Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.

Television taika – brittifutiksen menestysresepti kotimaisen pääsarjajalkapallon avuksi

Suomea, Ruotsia ja Norjaa yhdistää median ja urheiluveikkauksen synnyttämä kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon ja erottaa se, että vain Suomessa kotimainen pääsarjajalkapallo ei ole suosittu yleisölaji. Tästä tekstissä tuon esiin ilmiöiden taustaa ja pohdin televisionnin merkitystä Veikkausliigalle.

Pohjoismaisen urheilumedian historiassa korostuva brittifutis oli alkujaan Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiollisten yleisradioyhtiöiden yhteishanke, jonka tarkoitus oli pönkittää valtiollisten veikkausmonopolien tärkeintä uhkapeliä: vakioveikkausta. Englannin liigan perusta vakioriveillä valettiin Suomessa jo sotavuosina. Vuodesta 1944 lähtien pelattavina olleet brittikohteet olivat suositumpia kuin kotimaisten palloilusarjojen kohteet pääasiassa arvaamattomuutensa takia: kuka tahansa saattoi menestyä, vaikka ei joukkueiden voimasuhteista mitään olisi tiennytkään. Veikkaaja-lehdessä ilmestyneet vetovihjeet ja BBC:n World Service antoivat tärppejä, mutta todellisia brittifutiksen asiantuntijoita oli vähän. 1960-luvun lopulla alkanut englantilaisten liigaotteluiden televisiointi oli alkuvaiheessa ennen kaikkea veikkaajille tarkoitettu lisäpalvelu. Vaikka televisioissa näkyvästä pelistä ei koskaan ollut täyttä varmuutta ennen alkuvihellystä – eikä aina sen jälkeenkään – tarkoituksena oli, että peli olisi yksi vakiokupongissa olevista kohteista, ja koko riviä seurattaisiin lähetyksen aikana.

Veikkaajat saivat tiedon televisioiduista otteluista usein jo Veikkaajan/Veikkaus-Loton etusivulta.

Kun ensimmäiset suorat ottelut lähetettiin Pohjoismaissa 1960-luvun lopussa, ei niitä ollut mahdollista katsoa suorana edes Englannissa. BBC:llä oli oikeus näyttää Match of the Day -ohjelmassaan vain kooste- ja jälkilähetyksiä, joissa niissäkään otteluparia ei saanut paljastaa etukäteen. Syynä oli BBC:n kanssa TV-sopimuksesta neuvotelleen Englannin liigan pelko siitä, että katsojamäärät laskisivat, jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus katsoa pelejä kotisohviltaan. Englannissa suorien TV-pelien aika koitti vasta vuonna 1983.

Brittifutis löysi paikkansa osana uuden vapaapäivän, lauantain, viettoa kaupungistuvassa, keskiluokkaistuvassa ja viihteellistyvässä Suomessa. Televisioitu brittifutisottelu ja vakiorivi olivat huumaava yhdistelmä, joka liimasi veikkaajat ruutujensa ääreen ensimmäisistä reaaliajassa nähdyistä otteluista lähtien. Veikkaamisen tueksi tarkoitettu suora TV-lähetys muuttui 1970- ja -80-lukujen aikana perinteeksi ja lopulta instituutioksi, jonka merkitys ja vaikutukset laajenivat kauas uhkapelien ulkopuolelle – siitäkin huolimatta, että televisioitujen pelien määrä kaudessa oli nykymittapuulla pieni. TV-ottelut alkoivat yleensä marraskuussa, ja ne lähetettiin peräkkäisinä lauantaina kahdessa viiden-kuuden ottelun sarjassa vuodenvaihteen kummallakin puolella. Liigaotteluiden lisäksi ohjelmistoon kuuluivat Englannin liigacupin ja FA-cupin loppuottelut. Vuosikymmeniä jatkunut perinne synnytti Pohjoismaihin intohimoisesti englantilaisjoukkueita kannattaneen joukon: tänä päivänä viisissä-kuusissa kymmenissä olevat englantilaisten seurojen kannattajat ovat ensimmäinen brittifutiksesta kiinnostunut sukupolvi, ja moni heistä siirsi perinteen myös omille lapsilleen.

