuin Harlem Globetrottersissa: sen aikaansa edellä oleva markkinointikoneisto myynninedistäjineen ja promoottoreineen piti huolta siitä, että kun joukkue saapui kaupunkiin, hype oli jo syntynyt. Tähtäimenä Hakoahilla oli muukin kuin urheilullinen menestyminen ja juutalaisten fyysisen kunnon parantaminen. Franklin Foerin mukaan juutalaiseliitti ryhtyi rahoittamaan Hakoahia, koska joukkue oli niin tehokas sionismin levittämisessä; aiemmin varakkaat juutalaisherrat olivat ylenkatsoneet raakalaismaisena työläislajina pitämäänsä jalkapalloa. Kun juutalaisälymystö keskusteli jalkapallosta wieniläisissä kahviloissa, saattoi keskustelun motiivi siis olla aivan toinen kuin kiinnostus urheiluun tai halu kohottaa se samanarvoiseksi taiteen kanssa.

Itävallan Wunderteam ei saanut tyylillisiä vastineita muualla Euroopassa. Jalkapalloa luonnehtivat samat piirteet sekä Brittein saarilla että Etelä-Euroopassa: peli oli fyysistä ja kovaa, eikä sen taustalla ollut syvällistä taktista ajattelua; sitä itse asiassa vieroksuttiin. Suurimmat erot etelän ja pohjoisen välillä kumpusivat politiikasta. Toisin kuin Brittein saarilla, jalkapallosta tuli sekä Italiassa että Espanjassa vallanpitäjien tietoisesti käyttämä väline oman asemansa ja aatteensa pönkittämiseen.

Jalkapallo sopi hyvin 1900-luvun alkupuolen fasistiseen ihmisihanteeseen, koska sen katsottiin edellyttävän voimaa, taistelutahtoa, rohkeutta ja ylpeyttä. Benito Mussolinin ja kenraali Francisco Francon mielestä jalkapallossa kuvastuivat maiden rodulliset erityispiirteet paremmin kuin muissa urheilulajeissa. Vittorio Pozzon armeijamaisella kurilla johtama, erinomaisesti menestynyt Italian maajoukkue oli Mussolinille erittäin käyttökelpoinen propagandaväline, ja sama koski myöhemmin Francoa ja espanjalaista jalkapalloa. Iberian niemimaan jalkapallosta oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tiki-taka kaukana. Espanjalainen pelitapa tarkoitti tuolloin raivokasta taistelua, juoksemista ja aggressiivisia taklauksia. Sen juuret olivat, kummallista kyllä, Baskimaassa. Baskien pelityyliä ja mentaliteettia alettiin 1920-luvulla kuvata yleistermillä la furia, jonka  katsottiin edustavan parhaita puolia myös espanjalaisuudesta. Francon aikana la furia oli ihanne, jota tuli seurata kaikilla elämänalueilla. Vaikka nykyisin sen merkitys espanjalaisuuden tunnusmerkkinä on hämärtynyt, elää termi edelleen Espanjan maajoukkueen lempinimenä la furia roja.

Vittorio Pozzon luottopelaaja, keskushyökkääjä Giuseppe Meazza (oik.) taistelee pallosta. Kuva: Wikimedia Commons

Natsi-Saksassa jalkapalloon ei liitetty samanlaisia merkityksiä. On vaikea arvioida, mistä tämä johtui, mutta osansa lienee ainakin sillä, että Saksassa ammattilaisjalkapallo ei vielä liittynyt yhteiskuntaan niin tiiviin sitein kuin myöhemmin. Ensimmäinen ammattilaisliiga, Bundesliiga, perustettiin vasta sotien jälkeen, eikä Saksan maajoukkuekaan saavuttanut sellaista menestystä, että sitä olisi voinut hyödyntää kansallissosialistisessa propagandassa. Wilsonin mukaan ainoa jalkapallo-ottelu, jonka Hitler koskaan näki, oli Saksan nöyryyttävä tappio Norjalle Berliinin olympialaisissa 1936.

Suomessa jalkapallon suhteen tultiin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Saksassa. Harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa valkoisessa Suomessa joukkueurheilu löysi viitekehyksensä suojeluskuntajärjestöistä, mutta jalkapalloa liikkeen toimintaan ei huolittu mukaan. Suojeluskuntaurheilua tutkineen Erkki Vasaran mukaan lajilla oli kannattajansa, mutta pääasiassa Tahko Pihkalan vaikutuksesta suojeluskuntien tärkeimmäksi joukkuelajiksi nousi pesäpallo, jonka Pihkala kehitti sodankäynnin tarpeita silmällä pitäen. Pihkala ei nähnyt jalkapallossa samanlaisia piirteitä kuin eteläeurooppalaiset ajattelijat, vaan piti sitä luonnottomana ja vääriä ominaisuuksia kehittävänä lajina. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Mikäli Pihkala ja muut suojeluskuntaurheilun johtajat olisivat valinneet jalkapallon nationalistisen militarisminsa välineeksi, olisi koko laji saattanut lähteä nousuun jo ennen sotien jälkeistä muuttoliikettä kaupunkeihin.

Kuinka sitten Itävallan Wunderteamille kävi? Sen kohtaloksi koitui paradoksaalisesti sama tekijä, joka oli silotellut Italian maajoukkueen tietä maailman huipulle: fasismin nousu. Kun Saksa liitti maaliskuussa 1938 Itävallan itseensä, Itävallan maajoukkue joutui vetäytymään vuoden 1938 MM-kisoista, ja sen pelaajat pakotettiin edustamaan Saksaa. Anschluss oli kuolinisku niin Wunderteamille ja sen taustalla vaikuttaneelle sivistyneelle, juutalaisvetoiselle jalkapallokulttuurille kuin joukkueen suurimmalle tähdelle Matthias Sindelarille. Sindelar löydettiin kuolleena asunnostaan pian sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt edustamasta Saksaa. Virallisesti Der Papierene menehtyi häkämyrkytykseen, mutta syyksi on esitetty myös onnettomuutta, itsemurhaa tai Gestapon toteuttamaa salamurhaa. Oli miten oli, Wunderteamin ja Sindelarin parhaaksi saavutukseksi jäi vuoden 1934 MM-kisojen välieräottelu, jossa maailmanmestaruuteen marssinut, aggressiivinen Vittorio Pozzon Italia kukisti sen.