Television taika – brittifutiksen menestysresepti kotimaisen pääsarjajalkapallon avuksi

Suomea, Ruotsia ja Norjaa yhdistää median ja urheiluveikkauksen synnyttämä kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon ja erottaa se, että vain Suomessa kotimainen pääsarjajalkapallo ei ole suosittu yleisölaji. Tästä tekstissä tuon esiin ilmiöiden taustaa ja pohdin televisionnin merkitystä Veikkausliigalle.

Pohjoismaisen urheilumedian historiassa korostuva brittifutis oli alkujaan Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiollisten yleisradioyhtiöiden yhteishanke, jonka tarkoitus oli pönkittää valtiollisten veikkausmonopolien tärkeintä uhkapeliä: vakioveikkausta. Englannin liigan perusta vakioriveillä valettiin Suomessa jo sotavuosina. Vuodesta 1944 lähtien pelattavina olleet brittikohteet olivat suositumpia kuin kotimaisten palloilusarjojen kohteet pääasiassa arvaamattomuutensa takia: kuka tahansa saattoi menestyä, vaikka ei joukkueiden voimasuhteista mitään olisi tiennytkään. Veikkaaja-lehdessä ilmestyneet vetovihjeet ja BBC:n World Service antoivat tärppejä, mutta todellisia brittifutiksen asiantuntijoita oli vähän. 1960-luvun lopulla alkanut englantilaisten liigaotteluiden televisiointi oli alkuvaiheessa ennen kaikkea veikkaajille tarkoitettu lisäpalvelu. Vaikka televisioissa näkyvästä pelistä ei koskaan ollut täyttä varmuutta ennen alkuvihellystä – eikä aina sen jälkeenkään – tarkoituksena oli, että peli olisi yksi vakiokupongissa olevista kohteista, ja koko riviä seurattaisiin lähetyksen aikana.

Veikkaajat saivat tiedon televisioiduista otteluista usein jo Veikkaajan/Veikkaus-Loton etusivulta.

Kun ensimmäiset suorat ottelut lähetettiin Pohjoismaissa 1960-luvun lopussa, ei niitä ollut mahdollista katsoa suorana edes Englannissa. BBC:llä oli oikeus näyttää Match of the Day -ohjelmassaan vain kooste- ja jälkilähetyksiä, joissa niissäkään otteluparia ei saanut paljastaa etukäteen. Syynä oli BBC:n kanssa TV-sopimuksesta neuvotelleen Englannin liigan pelko siitä, että katsojamäärät laskisivat, jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus katsoa pelejä kotisohviltaan. Englannissa suorien TV-pelien aika koitti vasta vuonna 1983.

Brittifutis löysi paikkansa osana uuden vapaapäivän, lauantain, viettoa kaupungistuvassa, keskiluokkaistuvassa ja viihteellistyvässä Suomessa. Televisioitu brittifutisottelu ja vakiorivi olivat huumaava yhdistelmä, joka liimasi veikkaajat ruutujensa ääreen ensimmäisistä reaaliajassa nähdyistä otteluista lähtien. Veikkaamisen tueksi tarkoitettu suora TV-lähetys muuttui 1970- ja -80-lukujen aikana perinteeksi ja lopulta instituutioksi, jonka merkitys ja vaikutukset laajenivat kauas uhkapelien ulkopuolelle – siitäkin huolimatta, että televisioitujen pelien määrä kaudessa oli nykymittapuulla pieni. TV-ottelut alkoivat yleensä marraskuussa, ja ne lähetettiin peräkkäisinä lauantaina kahdessa viiden-kuuden ottelun sarjassa vuodenvaihteen kummallakin puolella. Liigaotteluiden lisäksi ohjelmistoon kuuluivat Englannin liigacupin ja FA-cupin loppuottelut. Vuosikymmeniä jatkunut perinne synnytti Pohjoismaihin intohimoisesti englantilaisjoukkueita kannattaneen joukon: tänä päivänä viisissä-kuusissa kymmenissä olevat englantilaisten seurojen kannattajat ovat ensimmäinen brittifutiksesta kiinnostunut sukupolvi, ja moni heistä siirsi perinteen myös omille lapsilleen.