Millaiseen maaperään brittifutiksen siemenet Pohjoismaissa kylvettiin?

Ruotsissa brittifutis juurtui maahan, joka oli jo kyllästetty jalkapallolla. Ruotsin pääsarjajalkapallolla oli kiveen hakattu asema jo 1930-luvulla: samaan aikaan, kun suomalaiset kerääntyivät massoittain urheiluareenoille vain olympiasankareidensa kotimaan kiertueilla, ruotsalaiset jalkapalloseurat vetivät kymmeniä tuhansia ihmisiä pääsarjaotteluihinsa. Brittifutiksen televisioinnin alkaessa 1960-luvulla Ruotsilla oli jo takanaan mittava arvokisahistoria, jonka kruununa olivat vuonna 1958 pidetyt MM-kotikisat, joissa se selvisi loppu-otteluun. Norjan ja Suomen jalkapalloilullinen pohja erosi Ruotsista selvästi: kumpikin oli harvaan asuttu talvi- ja kestävyysurheilijoiden maa, jossa maajoukkue väläytteli vain yksittäisissä otteluissa, kotimaisen pääsarjan amatööripohja oli muurattu syvälle ja ammattilaispelaajat oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Erilaisista taustoistaan huolimatta brittifutis oli hitti kaikissa maissa. Norjassa siitä tuli lopulta vielä suositumpaa kuin Suomessa ja Ruotsissa. Nykypäivän suosiosta viitteitä antavat muun muassa brittiseurojen kannattajayhdistykset, joita on perustettu sekä Suomeen että Norjaan viime vuosikymmenten aikana. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liverpoolin Lofoottien kannattajayhdistyksellä on 100 jäsentä, kun koko Suomen Liverpool-yhdistyksellä on noin 350.

Liverpool-faneja Oslon Bislettillä ystävyysottelussa Lyn-Liverpool elokuussa 2009. Kuva: Bringsverd (Flickr/Wikimedia Commons)

Tänä päivänä Norjassa kotimainenkin jalkapallo on kuitenkin hyvin suosittua ja laajalti kannatettua. Useimmilla norjalaisilla on suosikkiseura sekä Englannista että kotimaastaan. Norjan, kuten Ruotsinkin, pääsarjajalkapallo lähti jyrkkään nousuun 1990-luvulla, jolloin Norjan maajoukkue menestyi arvokisoissa suoraviivaista brittijalkapalloa – kuinkas muuten – ihannoineen Egil ”Drillo” Olsenin johdolla, ja useat norjalaispelaajat siirtyivät Englannin Valioliigaan, löivät siellä läpi ja palasivat kotimaahansa nostamaan pääsarjan tasoa. Norjassa on nykyisin väkilukuun suhteutettuna suurin määrä rekisteröityjä jalkapalloilijoita maailmassa: lähes 400 000 jalkapalloilijaa on lähes kymmenesosa talviurheilumaana tunnetun Norjan väestöstä. 6–24 vuotiaista norjalaisista pysäyttävät kolme neljäsosaa pelaa organisoitua jalkapalloa.

Norjan Tippeligaenin yleisökeskiarvo nousi kaudella 2007 ennätyslukemiin (10 521) . Kuva ottelusta Brann-Strømsgodset huhtikuulta 2007. Kuva: Øyvind Vik (Wikimedia Commons)

Norjan tapauksessa polttoainetta kotimaiselle pääsarjalle tarjosi myös televisio. Norjan televisio aloitti pääsarjajalkapallon säännöllisen televisioinnin jo 1990-luvun alussa, jolloin lajin asema ei vielä ollut Norjassa sitä mitä se nyt on. Televisionäkyvyyden merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida. Suomen urheiluhistoriassa ja -kulttuurissa medialla on ollut erittäin näkyvä rooli: kestävyysjuoksijoiden uroteot, jääkiekon maailmanmestaruudet ja formulakuskien menestys ovat jääneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin nimenomaan selostettuina televisiolähetyksinä. Pienemmässä mittakaavassa muistiin on jäänyt myös muun muassa MTV3:n Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai-iltapäivisin usean vuoden ajan 1990-luvulla ruuduille ilmaantuneet oranssit pikkutakkit ja Jutin ylämummot loivat mieleenpainuvan brändin, jonka merkitystä jääkiekon SM-liigalle ei voi vähätellä.

