Jalkapallo nationalismin välineenä sotien välisen ajan Euroopassa

Tässä kirjoituksessa tarkastelen fasismin vaikutuksia keski- ja eteläeurooppalaiseen jalkapalloon 1920- ja 1930-luvuilla ja pohdin, miten aikakauden nationalistinen ja militaristinen urheiluideologia ilmeni eurooppalaisessa jalkapallossa.

Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid (suom. Pelien peli) on modernin jalkapallokirjallisuuden klassikoksi noussut historiateos. Wilsonin teos käsittelee jalkapallon taktista ulottuvuutta, mutta sen suurimpana vahvuutena ei ole varsinainen kova taktinen analyysi, vaan kansallisten pelityylien ja valtavirtaan nousseiden taktisten suuntausten selittäminen laajemman yhteiskunnallisen kontekstin avulla. Tässä Wilson onnistuu mainiosti etenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon osalta.

Kirjan kenties ajatuksia herättävin luku kertoo jalkapallon tarinaa Keski- ja Etelä-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskieurooppalaisen jalkapallon historiassa maailmansotien väliset vuosikymmenet olivat kasvun ja taktisten innovaatioiden aikaa. Vasta perustetut ammattilaisliigat keräsivät Itävallassa ja Unkarissa huimia katsojamääriä. Jalkapallosta tuli tiivis osa keskieurooppalaisten suurkaupunkien, ennen kaikkea Wienin, Prahan ja Budapestin, kaupunkikulttuuria ja nousevan keskiluokan elämäntyyliä. Sivistyneistö, josta suuri osa muodostui juutalaisista, keskusteli kulttuurikaupunkien kahviloissa jalkapallosta siinä missä politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Jalkapallo limittyi osaksi kahvilakulttuuria erityisesti Wienissä. Keskustelukulttuuria luonnehti älyllisyys ja syvällisyys, jotka eivät liittyneet jalkapalloon – tai yleensä urheiluun – juuri missään muualla.

Wienin kahviloissa käytiin vilkasta jalkapallodebattia 1900-luvun alussa. Kuvassa Cafe Schwarzenberg. Kuva: Wikimedia Commons

Ajan intellektuelli ilmapiiri tuki taktisia innovaatioita, jotka siirtyivät käytäntöön Jimmy Hoganin ja Hugo Meislin kaltaisten uranuurtajien kautta. Keskieurooppalaisessa jalkapallossa onnistuttiin liittämään yhteen 1900-luvun alun jalkapallon kaksi ihailluinta osaa: eteläamerikkalainen virtuoosimainen yksilötaituruus ja skotlantilainen lyhytsyöttöpeli. Syntyi Tonavan koulukunnan nimellä tunnettu tyylisuunta.

Tonavan koulukunnan makein hedelmä oli Itävallan maajoukkue 1930-luvulla. Hugo Meislin valmentaman Wunderteamin pelityyli liitettiin Wienin kahviloissa saumattomasti osaksi maan kulturellia eleganssia; maajoukkueen luovaa kärkipelaajaa Matthias Sindelaria pidettiin artistina, joka pelaamisellaan todisti, että urheilu ei ole vain fyysistä ja brutaalia ruumiinkulttuuria, vaan taidetta.

Matthias Sindelar, "Der Papierene". Kuva: Wikimedia Commons.

Wilson piirtää Tonavan koulukunnan esteettisestä jalkapallosta ja sen taustalla olleesta intellektuellista keskustelukulttuurista romanttisen kuvan. Sen saamat piirteet ovat poikkeuksellisia, kun niitä vertaa melkein minkä tahansa muun lajin ja maan urheilukulttuuriin. Vallitseva urheiluideologia 1920- ja 1930-luvuilla oli lähes kaikkialla fyysinen, maskuliininen ja sotaisa; esteettiset ja taiteelliset arvot liitettiin lähinnä naisvoimisteluun. Sivistyneistö, joka kohotti urheilun samanarvoiseksi korkeakulttuurin kanssa, on sekin ajatuksena poikkeuksellinen. Useimmissa maissa se osa eliitistä, joka oli urheilusta vähääkään kiinnostunut, piti sitä lähinnä apuvälineenä nationalististen tavoitteiden saavuttamisessa: urheilulla karaistiin kansan luonnetta ja terveyttä sekä parannettiin sen sotakuntoisuutta.

