EM-kisojen 2016 tekninen raportti – oodi suoraviivaisuudelle

EM-kisojen 2016 tekninen ryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa kisoista. Millaisia taktisia trendejä tarkkailijat havaitsivat?

Suomi ei päässyt EM-kisoihin 2016, mutta Mixu Paatelainen pääsi. Maajoukkuevalmentajan roolin sijaan Mixu matkasi Ranskaan UEFA:n 13-henkisen teknisen tarkkailijaryhmän jäsenenä. Nimekkään kokoonpanon muut jäsenet olivat Packie Bonner, Jean-Paul Brigger, Jean-François Domergue, Sir Alex Ferguson, Alain Giresse, Ioan Lupescu, Ginés Meléndez, Savo Miloševic, David Moyes, Peter Rudbæk, Thomas Schaaf ja Gareth Southgate.

Kuva: Wikimedia Commons/H4stings

Teknisen ryhmä tavoite oli ryhmää johtaneen Ioan Lupescun sanoin tarjota jälkipolville pysyvä ja merkityksellinen tietopaketti, joka antaa muun muassa ruohonjuuritasolla työskenteleville valmentajille analyysiä, pohdittavaa ja väiteltävääkin nykyjalkapallon suunnasta ja sisällöistä. Tulokset julkaistiin syyskuussa 51-sivuisessa raportissa, joka on vapaasti luettavissa UEFA:n nettisivuilla.

Suuri osa raportista koostuu alkulohkojen ja pudotuspelien otteluiden tiivistelmistä sekä joukkueiden pelaajatiedoista ja lyhyistä analyyseistä. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin kisojen pelillisiä trendejä koskevat luvut. Arvokisat ovat ainakin ennen olleet näyteikkuna, jossa jalkapallon taktiset innovaatiot on tuotu maailman silmien eteen. Seurajalkapallo on nykyisin ajanut monella mittarilla maajoukkuejalkapallon edelle, mutta aivan kaikki kisojen vanhasta merkityksestä ei ole kadonnut. Millaisia merkintöjä tarkkailijat kisoista tekivät?

Ryhmän huomiot voi tiivistää seuraaviin kohtiin:

1) Kasvaneen osallistujamäärän seurauksena joukkueet jakautuivat aiempaan selvemmin kahteen leiriin – reaktiivisiin ”ovien salpaajiin” ja proaktiivisiin ”ovien avaajiin”.

2) Suosituin pelijärjestelmä oli 4-2-3-1. Variaatioita oli kuitenkin paljon, ja kisoissa nähtiin myös muodostelmia 4-4-2, 4-3-3 ja 3-5-2. Suurin osa joukkueista käytti yhtä selkeää keskushyökkääjää, jonka ensisijaiset tehtävät kentällä liittyivät muuhun kuin maalintekoon.

3) Puolustajat ja maalivahdit avasivat peliä yleensä pitkillä syötöillä. Tämä vaikutti osin pakon sanelemalta: vastustajan korkea prässi pakotti pallollisen joukkueen pitkiin palloihin, vaikka ennalta suunniteltu pelitapa olisikin perustunut lyhyisiin syöttöihin maata pitkin. Riskien minimointi korostui läpi turnauksen. Pitkät pallot eivät kuitenkaan olleet summittaisia vaan verrattain tarkkoja.

4) Kisoissa tehtiin 2,12 maalia per peli, mikä on selvästi vähemmän kuin edellisissä EM-kisoissa (2,5 maalia/ ottelu). Alkusarjassa maaleja tehtiin vain 1,92 ottelua kohden. Tekijöinä kunnostautuivat varsinkin vaihtopelaajat; alkulohkojen otteluissa lähes joka viidennen maalin teki vaihtopelaaja.

5) Lähes kolmasosa (30/108) maaleista tehtiin 76. peliminuutin jälkeen. Vain 19 % maaleista tehtiin ensimmäisen 30. minuutin aikana. Lähes puolet maaleista upposi sisään joko oikeasta tai vasemmasta alanurkasta.

6) Suoraviivaisuus kannatti: keskimääräinen sekuntimäärä, jonka maalin tehnyt joukkue piti palloa ennen maalia, putosi edellisiin kisoihin nähden, kuten myös keskimääräisten syöttöjen määrä ennen maalia. Lukemat olivat kuitenkin edelleen korkeampia kuin useimmissa EM-kisoissa historian aikana.

7) Vastahyökkäyksistä tehtyjen maalien määrä pysyi jotakuinkin samana EM-kisoihin 2012 verrattuna. Suuri osa vastaiskumaaleista syntyi kuitenkin aivan pelien lopussa, kun tappioasemassa ollut joukkue haki tasoitusta riskillä. Näin ollen vastahyökkäysten suhteellinen merkitys oli pienempi kuin aiemmin. Taktisena trendinä, joka myös tuotti tulosta, oli vastahyökkäysten ennaltaehkäisy.

8) Pallonhallinnan merkitys oli kokonaisuudessaan pienempi kuin aiemmin: palloa enemmän pitänyt joukkue voitti ainoastaan 15 ottelussa 51:stä. Eniten palloa pitivät Saksa, Espanja ja Englanti.