Kotimaisen jalkapallon historiaa suomalaisessa mediassa sävyttää lyhytjänteisyys ja häilyvyys. Kaupallisten kanavien vähäinen kiinnostus Veikkausliigaa kohtaan on ymmärrettävä seuraus liigan heikosta markkina-arvosta, mutta se ei selitä eri logiikan mukaan toimivan Yleisradion ja Veikkausliigan välillä vuosikausia jatkunutta on-off -suhdetta. Suhteen hedelmänä urheilufaneille on tarjoiltu puolihuolimattomasti toteutettuja harvalukuisia TV-otteluita loppukaudesta ja Urheiluruudun satunnaisia maalikoosteita, joiden laatu saa paatuneemmankin jalkapallofanin kyynelten partaalle. Aivan liian lähelle zoomatut koosteet eivät palvele suomalaista jalkapalloa vaan pönkittävät sen amatöörimäistä mielikuvaa. Julkisena, verorahotteisena palveluna Ylen on pystyttävä parempaan. Jalkapallo sopisi täydellisesti osaksi Ylen viime syksynä lanseeraamaa Urheiluviikonloppu-konseptia, jossa näytetään viikonloppuisin otteluita mm. koripallon, lentopallon, käsipallon ja salibandyn pääsarjoista, mutta mitä teki Yle, kun sarjat keväällä päättyivät ja siirtymä jalkapalloon olisi ollut kuin valmiiksi pedattu? Siirsi ohjelman kesätauolle.

A-maajoukkueen pelien ja satunnaisten euro-otteluiden näkyminen Ylellä ei korvaa Veikkausliigan näkymättömyyttä. Jo yksi peli viikossa samaan katseluaikaan parantaisi televisionäkyvyyttä merkittävästi, ja se saattaisi pidemmälle aikavälillä lisätä myös paikan päälle saapuvien katsojien määrää. Stavangerin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että julkisilla kanavilla näkyvillä TV-otteluilla oli odotuksien vastaisesti jopa positiivinen vaikutus Norjan Tippeligaenin yleisömääriin.

Yksi vaihtoehto vapaasti katsottavien TV-lähetysten toteuttamiselle voisi olla brittifutiksen menestysreseptin soveltaminen yhdistämällä sunnuntai-iltaisin näytetty televisiopeli kotimaisista otteluista muodostetun vakiorivin seuraamiseen. Yhteiskunta, mediamaisema ja uhkapelaaminenkin ovat mullistuneet viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta veikkausten seuraaminen TV:ssä näkyvän pelin ohessa on yhtä koukuttava yhdistelmä kuin ennen. Lähetykset voisi toteuttaa esimerkiksi VeikkausTV:n Futiskierros-innovaation tapaan seuraamalla kierroksen kaikkia otteluita, niin että pääottelusta hypätään muille paikkakunnille, heti kun niissä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Brittifutiksesta tuli instituutio, kun TV-ottelut yhdistettiin vakioveikkaukseen, ja niitä näytettiin usean vuosikymmenen ajan samaan katseluaikaan. Jos Veikkausliiga olisi näkynyt jollakin pääkanavalla säännöllisesti 1990-luvulta lähtien, kuten Tippeligaen Norjassa, sekin saattaisi olla. VeikkausTV:llä näkyvistä peleistä siihen ei koskaan ole, niin korkeatasoisia kuin sen lähetykset nettistreameiksi ovatkin.