Niin poikkeuksellista kuin keskieurooppalainen jalkapallokulttuuri tuolloin oli, on hyvä huomata, että sen sivistynyt ja esteettinen luonne ei ollut kaikenkattava. Inverting the Pyramidissa ei mainita lainkaan joukkuetta, joka ideologialtaan ja olemukseltaan oli kuin Wunderteamin antiteesi – Muskeljudentum-aatteen jalkapalloilullista äänenkannattajaa, wieniläistä Hakoahia. Muskelijuutalaisuus oli Max Nordaun kehittämä aate, jonka keskipisteenä oli ajatus siitä, että urheilu oli veltoksi ja ”naismaiseksi” muuttuneen juutalaiskansan tarvitsema lääke, joka tekisi siitä fyysisesti ylivertaisen muihin kansoihin verrattuna. Hakoahin erinomaista menestystä sekä Itävallan liigassa että ulkomaan kilpailukiertueilla pidettiin todistusaineistona juutalaiskansan potentiaalista. Tuon ajan aatteellisessa ilmastossa tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Esimerkiksi Suomessa parhaiden kestävyysjuoksijoiden menestys otettiin samalla tavalla yhteiseksi kansalliseksi omaisuudeksi, joka kertoi siitä, mihin kaikki suomalaiset pohjimmiltaan pystyisivät.

Hakoah joukkuekuvassa vuonna 1925. Kuva: Wikimedia Commons

Hakoah voitti Itävallan mestaruuden 1920-luvun puolivälissä, mutta joukkueen myöhempi maine syntyi pitkälti kansainvälisten kiertueiden ansiosta. Hakoahissa oli samoja piirteitä kuin Harlem Globetrottersissa: sen aikaansa edellä oleva markkinointikoneisto myynninedistäjineen ja promoottoreineen piti huolta siitä, että kun joukkue saapui kaupunkiin, hype oli jo syntynyt. Tähtäimenä Hakoahilla oli muukin kuin urheilullinen menestyminen ja juutalaisten fyysisen kunnon parantaminen. Franklin Foerin mukaan juutalaiseliitti ryhtyi rahoittamaan Hakoahia, koska joukkue oli niin tehokas sionismin levittämisessä; aiemmin varakkaat juutalaisherrat olivat ylenkatsoneet raakalaismaisena työläislajina pitämäänsä jalkapalloa. Kun juutalaisälymystö keskusteli jalkapallosta wieniläisissä kahviloissa, saattoi keskustelun motiivi siis olla aivan toinen kuin kiinnostus urheiluun tai halu kohottaa se samanarvoiseksi taiteen kanssa.

Itävallan Wunderteam ei saanut tyylillisiä vastineita muualla Euroopassa. Jalkapalloa luonnehtivat samat piirteet sekä Brittein saarilla että Etelä-Euroopassa: peli oli fyysistä ja kovaa, eikä sen taustalla ollut syvällistä taktista ajattelua; sitä itse asiassa vieroksuttiin. Suurimmat erot etelän ja pohjoisen välillä kumpusivat politiikasta. Toisin kuin Brittein saarilla, jalkapallosta tuli sekä Italiassa että Espanjassa vallanpitäjien tietoisesti käyttämä väline oman asemansa ja aatteensa pönkittämiseen.