Millaiseen maaperään brittifutiksen siemenet Pohjoismaissa kylvettiin?

Ruotsissa brittifutis juurtui maahan, joka oli jo kyllästetty jalkapallolla. Ruotsin pääsarjajalkapallolla oli kiveen hakattu asema jo 1930-luvulla: samaan aikaan, kun suomalaiset kerääntyivät massoittain urheiluareenoille vain olympiasankareidensa kotimaan kiertueilla, ruotsalaiset jalkapalloseurat vetivät kymmeniä tuhansia ihmisiä pääsarjaotteluihinsa. Brittifutiksen televisioinnin alkaessa 1960-luvulla Ruotsilla oli jo takanaan mittava arvokisahistoria, jonka kruununa olivat vuonna 1958 pidetyt MM-kotikisat, joissa se selvisi loppu-otteluun. Norjan ja Suomen jalkapalloilullinen pohja erosi Ruotsista selvästi: kumpikin oli harvaan asuttu talvi- ja kestävyysurheilijoiden maa, jossa maajoukkue väläytteli vain yksittäisissä otteluissa, kotimaisen pääsarjan amatööripohja oli muurattu syvälle ja ammattilaispelaajat oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Erilaisista taustoistaan huolimatta brittifutis oli hitti kaikissa maissa. Norjassa siitä tuli lopulta vielä suositumpaa kuin Suomessa ja Ruotsissa. Nykypäivän suosiosta viitteitä antavat muun muassa brittiseurojen kannattajayhdistykset, joita on perustettu sekä Suomeen että Norjaan viime vuosikymmenten aikana. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liverpoolin Lofoottien kannattajayhdistyksellä on 100 jäsentä, kun koko Suomen Liverpool-yhdistyksellä on noin 350.

Liverpool-faneja Oslon Bislettillä ystävyysottelussa Lyn-Liverpool elokuussa 2009. Kuva: Bringsverd (Flickr/Wikimedia Commons)

Tänä päivänä Norjassa kotimainenkin jalkapallo on kuitenkin hyvin suosittua ja laajalti kannatettua. Useimmilla norjalaisilla on suosikkiseura sekä Englannista että kotimaastaan. Norjan, kuten Ruotsinkin, pääsarjajalkapallo lähti jyrkkään nousuun 1990-luvulla, jolloin Norjan maajoukkue menestyi arvokisoissa suoraviivaista brittijalkapalloa – kuinkas muuten – ihannoineen Egil ”Drillo” Olsenin johdolla, ja useat norjalaispelaajat siirtyivät Englannin Valioliigaan, löivät siellä läpi ja palasivat kotimaahansa nostamaan pääsarjan tasoa. Norjassa on nykyisin väkilukuun suhteutettuna suurin määrä rekisteröityjä jalkapalloilijoita maailmassa: lähes 400 000 jalkapalloilijaa on lähes kymmenesosa talviurheilumaana tunnetun Norjan väestöstä. 6–24 vuotiaista norjalaisista pysäyttävät kolme neljäsosaa pelaa organisoitua jalkapalloa.

Norjan Tippeligaenin yleisökeskiarvo nousi kaudella 2007 ennätyslukemiin (10 521) . Kuva ottelusta Brann-Strømsgodset huhtikuulta 2007. Kuva: Øyvind Vik (Wikimedia Commons)

Norjan tapauksessa polttoainetta kotimaiselle pääsarjalle tarjosi myös televisio. Norjan televisio aloitti pääsarjajalkapallon säännöllisen televisioinnin jo 1990-luvun alussa, jolloin lajin asema ei vielä ollut Norjassa sitä mitä se nyt on. Televisionäkyvyyden merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida. Suomen urheiluhistoriassa ja -kulttuurissa medialla on ollut erittäin näkyvä rooli: kestävyysjuoksijoiden uroteot, jääkiekon maailmanmestaruudet ja formulakuskien menestys ovat jääneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin nimenomaan selostettuina televisiolähetyksinä. Pienemmässä mittakaavassa muistiin on jäänyt myös muun muassa MTV3:n Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai-iltapäivisin usean vuoden ajan 1990-luvulla ruuduille ilmaantuneet oranssit pikkutakkit ja Jutin ylämummot loivat mieleenpainuvan brändin, jonka merkitystä jääkiekon SM-liigalle ei voi vähätellä.