Lisää samasta aiheesta Jalkapallolehden tuoreessa artikkelissa.

Hongan kaatuminen

Kroonisista talousvaikeuksista kärsivä FC Honka on menettänyt parhaat pelaajansa, valmentajansa ja kannattajansa. Tässä tekstissä pohdin, miksi suuret unelmat voivat joskus olla vaarallisia.

Kannattajaryhmä HK05 liehuttaa lippujaan jatkossa muualla kuin Hongan peleissä. Kuva HJK-FC Honka -pelistä elokuulta 2013.

Suomalaisen jalkapalloseuran pyörittäminen on vaikeaa. Suomifutis ei ole kannattavaa bisnestä, joten kaikilla seuroilla, joilla ei ole takanaan Lyytikäisten suvun tai Stefan Håkansin kaltaista mesenaattia, on vaikeuksia täyttää ammattilaisuuden taloudellisia vaatimuksia. Onko suomalaisen jalkapalloseuran asema kuitenkin toivoton maassa, jossa jalkapallon seuraaminen ei vielä korreloi arvostuksen kanssa?

Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja totesi taannoin, että suomifutis on köykäistä ilman unelmia. FC Hongan vaikeudet kertovat kuitenkin siitä, mihin suuret unelmat voivat johtaa, jos koko toiminta rakennetaan niiden varaan. Kun tavoitteeksi asetetaan Veikkausliigan voittaminen ja Mestarien liigassa pelaaminen seuraavan viiden vuoden aikana, se ajaa suunnittelemaan seuran budjetin jo lähtökohtaisesti epätasapainoiseksi – rakentamaan joukkueen sellaisella rahalla, jota ei ole olemassa.

Vuonna 2007 Tampere United laski tulevan kautensa budjetin tulopuolelle mukaan Mestarien liigan lohkovaiheen otteluista saatavat rahat, joilla kalliita tähtiä vilisevän joukkueen palkat oli tarkoitus maksaa. Mestarien liigasta tuli kuitenkin lähtö jo 1. karsintakierroksella, mikä johti satojen tuhansien eurojen äkilliseen rahantarpeeseen. Sen paikkaamiseen oltiin valmiita keinolla millä hyvänsä. Kun Singaporesta sitten otettiin yhteyttä ja tarjottiin kolmea sataa tuhatta euroa vastineeksi oikeudesta peluuttaa TamUn paidassa singaporelaisia ”jalkapallolupauksia”, ei lahjahevosen suuhun katsottu, ja rahat otettiin vastaan jotta kaudesta selvittäisiin edes hengissä. Myöhemmin kävi ilmi, että rahat olivat peräisin sopupelibisnestä pyörittävältä rikollisjärjestöltä, jonka tarjoamat pelaajat olisivat olleet suotuisan lopputuloksen peleissä varmistavia agentteja. TamUn tarina päättyi raastupaan.

Miten FC Honka liittyy TamUn surullisenkuuluisaan jalkapallohybrikseen?

Hongan budjetti on vuodesta toiseen rakennettu samanlaisten epärealististen haavekuvien varaan, joilla myös TamU toimintaansa visioi. Velkaantuminen, jatkuvat palkanmaksuongelmat ja rahalähteiden etsiminen milloin mistäkin kertovat siitä, että espoolaisseura ei ole lähes kymmenen Veikkausliigassa vietetyn kauden jälkeenkään pystynyt rakentamaan toimintaansa taloudellisesti vakaalle pohjalle. Julkisuudessa Hongan edustajat ovat vähätelleet ongelmia ja selitelleet maksusuunnitelmista ja pelaajien kanssa tehdyistä herrasmiessopimuksista, jotka ilmeisesti tarkoittavat nuorille pelaajille tehtyjä lupailuja tilittää maksamattomat palkat kauden lopussa tai sen jälkeen. Kauden 2012 jälkeen Hongassa läpimurtonsa tehneet Tapio Heikkilä ja Duarte Tammilehto irtisanoivat sopimuksensa, kaikesta päätellen siksi, että eivät enää jaksaneet uskoa näihin puheisiin.