Jalkapallo sopi hyvin 1900-luvun alkupuolen fasistiseen ihmisihanteeseen, koska sen katsottiin edellyttävän voimaa, taistelutahtoa, rohkeutta ja ylpeyttä. Benito Mussolinin ja kenraali Francisco Francon mielestä jalkapallossa kuvastuivat maiden rodulliset erityispiirteet paremmin kuin muissa urheilulajeissa. Vittorio Pozzon armeijamaisella kurilla johtama, erinomaisesti menestynyt Italian maajoukkue oli Mussolinille erittäin käyttökelpoinen propagandaväline, ja sama koski myöhemmin Francoa ja espanjalaista jalkapalloa. Iberian niemimaan jalkapallosta oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tiki-taka kaukana. Espanjalainen pelitapa tarkoitti tuolloin raivokasta taistelua, juoksemista ja aggressiivisia taklauksia. Sen juuret olivat, kummallista kyllä, Baskimaassa. Baskien pelityyliä ja mentaliteettia alettiin 1920-luvulla kuvata yleistermillä la furia, jonka  katsottiin edustavan parhaita puolia myös espanjalaisuudesta. Francon aikana la furia oli ihanne, jota tuli seurata kaikilla elämänalueilla. Vaikka nykyisin sen merkitys espanjalaisuuden tunnusmerkkinä on hämärtynyt, elää termi edelleen Espanjan maajoukkueen lempinimenä la furia roja.

Vittorio Pozzon luottopelaaja, keskushyökkääjä Giuseppe Meazza (oik.) taistelee pallosta. Kuva: Wikimedia Commons

Natsi-Saksassa jalkapalloon ei liitetty samanlaisia merkityksiä. On vaikea arvioida, mistä tämä johtui, mutta osansa lienee ainakin sillä, että Saksassa ammattilaisjalkapallo ei vielä liittynyt yhteiskuntaan niin tiiviin sitein kuin myöhemmin. Ensimmäinen ammattilaisliiga, Bundesliiga, perustettiin vasta sotien jälkeen, eikä Saksan maajoukkuekaan saavuttanut sellaista menestystä, että sitä olisi voinut hyödyntää kansallissosialistisessa propagandassa. Wilsonin mukaan ainoa jalkapallo-ottelu, jonka Hitler koskaan näki, oli Saksan nöyryyttävä tappio Norjalle Berliinin olympialaisissa 1936.

Suomessa jalkapallon suhteen tultiin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Saksassa. Harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa valkoisessa Suomessa joukkueurheilu löysi viitekehyksensä suojeluskuntajärjestöistä, mutta jalkapalloa liikkeen toimintaan ei huolittu mukaan. Suojeluskuntaurheilua tutkineen Erkki Vasaran mukaan lajilla oli kannattajansa, mutta pääasiassa Tahko Pihkalan vaikutuksesta suojeluskuntien tärkeimmäksi joukkuelajiksi nousi pesäpallo, jonka Pihkala kehitti sodankäynnin tarpeita silmällä pitäen. Pihkala ei nähnyt jalkapallossa samanlaisia piirteitä kuin eteläeurooppalaiset ajattelijat, vaan piti sitä luonnottomana ja vääriä ominaisuuksia kehittävänä lajina. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Mikäli Pihkala ja muut suojeluskuntaurheilun johtajat olisivat valinneet jalkapallon nationalistisen militarisminsa välineeksi, olisi koko laji saattanut lähteä nousuun jo ennen sotien jälkeistä muuttoliikettä kaupunkeihin.

Kuinka sitten Itävallan Wunderteamille kävi? Sen kohtaloksi koitui paradoksaalisesti sama tekijä, joka oli silotellut Italian maajoukkueen tietä maailman huipulle: fasismin nousu. Kun Saksa liitti maaliskuussa 1938 Itävallan itseensä, Itävallan maajoukkue joutui vetäytymään vuoden 1938 MM-kisoista, ja sen pelaajat pakotettiin edustamaan Saksaa. Anschluss oli kuolinisku niin Wunderteamille ja sen taustalla vaikuttaneelle sivistyneelle, juutalaisvetoiselle jalkapallokulttuurille kuin joukkueen suurimmalle tähdelle Matthias Sindelarille. Sindelar löydettiin kuolleena asunnostaan pian sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt edustamasta Saksaa. Virallisesti Der Papierene menehtyi häkämyrkytykseen, mutta syyksi on esitetty myös onnettomuutta, itsemurhaa tai Gestapon toteuttamaa salamurhaa. Oli miten oli, Wunderteamin ja Sindelarin parhaaksi saavutukseksi jäi vuoden 1934 MM-kisojen välieräottelu, jossa maailmanmestaruuteen marssinut, aggressiivinen Vittorio Pozzon Italia kukisti sen.