9) Lähes kaikki joukkueet sijoittivat puolustuksen eteen kaksi tasapainottavaa keskikenttäpelaajaa, mikä sumputti keskustan ja ohjasi vastustajaa laitoja kohti. Seurauksena keskitysten määrä nousi. Kun EM-kisoissa 2012 keskitettiin keskimäärin 26,16 kertaa per ottelu, Ranskassa lukema oli 40,76. Suosittuja olivat varsinkin sisäänpäin kaartuvat keskitykset, joita lähettivät "väärällä" laidalla pelanneet laiturit (oikealla laidalla pelanneet vasurit ja päinvastoin) sekä taustanousuja tehneet laitapakit. Niistä syntyi 42 % turnauksen avoimen pelin maaleista. Keskitysten jälkeen eniten avoimen pelin maaleja tehtiin kaukolaukauksilla.

Islannin keskimääräinen pallonhallintaprosentti oli turnauksen pienin (36%), mutta keskitykset tehokkaimpia – 8/40 tavoitti kohteensa. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio

10) Erikoistilannemaalien osuus oli korkea (32/108). Eniten osuttiin kulmapotkuista tai niiden jälkitilanteista. Kuriositeettina olivat Islannin pitkät rajaheitot, jotka tuottivat yhden maalin lohkovaiheessa ja yhden pudotuspeleissä.

11) Maalivahdin roolissa korostui viimeisimpien arvokisojen tapaan monipuolinen pelinohjaus ja -avaaminen. Keskityksiin reagoiminen osoittautui haastavaksi: vastaantulot oikeaan paikkaan oikealla voimalla lähetettyihin palloihin tuottivat lukuisia virhearvioita. Tarkimpia pelinavaajia pitkillä syötöillä olivat Manuel Neuerin jälkeen Gábor Király ja Joe Hart.

Pep Guardiola ei arvostanut Joe Hartia pelinavaajana, vaikka EM-kisoissa hän oli yksi tarkimmin syöttäneistä maalivahdeista. Kuva: Wikimedia Commons/Football.ua

Teknisen ryhmän analyysi maalaa eurooppalaisesta maajoukkuejalkapallosta suoraviivaisen, reaktiivisen ja pragmaattisen kuvan. Yksinkertaisimmat murtautumismallit olivat EM-kisoissa tehokkaimpia: keskustan kombinaatioiden sijaan maalipaikkoja luotiin tehokkaalla laita- ja erikoistilannepelaamisella. Pallollinen peli oli riskitöntä: palloa ei liikuteltu turhaan puolustuspäässä, vaan pelin avaaminen painottui pitkiin syöttöihin. ”Effective delivery into the final third is what matters most, not possession for possession’s sake”, kiteytti tekninen ryhmä.

Raportin perusteella voi todeta, että Mixu Paatelaisen Suomi lähti tavoittelemaan EM-kisapaikkaa lähes täysin päinvastaisella pelitavalla, jolla itse kisoissa menestyttiin. Myös molemmat Suomen tähän mennessä pelaamista syksyn MM-karsintaotteluista alleviivaavat sitä, että modernissa maajoukkuejalkapallossa maaleja tehdään etupäässä keskityksistä, kaukolaukauksista ja erikoistilanteista. Kosovo- ja Islanti -pelien seitsemästä maalista vain Robin Lodin maali syntyi muulla tavalla. Tällaisten tilanteiden puolustamiseen, luomiseen ja päättämiseen suomalaisenkin peli-identiteetin tulisi perustua.

Hans Backen pelifilosofia mukailee nykytrendejä Mixun vastaavaa paremmin, mutta työsarkaa riittää valtavasti. Suomen pelitapa tarjoilee vastustajille runsaasti sekä avoimen pelin keskityspaikkoja että erikoistilanteita, joista varsinkin jälkimmäisten puolustaminen on murheenkryyni. Hyökkäyspelissä Teemu Pukin maali Islanti-pelissä ja sitä edeltänyt rakentelu oli suoraan modernin maajoukkuejalkapallon oppikirjasta, mutta laadukkaisiin keskityksiin johtavia hyökkäyksiä nähdään edelleen liian harvoin. Myös korkeampia keskityspalloja kannattaa viljellä, vaikka kohdepelaajat eivät olisi eeromarkkasia. Kuten Jallu Wisskin Ylen studiossa totesi: jos keskitys on laadukas ja lähtee oikealla hetkellä, ja boksissa riittää liikettä, puskupaikkoja syntyy kyllä. Pelaajan pituus ja puskutekniikka eivät myöskään välttämättä korreloi, vaikka näin tunnutaan ajattelevan.

Pitkällä tähtäimellä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa olisi nykytrendien valossa syytä korostaa ainakin potkutekniikkaa, kaksinkamppailuita ja pelinopeutta. Näillä ominaisuuksilla varustettuihin pelaajiin nojaava peli-identiteetti saattaisi näkyä myös tulostaululla, joskus.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)