Jalkapallo ja doping

Venäjän narahtaminen valtiojohtoisesta dopingista on urheilun historian suurimpia skandaaleita. Missä määrin doping koskettaa myös jalkapalloa?

Suorituskyvyn lääketieteellinen tehostaminen, jota nykyisin kutsutaan dopingiksi, kuului moderniin kilpaurheiluun jo kauan ennen kuin ensimmäiset kiellettyjen aineiden listat laadittiin 1970-luvulla. Urheilijan suorituskykyyn vaikuttavat lääkeaineet voi tarkoituksensa ja vaikutuksensa osalta jakaa karkeasti piristeisiin, joilla etsitään hetkellistä vetoapua kilpailuissa; hormoneista, joilla tavoitellaan pidempiaikaista voiman ja kestävyyden kasvua ja palautumista edistäviin aineisiin, joiden kautta huippu-urheilun vaatimaa ankaraa harjoittelua pyritään ylläpitämään.

Erityisesti piristeillä riittää historiaa. Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien tiedetään käyttäneen "pervitiiniä" – eli metamfetamiinia – jo 1900-luvun alussa, ja käyttö oli vuosikymmenen puolivälissä jopa melko systemaattista. Jalkapallossa saman aineen on arveltu edesauttaneen ”Bernin ihmeen” toteutumista MM-kisoissa 1954. Länsi-Saksa kukisti voittamattomana pidetyn Unkarin kultaisen joukkueen raskaissa olosuhteissa pelatussa MM-finaalissa, vaikka oli hävinnyt sille saman turnauksen 1. kierroksella murskalukemin. 1960-luvun "Grande Interin" valmentaja Helenio Herrera, oman aikansa special one, puolestaan tunnetaan siitä, että hän piikitti puolipakolla pelaajiinsa erilaisia aineita sekä harjoitusleireillä että ennen pelejä. Varsinaisesta dopingista näissä tapauksissa ei ollut kyse: aineet olivat moraalisesti kyseenalaisia, mutta eivät säännöissä kiellettyjä.

Saksan maajoukkueen vuoden 1954 MM-kultaan valmentaneen Sepp Herbergerin mukaan Bernin ihmeen takana oli altavastaajan rooli, joka antoi saksalaisille voimat vuorien siirtoon. Kuva: Wikimedia Commons / Kandschwar

Antidopingin aika alkoi urheilussa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Moni tutkija on liittänyt antidopingin amatööriaatteen viimeiseksi jäänteeksi huippu-urheilussa. Luovutettuaan 1980-luvulla satavuotisen sodan ammattilaisuutta vastaan kansainvälinen olympialiike loi uuden hirviön dopingista ja rakensi sitä vastaan vielä tehokkaammat valvonta- ja torjuntakoneistot – kulminaationa kansainvälinen antidopingtoimisto Wada. Amatöörieetoksen tavoin antidopingin voima on suurin yleisurheilussa ja talviurheilussa – olympialiikkeen kulmakivissä. Wadalla ei tänä päivänäkään ole juuri valtaa Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloliigoissa eikä Pohjois-Amerikan perinteikkäissä ammattilaislajeissa. Näissä läpeensä kaupallistuneissa piireissä dopingiin ei koskaan ole kiinnitetty suuremmin huomiota. Kun urheilu nähdään ensisijaisesti viihdebisneksenä, ei urheilijoiden suorituskyvyn patoaminen, johon antidoping perustuu, ole loogista – etenkään kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole. Hyväksyi dopingin tai ei, antidopingin ja ammattilaisurheilun liiton ongelmia on vaikea kiistää.