Urheilu ja yhteiskunta – yksi- vai kaksisuuntainen vuorovaikutus?

 Pohdintaa urheilun kytköksistä yhteiskunnan poliittisiin ja taloudellisiin voimiin.

Urheilu haluttiin Suomessa suurimman osan 1900-lukua nähdä yhteiskunnan autonomisena osana, erillisenä saarekkeena, jossa pätivät eri lait kuin muussa yhteiskunnassa. Presidentti Kekkonen, vanha urheilumies ja -johtaja, totesi 1970-luvun alussa pitämässään puheessa, että urheilu käsitetään "omaksi todellisuudekseen, omine yhteiskunnasta riippumattomine, jostakin ylhäältä annettuine tai temmattuine määräyksineen ja sääntöineen". Nykyisin vallitsee konsensus siitä, että urheilu on osa yhteiskuntaa ja kuvastaa sitä, mutta ei vaikuta sen lainalaisuuksiin, ts. yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voi selittää urheilulla, mutta urheilua voi selittää yhteiskunnallisilla ilmiöillä. Kulkeeko vuorovaikutus kuitenkin aina vain yhteen suuntaan?

Moderni kilpaurheilu on koko olemassa olonsa ajan ollut houkutteleva kohde poliittisille ja taloudellisille toimijoille; se on tunteisiin vetoava kansanliike, joka yhdistää ihmisiä ikään ja taustaan katsomatta. Tämä on havaittu myös Suomessa. Urheilu oli mukana esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjassa: Ahtisaaren vaalimainoksia nähtiin FC Oulun paidassa Veikkausliigassa kaudella 1993 ja  muun muassa Lahden jäähallin jäässä.

Ahtisaaren vaalimainos FC Oulun paidassa on erikoinen kuriositeetti, kuten itse seurakin, eikä sillä varmaankaan ollut isoa merkitystä Ahtisaaren onnistuneessa vaalikampanjassa. Monessa Euroopan maassa jalkapallo on kuitenkin ollut huomattavasti tärkeämmässä roolissa vaalikampanjoinnissa. Italiassa poliitikot Benito Mussolinista alkaen ovat käyttäneet jalkapalloa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen ja säilyttämiseen. Silvio Berlusconin esimerkki on kuvaavin. Berlusconi on taustaltaan keskiluokkaisen perheen vesa, joka 1980-luvun alkuun mennessä oli noussut yhdeksi Italian rikkaimmista miehistä mediayhtiönsä Mediasetin avulla. Upporikkaalla mediamogulilla ei kuitenkaan ollut politiikassa valtaa, ennen kuin hän alkoi tavoitella sitä jalkapallon avulla.