Kotimaisen jalkapallon historiaa suomalaisessa mediassa sävyttää lyhytjänteisyys ja häilyvyys. Kaupallisten kanavien vähäinen kiinnostus Veikkausliigaa kohtaan on ymmärrettävä seuraus liigan heikosta markkina-arvosta, mutta se ei selitä eri logiikan mukaan toimivan Yleisradion ja Veikkausliigan välillä vuosikausia jatkunutta on-off -suhdetta. Suhteen hedelmänä urheilufaneille on tarjoiltu puolihuolimattomasti toteutettuja harvalukuisia TV-otteluita loppukaudesta ja Urheiluruudun satunnaisia maalikoosteita, joiden laatu saa paatuneemmankin jalkapallofanin kyynelten partaalle. Aivan liian lähelle zoomatut koosteet eivät palvele suomalaista jalkapalloa vaan pönkittävät sen amatöörimäistä mielikuvaa. Julkisena, verorahotteisena palveluna Ylen on pystyttävä parempaan. Jalkapallo sopisi täydellisesti osaksi Ylen viime syksynä lanseeraamaa Urheiluviikonloppu-konseptia, jossa näytetään viikonloppuisin otteluita mm. koripallon, lentopallon, käsipallon ja salibandyn pääsarjoista, mutta mitä teki Yle, kun sarjat keväällä päättyivät ja siirtymä jalkapalloon olisi ollut kuin valmiiksi pedattu? Siirsi ohjelman kesätauolle.

A-maajoukkueen pelien ja satunnaisten euro-otteluiden näkyminen Ylellä ei korvaa Veikkausliigan näkymättömyyttä. Jo yksi peli viikossa samaan katseluaikaan parantaisi televisionäkyvyyttä merkittävästi, ja se saattaisi pidemmälle aikavälillä lisätä myös paikan päälle saapuvien katsojien määrää. Stavangerin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että julkisilla kanavilla näkyvillä TV-otteluilla oli odotuksien vastaisesti jopa positiivinen vaikutus Norjan Tippeligaenin yleisömääriin.

Yksi vaihtoehto vapaasti katsottavien TV-lähetysten toteuttamiselle voisi olla brittifutiksen menestysreseptin soveltaminen yhdistämällä sunnuntai-iltaisin näytetty televisiopeli kotimaisista otteluista muodostetun vakiorivin seuraamiseen. Yhteiskunta, mediamaisema ja uhkapelaaminenkin ovat mullistuneet viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta veikkausten seuraaminen TV:ssä näkyvän pelin ohessa on yhtä koukuttava yhdistelmä kuin ennen. Lähetykset voisi toteuttaa esimerkiksi VeikkausTV:n Futiskierros-innovaation tapaan seuraamalla kierroksen kaikkia otteluita, niin että pääottelusta hypätään muille paikkakunnille, heti kun niissä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Brittifutiksesta tuli instituutio, kun TV-ottelut yhdistettiin vakioveikkaukseen, ja niitä näytettiin usean vuosikymmenen ajan samaan katseluaikaan. Jos Veikkausliiga olisi näkynyt jollakin pääkanavalla säännöllisesti 1990-luvulta lähtien, kuten Tippeligaen Norjassa, sekin saattaisi olla. VeikkausTV:llä näkyvistä peleistä siihen ei koskaan ole, niin korkeatasoisia kuin sen lähetykset nettistreameiksi ovatkin.

Lisää samasta aiheesta Jalkapallolehden tuoreessa artikkelissa.

Jalkapallo nationalismin välineenä sotien välisen ajan Euroopassa

Tässä kirjoituksessa tarkastelen fasismin vaikutuksia keski- ja eteläeurooppalaiseen jalkapalloon 1920- ja 1930-luvuilla ja pohdin, miten aikakauden nationalistinen ja militaristinen urheiluideologia ilmeni eurooppalaisessa jalkapallossa.

Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid (suom. Pelien peli) on modernin jalkapallokirjallisuuden klassikoksi noussut historiateos. Wilsonin teos käsittelee jalkapallon taktista ulottuvuutta, mutta sen suurimpana vahvuutena ei ole varsinainen kova taktinen analyysi, vaan kansallisten pelityylien ja valtavirtaan nousseiden taktisten suuntausten selittäminen laajemman yhteiskunnallisen kontekstin avulla. Tässä Wilson onnistuu mainiosti etenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon osalta.

Kirjan kenties ajatuksia herättävin luku kertoo jalkapallon tarinaa Keski- ja Etelä-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskieurooppalaisen jalkapallon historiassa maailmansotien väliset vuosikymmenet olivat kasvun ja taktisten innovaatioiden aikaa. Vasta perustetut ammattilaisliigat keräsivät Itävallassa ja Unkarissa huimia katsojamääriä. Jalkapallosta tuli tiivis osa keskieurooppalaisten suurkaupunkien, ennen kaikkea Wienin, Prahan ja Budapestin, kaupunkikulttuuria ja nousevan keskiluokan elämäntyyliä. Sivistyneistö, josta suuri osa muodostui juutalaisista, keskusteli kulttuurikaupunkien kahviloissa jalkapallosta siinä missä politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Jalkapallo limittyi osaksi kahvilakulttuuria erityisesti Wienissä. Keskustelukulttuuria luonnehti älyllisyys ja syvällisyys, jotka eivät liittyneet jalkapalloon – tai yleensä urheiluun – juuri missään muualla.

Wienin kahviloissa käytiin vilkasta jalkapallodebattia 1900-luvun alussa. Kuvassa Cafe Schwarzenberg. Kuva: Wikimedia Commons

Ajan intellektuelli ilmapiiri tuki taktisia innovaatioita, jotka siirtyivät käytäntöön Jimmy Hoganin ja Hugo Meislin kaltaisten uranuurtajien kautta. Keskieurooppalaisessa jalkapallossa onnistuttiin liittämään yhteen 1900-luvun alun jalkapallon kaksi ihailluinta osaa: eteläamerikkalainen virtuoosimainen yksilötaituruus ja skotlantilainen lyhytsyöttöpeli. Syntyi Tonavan koulukunnan nimellä tunnettu tyylisuunta.

Tonavan koulukunnan makein hedelmä oli Itävallan maajoukkue 1930-luvulla. Hugo Meislin valmentaman Wunderteamin pelityyli liitettiin Wienin kahviloissa saumattomasti osaksi maan kulturellia eleganssia; maajoukkueen luovaa kärkipelaajaa Matthias Sindelaria pidettiin artistina, joka pelaamisellaan todisti, että urheilu ei ole vain fyysistä ja brutaalia ruumiinkulttuuria, vaan taidetta.

Matthias Sindelar, "Der Papierene". Kuva: Wikimedia Commons.

Wilson piirtää Tonavan koulukunnan esteettisestä jalkapallosta ja sen taustalla olleesta intellektuellista keskustelukulttuurista romanttisen kuvan. Sen saamat piirteet ovat poikkeuksellisia, kun niitä vertaa melkein minkä tahansa muun lajin ja maan urheilukulttuuriin. Vallitseva urheiluideologia 1920- ja 1930-luvuilla oli lähes kaikkialla fyysinen, maskuliininen ja sotaisa; esteettiset ja taiteelliset arvot liitettiin lähinnä naisvoimisteluun. Sivistyneistö, joka kohotti urheilun samanarvoiseksi korkeakulttuurin kanssa, on sekin ajatuksena poikkeuksellinen. Useimmissa maissa se osa eliitistä, joka oli urheilusta vähääkään kiinnostunut, piti sitä lähinnä apuvälineenä nationalististen tavoitteiden saavuttamisessa: urheilulla karaistiin kansan luonnetta ja terveyttä sekä parannettiin sen sotakuntoisuutta.