Jalkapallossa dopingtestit alkoivat 1990-luvulla, mutta kovin uskottavaksi järjestelmää ei voi luonnehtia. Harvat käryt ovat johtuneet enimmäkseen huumausaineista. Nämä tapaukset ovat toisinaan aiheuttaneet isoja kohuja – esimerkiksi Diego Maradona vuonna 1994 ja Adrian Mutu 10 vuotta myöhemmin – mutta niissä on ollut kyse enemmän urheilijan tarpeesta laittaa päänsä sekaisin kuin olla parempi urheilija. Raskaamman tason dopingaineista kuten eposta käryjä ei ole ollut lainkaan, ja piristekärytkin on käytännössä painettu villaisella. Hollannin maajoukkueen Edgar Davidsin ja Frank de Boerin käryttyä nandrolonista vuonna 2001 kumpikin sovitti pannansa kätevästi kesälomalla, eikä mahdollinen kilpailukielto olisi edes koskenut kuin kansainvälisiä otteluita. Harvinainen poikkeus löysään valvontaan on Rio Ferdinandin tapaus, jossa syksyllä 2003 testin unohtanut ManU-pelaaja joutui olemaan sivussa kaikista peleistä kahdeksan kuukautta.

Viimeisin dopingkohu käynnistyi, kun Dynamo Zagrebin 24-vuotias keskikenttäpelaaja Arijan Ademi jäi lokakuussa kiinni toistaiseksi nimeämättömästä aineesta Mestarien liigan ottelun jälkeen ja sai peräti neljän vuoden kilpailukiellon. Sattuvasti vastassa oli ollut Arsenal FC, jonka manageri Arsène Wenger oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota jalkapallossa muhivaan dopingongelmaan. Ranskalainen saikin tapauksesta runsaasti bensaa puheilleen ja piti UEFAn haluttomuutta julistaa koko kroatialaisseura pannaan merkkinä siitä, että liitto käytännössä hyväksyy dopingin. Wengerin puheissa on ainakin UEFAn asennoitumisen suhteen vinha perä. On vaikea uskoa, että Ademinkaan pelikielto pysyisi valitusten jälkeen voimassa sellaisenaan.

Dynamo Zagrebin ja Makedonian maajoukkueen – kuvan paidasta huolimatta – Arijan Ademi, jalkapallon viimeisimmän dopingkohun aiheuttaja. Kuva: Wikimedia Commons / Fanny Schertzer

Systemaattisesta dopingista jalkapallossa on tarjolla lähinnä epäsuoria viittauksia. Pyöräilyn dopingvyyhdin purkaneessa Operaatio Puertossa nousi esiin väitteitä, joiden mukaan dopinglääkäri Eufemiano Fuentesin palveluksia olisi käytetty muun muassa Real Madridin ja FC Barcelonan pre-season -harjoittelussa. Huhuista on kuitenkin pitkä matka todisteisiin ja tuomioihin. Dopingista ei narahda, mikäli testaus on epäsäännöllistä, verkostot testaajiin ovat kunnossa ja lääkkeiden annostelussa noudatetaan riittävän tarkkoja ohjeita ja aikatauluja. Testituloksia voidaan myös manipuloida ja yleisurheilun tavoin systemaattisesti tuhota. Testien määrä ja tulokset kertovat siis aika vähän, vaikka niihin eri auktoriteetit jatkuvasti vetoavatkin.

Wadan impotenssin ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyyden takia Balco-skandaalin tapaisen kohun jalkapallossa voisi aiheuttaa lähinnä jonkin ulkopuolisen tahon tai toimijan aktiivisuus. Poliisin lisäksi kyseeseen voisi tulla jopa tutkiva journalisti. Yleisurheilun dopingpyörteen laittoi vauhtiin pääasiassa omin voimin saksalaistoimittaja Hajo Seppelt. Vuosikausia ongelmaa yleisesti ja Seppeltin väitteitä erityisesti vähätellyt IAAF reagoi vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän dopingohjelman luonne oli ilmiselvä jokaiselle. Mutta mistä löytyisi toimittaja, jolla olisi tarpeeksi rohkeutta ja näkemystä löytää ikkuna jalkapallon kulissien taakse? Tiellä ovat paitsi jalkapallojärjestöt, myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset jalkapalloseurat – taho, joka yleisurheilusta puuttuu.