Vuonna 1986 Berlusconi osti perinteikkään mutta vararikon partaalla olleen AC Milanin. Berlusconin puheenjohtajakaudella Rossoneri palasi nopeasti eurooppalaiseen jalkapalloeliittiin voittamalla 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Mestarien liigan ja sitä edeltäneen Euroopan cupin kolme kertaa. Eteneminen oli yhtä nopeaa poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1993 Berlusconi perusti jalkapallon faniryhmältä kuulostavan Forza Italia -puolueen. Jalkapallon maailmanselitys -kirjan kirjoittajan Franklin Foerin mukaan Berlusconin mainostoimisto muodosti Forza Italian suoraan AC Milanin kannattajista muuttamalla Milanin paikalliset faniklubit poliittisiksi, osaksi uutta puoluetta. Jalkapalloretoriikkaa ahkerasti puheissaan viljellyt Berlusconi lakeijoineen teki Milanista spektaakkelin, jonka kautta hänen poliittiset lupauksensa saivat uskottavuutta: jos hän teki sen Milanille, miksi ei myös Italialle, moni ajatteli. Forza Italia järjesti italialaisen jytkyn voittamalla vaalit keväällä 1994 vain kuukausia sen jälkeen kun puolue oli perustettu. Berlusconin voitto oli lopulta täydellinen sekä jalkapallossa että politiikassa: hänet valittiin Italian pääministeriksi, ja toukokuussa Milan voitti Mestarien liigan loppuottelussa Barcelonan näytöstyyliin 4-0.

Berlusconi Forza Italian puoluekokouksessa 1990-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons

Berlusconi ymmärsi, että urheilusijoitukset voivat realisoitua poliittisina voittoina, vaikka taloudellisesti toiminta olisi tappiollista. Myöhemmin strategian on kerrottu olleen tietoisesti suunniteltu ajatusmallilla ”ainoa asia mikä italialaisia yhdistää, on jalkapallo”. Mikä olisikaan vaikeina taloudellisina aikoina operoivalle, retorisesti taitavalle populistipoliitikolle parempi keino kansansuosion kalasteluun kuin urheilu?

Berlusconi on jatkanut samalla linjalla tähän päivään saakka: hän on muun muassa kertonut ostaneensa italialaishyökkääjä Mario Balotellin AC Milaniin saadakseen tulevissa vaaleissa lisää kannatusta. Samasta syystä seuraikonit Andrei Shevchenko ja Kaka myytiin aikoinaan vasta vaalien jälkeen. Jalkapallolla ei luonnollisesti voi selittää kaikkea Berlusconin asemasta. Mutta ainakin ajatuksena voi heittää, että onko vain sattumaa, että samaan aikaan kun Berlusconi erotetaan Italian parlamentista, AC Milanilla on meneillään lähihistoriansa heikoin jakso sekä Italian että Euroopan kentillä.

Urheilun ja yhteiskunnan yhteyksiä on syytä tarkastella myös taloudelliselta puolelta. Urheilun taloudellinen potentiaali ymmärrettiin jo 1800-luvulla, ja se on siitä lähtien ollut taloudellista menestystä etsivälle kiinnostava kohde. Liike-yritykset sijoittavat urheiluun saadakseen näkyvyyttä ja parantaakseen tuotteidensa myyntiä, rikollisjärjestöt puolestaan pestäkseen rahaa laillisella liiketoiminnalla ja ansaitakseen lisää rahaa laittomalla, josta erityisesti kansainvälinen sopupelibisnes on viime aikoina noussut esiin. Tällaisella toiminnalla on aina yhteiskunnallisia implikaatioita: raha ei katoa urheiluun, vaan palatessaan korkojen kera takaisin sijoittajilleen vaikuttaa heidän toimintaansa, oli kyse laillisesta yrityksestä tai laittomasta järjestöstä.

Urheilun kannalta sekä poliittisten että varsinkin taloudellisten toimijoiden kiinnostus on elinehto. Ammattilaisurheilu on kallista: julkisilla varoilla luodaan ammattilaisuuden puitteet, mutta sen rahoittamiseen vaaditaan runsaasti rahaa yksityiseltä sektorilta. Vuorovaikutteisuus ei tässä suhteessa tarkoita tasaveroisuutta. Urheilu tarvitsee liike-elämää enemmän kuin liike-elämä urheilua, koska julkisista varoista ei – ainakaan Suomessa – tueta taloudelliseen voittoon tähtäävää ammattilaisurheilua, kuten todetaan opetusministeriönkin nettisivuilla. Yksittäisille urheilijoille myönnettävät apurahat tai muut veikkausvoittovaroista myönnettävät tuet eivät riitä ammattilaisuuteen perustuvan järjestelmän pyörittämiseen, varsinkaan joukkueurheilussa.