Yksikin kerta, kun palkat kuukauden lopussa eivät tule ajallaan, on yksittäiselle pelaajalle katastrofi, ja sellaisena se pitäisi nähdä myös seurajohdon puolella. Sen pitäisi johtaa taloussuunnitteluun, joka takaa sen, että niin ei tapahdu enää. Jos tämän suunnittelun johtopäätös on se, että seura ei voi tavoitella mestaruuksia ja europelejä tai edes toimia täysammattilaisseurana, niin silloin se on hyväksyttävä. Tähän ei Hongan johto ole ollut valmis. Kauden 2014 alla toteutetut menoleikkaukset, joihin voitaneen laskea myös pitkäaikaisen päävalmentajan Mika Lehkosuon erottaminen "taloudellisten väärinkäytösten" vuoksi, kielivät enemmän epätoivosta kuin toimintatapojen muuttumisesta.

Vaikeille olosuhteille ei voi mitään, huonolle johtamiselle voi. Suomifutiksen kannattamattomuus bisneksenä ei tarkoita, että jalkapalloseuraa olisi mahdotonta pyörittää Suomessa. Se tarkoittaa vain, että tarvittaessa ammattilaisuuden asteesta on tingittävä, kuten esimerkiksi osa-aikaisia työpaikkoja pelaajilleen järjestänyt IFK Mariehamn on tehnyt. Mielestäni puoliammattilaisuus nähdään Suomessa turhaan sellaisena mörkönä, jona sitä usein pidetään. Ammattilaisuuden perusedellytys on se, että sen taustalla oleva urheilubisnes kannattaa. Jos bisnes ei kannata, ei täysammattilaisuuskaan ole mahdollista.

Hongan johtoportaalle vaatimattomammat haaveet eivät kuitenkaan ole riittäneet. Pilvilinnaksi rakennetun uuden jalkapallostadionin toteutumisesta ei vuosien jälkeenkään ole konkreettisia merkkejä. Mikäli tavoitteeksi olisi jo Hongan veikkausliigataipaleen alussa asetettu Myyrmäen ISS Stadionin tyylinen pienehkö mutta kodikas – ja Hongan ilmeeseen täydellisesti sopiva – jalkapalloareena, olisi se lähes varmasti jo pystyssä.

Hongalle antaa toivoa se, että sen juniorimylly on yksi Suomen laadukkaimmista. Mylly jauhaa vuodesta toiseen laadukkaita liigatason pelimiehiä – ei ehkä sen tasoisia, jotka yksin riittäisivät esimerkiksi HJK:n haastamiseen, mutta sellaisia, joiden varaan on mahdollista rakentaa hyvä, vähintään keskitason veikkausliigajoukkue. Jos nykyisen edustusjoukkueen taival katkeaa talousongelmiin ja vauhtia on haettava alemmilta tasoilta, juniorit takaavat sen, että espoolaisen jalkapallon korpivaellus ei kestä pitkään.

Suomalaisen jalkapallon suurin ongelma ei ole vähäinen kiinnostus tai menestys vaan kuppikuntaisuus ja seuratoimijoiden all in -mentaliteetti, jossa huipulle nousun panokseksi on asetettu koko seuran olemassaolo. Europelien karkaaminen tai jopa Ykköseen putoaminen ovat pieniä onnettomuuksia koko seurahistorian menettämisen rinnalla. Kun jalkapalloseura menee konkurssiin ja häviää jalkapallokartalta, kadotetaan vuosikausien edestä kokemuksia ja perinteitä ja katkeroitetaan samalla ihmisiä, jotka ovat olleet niitä luomassa. Suomifutis ei tarvitse haaveilijoita tai uhkapelaajia vaan vastuullisia seurajohtajia, jotka ymmärtävät, että joskus unelmista on tingittävä, jos toiminnan ylläpitäminen sitä vaatii.