Oma kysymyksensä on, missä määrin dopingissa on edes kyse ongelmasta. Yleinen mielipide on vahvasti dopingaineita vastaan, mutta toisinajattelijoitakin löytyy. Suomessa tunnetuin on tutkija Erkki Vettenniemi, jonka doping-näkökannan voisi kiteyttää seuraavasti: lääkeaineet ovat elimellinen osa kilpaurheilua, antidoping harhaisten, omaa etuaan ajavien fundamentalistien harjoittamaa noitavainoa. Vettenniemen mukaan puhdas urheilu on fantasia, jota on mahdoton saavuttaa huippu-urheilun armottomassa maailmassa, onhan huipputasolla jo pelkkä ankara treenaaminen epäpuhdasta, suorastaan terveydelle haitallista toimintaa. Sitä sitten ylläpidetään laajalla kavalkadilla erilaisia lääkeaineita – osa sallittuja, osa kiellettyjä.

Vettenniemi on nähdäkseni oikeassa kritisoidessaan urheilumaailman tekopyhyyttä. Urheilua on kautta aikojen haluttu ylevöittää puhtauden ja pyhyyden kaltaisilla määreillä, vaikka todellisuudessa mikään ei tee urheilusta sen puhtaampaa tai likaisempaa kuin muistakaan ihmisen aktiviteeteista. Siinä missä moni näistä aktiviteeteista on ollut rehellisesti paheellista, urheilu on ollut valheellisesti pyhää – reippaiden ja raittiiden nuorten urhojen hyvähenkistä kisailua, jossa tärkeintä on osanotto, ei voitto. Kaksinaismoraali estää dopingin tapaisten ilmiöiden rehellisen käsittelyn. Urheilijalle dopingin käytön myöntämisestä ei uran jälkeenkään ole mitään hyötyä, ja urheilujohtajankin on parempi pitäytyä diskurssia pönkittävässä esiintymisessä.

Dopingin salliminen veisi kuitenkin logiikan mielestäni liian pitkälle. Dopingin proponentit, esimerkiksi Vettenniemi, vähättelevät systemaattisen ja pitkäaikaisen suorituskykyä parantavien aineiden käytön haitallisia terveysvaikutuksia. Dopingin vapauttaminen madaltaisi kynnystä pumpata aineita jokaisen huippu-urheilijan uralle halajavan nuoren kehoon. Aikuisurheilijan kohdalla asia olisi selvä: jos et käytä, et voi urheilla ammatiksesi. Monen lajin luonne myös muuttuisi täydellisesti fyysisen aspektin jyrätessä kaiken muun alleen.

Dopingin laajuudesta jalkapallossa voi viime kädessä esittää vain arvailuja. Itse olen taipuvainen realismiin. Huipputason jalkapallo on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana hurjalla, jopa lähes epäinhimillisellä tempolla pelattavaksi lajiksi, jonka evoluutiosta takavuosien elegantit taiturit ja verkkaiset älyköt ovat auttamatta karsiutuneet. Väitteet, joiden mukaan dopingista ei hyötyisi jalkapallosta, eivät kestä lähempää tarkastelua: nykyjalkapallossa dominoi juuri se osa-alue, jota dopingilla on helpointa parantaa. Ankara fysiikkatreeni pre-seasonilla ja suuret ottelumäärät kauden aikana puhuvat erityisesti palautumista edistävien aineiden puolesta, mutta juoksukestävyyden suuri merkitys tekee myös muista aineista potentiaalisesti hyvin hyödyllisiä. Huippujalkapalloilijoiden juoksuvoima on kasvanut viime vuosikymmeninä niin valtavasti, että on vaikea uskoa, että kielletyiksi määritellyillä aineilla ei olisi ollut siihen mitään osaa. Puuttuvista todisteista huolimatta dopingin voi huoletta lisätä ottelumanipulaatioiden, korruption ja rasismin seuraksi kauniin pelin lieveilmiöiden listalle.

Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.

Reilua huippu-urheilua?

Ammattilaisurheilulla on nykyisin melko kyseenalainen maine. Tässä tekstissä pohdin, millaista etiikkaa voisi soveltaa nykypäivän urheiluun, ja kenellä on vastuu siitä, millä ehdoilla urheillaan.