On kiinnostavaa, että muualla maailmassa ajattelutapa julkisen sektorin ja ammattilaisurheilun suhteesta on toinen. Moni valtio tukee urheilua paitsi saavuttakseen urheilumenestystä, myös liikeyritysten tapaan taloudellisten voittojen toivossa. Tästä saatiin esimerkki Suomessakin hiljattain julkistetun Turkin ja jääkiekkoseura Jokerien välisen sponsorisopimuksen myötä. Turkki ei ole ensimmäinen maa, joka investoi urheiluun turismin edistämiseksi: tällä kaudella espanjalaisen Atlético Madridin paitoja on koristanut paraatipaikalla Azerbaijan Land of Fire -logo. Atléticon ja Azerbaidzhanin sopimus tuottaa Atléticolle 12 miljoonaa euroa vuodessa. Vastaava sopimus on olemassa myös Malesian ja Englannin Valioliigassa pelaavan Cardiff Cityn välillä.

Arda Turan Atléticon paidassa 2013. Kuva: Wikimedia Commons

Suomen jääkiekkomarkkinoiden vetovoima ulkomailla ei ole yllätys, sillä jääkiekkoseurojen ja poliittisten ja taloudellisten toimijoiden välisiä liittoja on Suomessa solmittu jo pitkään, ja moni niistä on osoittautunut kummallekin osapuolelle hyödyllisiksi. Toimivan ammattilaisuuteen perustuvan jääkiekkoliigan puitteet rakennettiin näiden suhteiden turvin jo 1970-luvulla. Pääasiassa välinefirmoilta saatu yksityinen raha antoi mahdollisuuden maksaa pelaajille palkkaa; vastineeksi pelaajien oli esiinnyttävä firmojen mannekiineina, mikä synnytti urheilun viihdejulkisuuden ja tuotteisti jääkiekon ensimmäisenä urheilulajina Suomessa. Kunnallispolititiikkaan suuntautunut lobbaus puolestaan oli niin tehokasta, että seurauksena Suomen voi sanoa täyttyneen jäähalleilla -70-luvun aikana. Jääkiekko ei noussut Suomen suosituimmaksi urheilulajiksi ilmaston, suomalaiskansallisen luonteen tai edes kansainvälisen menestyksen vuoksi vaan siksi, että ammattilaisurheilun raha- ja olosuhdekysymykset ratkaistiin jääkiekossa muita lajeja ennen.

Jääkiekko on siis kiistatta hyötynyt liike-elämästä ja politiikasta, mutta mitä yritykset ja poliitikot ovat saaneet? Voisi olla kiintoisa tutkimuskohde selvittää yritysten urheiluinvestointien tuottoja 1900-luvun jälkipuoliskon teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa. Ainakin Koffin ja Karjalan brändääminen jääkiekko-oluiksi lienee ollut Sinebrychoffille ja Hartwallille vuosien saatossa hyvin tuottoisaa. Puoluepolitiikan osalta varsinkin kokoomuksen ja jääkiekon yhteydet ovat kiinnostavia. Ei ole sattumaa, että useimmat menestyneimmistä jääkiekkoilijoista ja jääkiekkojohtajista ovat puoluetaustaltaan kokoomuslaisia.

Urheilu sisältää mahdollisuuksia sekä politiikalle että taloudelle, mutta urheilutuote on nähtävä houkuttelevana, jotta siihen halutaan sijoittaa. Suomalaisen jalkapallon osalta on helppo sanoa, että tuote ei ainakaan vielä ole kunnossa. Onkin kysyttävä, olisivatko mielikuvat pääsarjajalkapallostamme nyt toisenlaisia, jos suomalainen jalkapalloväki olisi ymmärtänyt, hyväksynyt ja omaksunut ammattilaisuuden periaatteet jo 1960-luvulla, kun laji oli Suomessa vahvassa nosteessa.