Niin poikkeuksellista kuin keskieurooppalainen jalkapallokulttuuri tuolloin oli, on hyvä huomata, että sen sivistynyt ja esteettinen luonne ei ollut kaikenkattava. Inverting the Pyramidissa ei mainita lainkaan joukkuetta, joka ideologialtaan ja olemukseltaan oli kuin Wunderteamin antiteesi – Muskeljudentum-aatteen jalkapalloilullista äänenkannattajaa, wieniläistä Hakoahia. Muskelijuutalaisuus oli Max Nordaun kehittämä aate, jonka keskipisteenä oli ajatus siitä, että urheilu oli veltoksi ja ”naismaiseksi” muuttuneen juutalaiskansan tarvitsema lääke, joka tekisi siitä fyysisesti ylivertaisen muihin kansoihin verrattuna. Hakoahin erinomaista menestystä sekä Itävallan liigassa että ulkomaan kilpailukiertueilla pidettiin todistusaineistona juutalaiskansan potentiaalista. Tuon ajan aatteellisessa ilmastossa tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Esimerkiksi Suomessa parhaiden kestävyysjuoksijoiden menestys otettiin samalla tavalla yhteiseksi kansalliseksi omaisuudeksi, joka kertoi siitä, mihin kaikki suomalaiset pohjimmiltaan pystyisivät.

Hakoah joukkuekuvassa vuonna 1925. Kuva: Wikimedia Commons

Hakoah voitti Itävallan mestaruuden 1920-luvun puolivälissä, mutta joukkueen myöhempi maine syntyi pitkälti kansainvälisten kiertueiden ansiosta. Hakoahissa oli samoja piirteitä kuin Harlem Globetrottersissa: sen aikaansa edellä oleva markkinointikoneisto myynninedistäjineen ja promoottoreineen piti huolta siitä, että kun joukkue saapui kaupunkiin, hype oli jo syntynyt. Tähtäimenä Hakoahilla oli muukin kuin urheilullinen menestyminen ja juutalaisten fyysisen kunnon parantaminen. Franklin Foerin mukaan juutalaiseliitti ryhtyi rahoittamaan Hakoahia, koska joukkue oli niin tehokas sionismin levittämisessä; aiemmin varakkaat juutalaisherrat olivat ylenkatsoneet raakalaismaisena työläislajina pitämäänsä jalkapalloa. Kun juutalaisälymystö keskusteli jalkapallosta wieniläisissä kahviloissa, saattoi keskustelun motiivi siis olla aivan toinen kuin kiinnostus urheiluun tai halu kohottaa se samanarvoiseksi taiteen kanssa.

Itävallan Wunderteam ei saanut tyylillisiä vastineita muualla Euroopassa. Jalkapalloa luonnehtivat samat piirteet sekä Brittein saarilla että Etelä-Euroopassa: peli oli fyysistä ja kovaa, eikä sen taustalla ollut syvällistä taktista ajattelua; sitä itse asiassa vieroksuttiin. Suurimmat erot etelän ja pohjoisen välillä kumpusivat politiikasta. Toisin kuin Brittein saarilla, jalkapallosta tuli sekä Italiassa että Espanjassa vallanpitäjien tietoisesti käyttämä väline oman asemansa ja aatteensa pönkittämiseen.

Jalkapallo sopi hyvin 1900-luvun alkupuolen fasistiseen ihmisihanteeseen, koska sen katsottiin edellyttävän voimaa, taistelutahtoa, rohkeutta ja ylpeyttä. Benito Mussolinin ja kenraali Francisco Francon mielestä jalkapallossa kuvastuivat maiden rodulliset erityispiirteet paremmin kuin muissa urheilulajeissa. Vittorio Pozzon armeijamaisella kurilla johtama, erinomaisesti menestynyt Italian maajoukkue oli Mussolinille erittäin käyttökelpoinen propagandaväline, ja sama koski myöhemmin Francoa ja espanjalaista jalkapalloa. Iberian niemimaan jalkapallosta oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tiki-taka kaukana. Espanjalainen pelitapa tarkoitti tuolloin raivokasta taistelua, juoksemista ja aggressiivisia taklauksia. Sen juuret olivat, kummallista kyllä, Baskimaassa. Baskien pelityyliä ja mentaliteettia alettiin 1920-luvulla kuvata yleistermillä la furia, jonka  katsottiin edustavan parhaita puolia myös espanjalaisuudesta. Francon aikana la furia oli ihanne, jota tuli seurata kaikilla elämänalueilla. Vaikka nykyisin sen merkitys espanjalaisuuden tunnusmerkkinä on hämärtynyt, elää termi edelleen Espanjan maajoukkueen lempinimenä la furia roja.