Lähde: flickr, nimim. twofourseven

Missä on ammattilaisurheilun etiikka?

Yksi vanhan SVUL:n urheilujohtajien suosikkifraaseista 1900-luvun aikana oli, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa. Tämä fraasi nousee vieläkin aika ajoin esiin, jolloin useimmat urheilutoimittajat yleensä kuittaavat sen tyhjänä. Fraasi ei kuitenkaan nähdäkseni ole tyhjä. Sen taustalla on kontekstittoman urheilun idealistinen haavekuva, jonka käytön motiivina on urheiluun liitettyjen kielteisten piirteiden ja lieve-ilmiöiden työntäminen taka-alalle. ”Keskittykää nyt vain tuohon peliin, sehän on vain urheilua”.

Se ei ole vain urheilua.

Se on liiketoimintaa, jonka aikaansaamiseksi on pitänyt liikutella suuria rahasummia ja josta joku taho myös hyötyy suuria summia, ainakin jos kyse on huippu-urheilusta. Se on myös toimintaa, jolla yksityishenkilöt, puolueet ja jopa valtiot voivat tavoitella poliittista vaikutusvaltaa, mainetta ja hyväksyntää.

Viime aikoina usean suuren urheilutapahtuman taustalta on tuotu esiin ihmisoikeusrikkomuksia, hyväksikäyttöä ja korruptiota. Brasiliassa osoitettiin mieltä viime kesänä, kun oli käynyt ilmi, että Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on asettanut MM-kisojen järjestäjämaille ehdon kisojen miljardien eurojen voiton nostamisesta verovapaana, jolloin tuotoista ei voida käyttää senttiäkään järjestäjämaan julkisten palveluiden kehittämiseen. Sotshin talviolympialaisten budjetti on paisunut, koska suuri osa rahoista katoaa venäläisten virkamiesten taskuun; lisäksi näyttävien kisapaikkojen hintana on potentiaalinen ympäristökatastrofi ja tuhannet kodeistaan häädetyt ihmiset. Qatar puolestaan soveltaa muinaisen Egyptin menetelmiä nykypäivään rakentamalla vuoden 2022 MM-kisoja varten hulppeita jalkapallostadioneita keskelle aavikkoa työvoimalla, jolla ei ole sen paremmin palkka- kuin työoikeuksiakaan. Ensi kevään jääkiekon MM-kisat myönnettiin Valko-Venäjälle, jossa Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašhenka käyttää kisoja berlusconilaisittain poliittisen arvonannon saamiseen.

Mikäli urheilijoilta, valmentajilta ja urheilujohtajilta kysytään – ja on kysytty – ei ongelmia tunnu olevan. Kysymykset on helppo kuitata poliittisina, työnkuvaan kuulumattomina. Epäkohtia ei sinänsä kiistetä; niitä vain pidetään jonkun muun ongelmana.

Nykyisin tuntuu vallitsevan konsensus siitä, että on itsestään selvää ja eräänlainen välttämätön paha, että huippu-urheilua ohjaa rahan ja voiton tavoittelun logiikka, joka ajaa kaiken edelle. Sen seurauksiin on sitten vain sopeuduttava. Yhtä selvänä pidetään sitä, että poliittiset viestit on pidettävä ulkona urheiluareenoilta. Tarkoittaako tämä vapautusta urheilussa piilevien epäkohtien ajattelulta?

Amatööri- ja ammattilaisurheilun arvopohjaa tutkinut dosentti Kalervo Ilmanen on tutkimuksissaan esittänyt, että koska ammattilaisurheilu on taloudelliseen ja sosiaaliseen hyötyyn tähtäävää työtä, se pitäisi etiikaltaan rinnastaa liike-elämään ja muuhun elinkeinotoimintaan. Vastuullisen liiketoiminnan avainkäsite on yhteiskuntavastuu (engl. corporate social responsibility, CSR), jonka voi tiivistettynä määritellä prosessiksi, jossa organisaatio pyrkii toimimaan eettisesti ja sosiaalisesti vastuullisesti, ympäristöä kunnioittavalla tavalla.

Yhteiskuntavastuun käsite on ollut esillä liike-elämän alalla jo kymmeniä vuosia, ja sillä on myös kriitikkonsa. Useimmat suuryritykset ottavat sen kuitenkin vakavasti. Mikäli korporaatioiden taustoista paljastuu kytköksiä diktatuureihin ja ympäristö- ja ihmisoikeusrikkomuksiin, voivat seuraukset olla suurellekin yritykselle vakavia. Maineen menettäminen voi johtaa kansainvälisiin boikotteihin ja taloudellisten tuottojen menettämiseen.

Yhteiskuntavastuuohjelmia on alettu ottaa käyttöön myös urheiluorganisaatioissa. Tämä ei ole yllättävää, sillä urheiluorganisaatiot ovat Suomessakin jo pitkään omaksuneet monia liikeyritysten toimintatapoja ja -ohjelmia. Lisäksi moni CSR:n tavoitteista on yhteneväinen mm. olympismin periaatteiden kanssa. Ensimmäinen urheiluorganisaatio, joka otti CSR-ohjelman käyttöön, ei kuitenkaan ollut KOK, jolla sitä ei virallisesti ole vieläkään, vaan FIFA. FIFA:n CSR:n tavoitteena on järjestön nettisivujen mukaan kanavoida jalkapallon urheilullinen ja FIFA:n organisatorinen voima positiiviseen sosiaaliseen ja ympäristönsuojelulliseen kehitykseen ympäri maailmaa. Sen keskeisenä osana on Football for Hope -ohjelma, jonka kautta tuetaan lukuisia lasten ja nuorten olojen parantamiseen tähtääviä hankkeita erityisesti kehitysmaissa.

FIFA on käyttänyt CSR-ohjelmaansa vastauksena kriitikoille, jotka kyseenalaistavat esimerkiksi edellä kuvatun jalkapallon MM-kisojen verovapausehdon olemassa olon. Voi kuitenkin kysyä, ovatko FIFA:n omat hankkeet riittävä sosiaalisen kontribuution muoto, etenkään kun järjestäjämaan yhteiskunta ei hyödy niistä suoraan juuri millään tavalla. Sama kysymys voidaan esittää myös KOK:lle, joka muotoilee korkealentoisin sanoin olympia-aatteensa tavoitteeksi maailman parantamisen urheilun avulla mm. tukemalla kestävää kehitystä ja ympäristönsuojelua sekä varmistamalla, että olympialaisten järjestäjäkaupungit saavat järjestämistään kisoista pitkäaikaisen taloudellisen ja sosiaalisen hyödyn. Jokainen Putinin olympialaiset -dokumentin nähnyt osannee vastata, kuinka hyvin nämä tavoitteet toteutuvat Sotshissa.

Yhteiskuntavastuun ohella puhutaan usein kuluttajan vastuusta. Käsitteellisesti kyse on tällöin eettisestä kuluttamisesta (ethical consumerism). Mielestäni käsite voisi olla käyttökelpoinen myös urheilussa, jolloin se koskisi urheilun viihdekuluttajia ja kannattajia. Havainnollistan tätä banaani-analogian kautta. Jos kaupassa voi valita hyllyltä reilun kaupan banaaneja Chiquitan sijaan, voi eettinen urheilukuluttaja valita reilun kaupan urheilutuotteita. Niitäkin nimittäin on, joskin virallisen sertifikaatin puutteessa tuotteen eettisyyden arvioiminen jää kuluttajan vastuulle. Toinen vaihtoehto, joka saattaa kannattajaksi itsensä mieltävälle olla sopivampi, on yrittää muuttaa urheilun chiquitojen toimintatapoja. Se on vaikeampaa, mutta ei mahdotonta. Ison ihmisjoukon ostopäätöksillä ja kulutustottumuksilla on merkitystä myös urheiluteollisuudessa, kuten esimerkiksi Nike joutui -90-luvun sweatshop-kohun myötä toteamaan.