Vittorio Pozzon luottopelaaja, keskushyökkääjä Giuseppe Meazza (oik.) taistelee pallosta. Kuva: Wikimedia Commons

Natsi-Saksassa jalkapalloon ei liitetty samanlaisia merkityksiä. On vaikea arvioida, mistä tämä johtui, mutta osansa lienee ainakin sillä, että Saksassa ammattilaisjalkapallo ei vielä liittynyt yhteiskuntaan niin tiiviin sitein kuin myöhemmin. Ensimmäinen ammattilaisliiga, Bundesliiga, perustettiin vasta sotien jälkeen, eikä Saksan maajoukkuekaan saavuttanut sellaista menestystä, että sitä olisi voinut hyödyntää kansallissosialistisessa propagandassa. Wilsonin mukaan ainoa jalkapallo-ottelu, jonka Hitler koskaan näki, oli Saksan nöyryyttävä tappio Norjalle Berliinin olympialaisissa 1936.

Suomessa jalkapallon suhteen tultiin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Saksassa. Harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa valkoisessa Suomessa joukkueurheilu löysi viitekehyksensä suojeluskuntajärjestöistä, mutta jalkapalloa liikkeen toimintaan ei huolittu mukaan. Suojeluskuntaurheilua tutkineen Erkki Vasaran mukaan lajilla oli kannattajansa, mutta pääasiassa Tahko Pihkalan vaikutuksesta suojeluskuntien tärkeimmäksi joukkuelajiksi nousi pesäpallo, jonka Pihkala kehitti sodankäynnin tarpeita silmällä pitäen. Pihkala ei nähnyt jalkapallossa samanlaisia piirteitä kuin eteläeurooppalaiset ajattelijat, vaan piti sitä luonnottomana ja vääriä ominaisuuksia kehittävänä lajina. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Mikäli Pihkala ja muut suojeluskuntaurheilun johtajat olisivat valinneet jalkapallon nationalistisen militarisminsa välineeksi, olisi koko laji saattanut lähteä nousuun jo ennen sotien jälkeistä muuttoliikettä kaupunkeihin.

Kuinka sitten Itävallan Wunderteamille kävi? Sen kohtaloksi koitui paradoksaalisesti sama tekijä, joka oli silotellut Italian maajoukkueen tietä maailman huipulle: fasismin nousu. Kun Saksa liitti maaliskuussa 1938 Itävallan itseensä, Itävallan maajoukkue joutui vetäytymään vuoden 1938 MM-kisoista, ja sen pelaajat pakotettiin edustamaan Saksaa. Anschluss oli kuolinisku niin Wunderteamille ja sen taustalla vaikuttaneelle sivistyneelle, juutalaisvetoiselle jalkapallokulttuurille kuin joukkueen suurimmalle tähdelle Matthias Sindelarille. Sindelar löydettiin kuolleena asunnostaan pian sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt edustamasta Saksaa. Virallisesti Der Papierene menehtyi häkämyrkytykseen, mutta syyksi on esitetty myös onnettomuutta, itsemurhaa tai Gestapon toteuttamaa salamurhaa. Oli miten oli, Wunderteamin ja Sindelarin parhaaksi saavutukseksi jäi vuoden 1934 MM-kisojen välieräottelu, jossa maailmanmestaruuteen marssinut, aggressiivinen Vittorio Pozzon Italia kukisti sen.