Yksi tapa vaikuttaa ovat boikotit, joiden todennäköisyys kasvaa sitä mukaa, kun huippu-urheilun maine heikkenee. Urheilu elää sekä kuluttajistaan että kannattajistaan yhtä paljon kuin suuryritykset tuotteidensa ostajista. Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, en pitäisi mahdottomana, että lähitulevaisuudessa johonkin isoon urheilukilpailuun kohdistuu boikotti, johon aiemmista urheiluboikoteista poiketen osallistuu poliitikkojen lisäksi penkkiurheilijoita, mediaa ja sponsoreita. Boikoteista on riittänyt puhetta jo Sotshin olympialaisten alla. Vielä enemmän niistä tullaan puhumaan myöhemmin keväällä, kun jääkiekon MM-kisat Valko-Venäjällä alkavat. Valko-Venäjän vaatimus erillisviisumista kaikille jääkiekon ulkopuolisista aiheista kirjoittaville median edustajille oli liikaa jopa Kansainväliselle jääkiekkoliitolle, joka uhkasi Valko-Venäjää jopa kisojen perumisella. Sittemmin Valko-Venäjä perui vaatimuksen. Keinoja kansainvälisillä urheilujärjestöillä siis kyllä löytyy, kyse on vain halusta.

Boikottien hyödyllisyys asetetaan usein kyseenalaiseksi. Viime kädessä kysymys palautuu siihen, onko yksittäisellä kansalaisella tai edes järjestöillä yleensäkään vaikutusmahdollisuuksia. Aktiivinen kansalaisuus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, eikä urheilu edusta tässä(kään) suhteessa mielestäni mitenkään poikkeavaa elämänaluetta. Venäjä, Qatar ja Valko-Venäjä eivät ehkä muuta lainsäädäntöään ja ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kyseenalaisia toimintatapojaan mielenilmausten vuoksi, mutta se ei ole syy olla tekemättä niitä. Realistisempaa olisi kuitenkin suunnata boikotit ja muut mielenilmaukset kansainvälisiä urheilujärjestöjä vastaan ja painostaa niitä muuttamaan erityisesti kisaisännyyksien myöntämisprosessia läpinäkyvämmäksi. Kisoja tulisi myöntää vain valtioille, jotka pystyvät järjestämään ne vastuullisella ja kestävällä tavalla.

Urheilijoiden kohdalla boikotit eivät mielestäni ole järin realistinen tai edes toivottava ajatus. Ne merkitsisivät omien unelmien ja vuosien työn uhraamista urheilujärjestöjen ja kisaorganisaatioiden virheiden ja järjestävien maiden politiikan vuoksi. Kaikilla – myös urheilijoilla – pitäisi kuitenkin olla oikeus ilmaista mielipiteensä, kunhan se tapahtuu hyviä tapoja ja kilpailujen urheilullisia sääntöjä kunnioittaen. Käytännössä tämän oikeuden myöntäminen ei muuttaisi paljoa: on vaikea nähdä, että esimerkiksi Sotshissa varusteiden alta vilkkuvat sateenkaarikynnet tai muut vastaavat kannanotot veisivät urheilun olympialaisissa sivuosaan. Merkityksettömäksi tällaiset eleet eivät silti jäisi. Ne veisivät järjestävältä taholta yksinoikeuden käyttää kisoja oman politiikkansa pönkittämiseen.

Yksittäisiä ihmisiä ei voi painostaa tai pakottaa kannanottoihin tai eettisiin valintoihin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että lompakollaan voi äänestää myös urheilussa. Mikäli urheiluun suhtaudutaan putkinäköisesti ja teeskennellään, että epäkohtia ei ole olemassa,  urheilun taustavoimien toimintatavat säilyvät samanlaisina tai muuttuvat entistä kyseenalaisempaan suuntaan. Mielestäni olisi urheilunkin kannalta vain hyvä, jos myös urheilujärjestöt luopuisivat vanhanaikaisesta ajattelusta, jossa poliittisiin kannanottoihin urheiluareenoilla suhtaudutaan pelonsekaisen kielteisesti. Upporikkailta kansainvälisiltä urheiluorganisaatioilta olisi joka tapauksessa vaadittava vastuunkantoa myöntämistään kilpailuista.