Numeroyhdistelmien aika

Mistä lähtien jalkapalloryhmitykset on kuvattu numeroina?

Vastaus on yllättävän yksinkertainen: Ruotsin MM-kisoista 1958. Ruotsissa suurin osa joukkueista luotti vuosikymmeniä oletusarvoisena pelijärjestelmänä vaikuttaneeseen WM-muodostelmaan, mutta yksi joukkue ryhmittyi toisin. Kisat voittanut Brasilia murskasi WM:n innovatiivisella muodostelmalla, joka opittiin pian tuntemaan numeroilla 4-2-4. Jalkapallotaktiikan historiassa alkoi 4-2-4:n myötä uusi aika, sillä aiemmin pelijärjestelmiä ei oltu kuvattu sen enempää numeroilla kuin kirjaimillakaan. Suomessa WM-muodostelman aikalaistermi oli ”englantilainen pelitaktiikka”.

WM:n heikkoudet olivat tiedossa jo ennen 1950-luvun loppua, ja niihin oli pyritty myös iskemään erilaisilla taktisilla kokeiluilla – tunnetuimpana Unkarin kultaisen joukkueen alas vedettyä keskushyökkääjää hyödyntävä systeemi, joka oli jo hyvin lähellä 4-2-4:ä. Brasilian loisto maailman seuratuimmalla jalkapallonäyttämöllä murskasi kuitenkin WM:n ennen kokemattomalla tavalla. Brasilian avauskokoonpanon pelaajista tuli uuden pelitaktiikan esikuvahahmoja, joiden vastineen jokainen valmentaja halusi sijoittaa joukkueeseensa.

4-2-4:n läpilyönti mullisti sen, miten jalkapallotaktiikat miellettiin ja miten niistä puhuttiin, mutta se on myös jalkapallohistorian väärinymmärretyin muodostelma. Numeroyhdistelmä antaa ymmärtää, että kentällä olisi kaksi neljän miehen linjaa, joiden välissä kaksi keskikenttäpelaajaa yrittää ottaa haltuun koko keskikentän. Alkuperäinen 4-2-4 oli kuitenkin hyvin erilainen; se oli epäsymmetrinen ryhmitys, jonka perusta oli brasilialaisessa diagonal -muodostelmassa, jossa WM:n keskiössä olevaa neliötä – jonka muodostavat kaksi tukimiestä ja kaksi välihyökkääjää – on käännetty hieman vinoon. Diagonalissa toinen välihyökkääjä pelaa lähempänä keskushyökkääjää kuin toinen, ja toinen tukimies on niin alhaalla, että hänet voi jo melkein laskea neljänneksi puolustajaksi. Esimerkiksi Brasilian MM-joukkueessa nelikulmion muodostivat Pelé, Didi, Zito ja Bellini.

Brasilian 4-2-4 oli diagonaliakin epäsymmetrisempi ryhmitys. Tämä johtui joukkueen laitapelaajista Mário Zagallosta ja Garrinchasta, jotka olivat täysiä vastakohtia toisiinsa nähden. Zagallo pelasi keskikenttää tukevassa kahden suunnan roolissa, Garrincha kaikista puolustusvelvoitteista vapautettuna perinteisenä laitahyökkääjänä. Zagallon ja Garrinchan erot vaikuttivat myös Brasilian laitapuolustajavalintoihin: vasemmalle istutettiin aktiivisesti hyökkäyksiä tukeva Nílton Santos ja oikealle puolustava peruspakki Djalma Santos. Kaksi keskuspuolustajaakin oli kaikkea muuta kuin nykymallin mukainen topparipari. Orlando pelasi perinteistä brittityylistä keskuspuolustajaa päätehtävänään vartioida vastustajan keskushyökkääjää; Bellini taas sijoittui hieman ylemmäksi ja tuki voimakkaasti keskikenttää.  Kun Brasilian keskikentän kaksikko sai tukea sekä Zagallolta että Belliniltä, eivät he jääneet laisinkaan yksin.

Brasilian kokoonpano vuoden 1958 MM-finaalissa Ruotsia vastaan.

4-2-4:n globaali väärinymmärrys johtui siitä, että TV-aikakauden ollessa vasta tuloillaan harva valmentaja näki ryhmitystä pelitilanteessa. Toinen syy oli itse numeroyhdistelmässä, joka pelkisti todellisuutta rajusti. Lehdistön kirjoittelua seuranneet valmentajat oppivat soveltamaan uutta taktiikkaa numeroyhdistelmän kirjaimellisesti indikoimassa muodossa. Samaa yksinkertaistamista esiintyy monien pelijärjestelmien kohdalla tänä päivänäkin, mutta 4-2-4:n kohdalla virhe on erityisen kohtalokas.

Suomeen 4-2-4 rantautui kuvaavasti. 1950-luvun lopussa Suomen B-maajoukkuetta valmentanut Olavi ”Ola” Laaksonen luki vallankumouksellisesta taktiikasta saksankielisestä lehdestä – osaamatta saksaa. Olan vaimo ymmärsi kieltä sen verran, että käänsi jutusta osan, ja jo seuraavassa B-maaottelussa Suomi ryhmittyi muotoon 4-2-4. Systeemiä ihmettelivät suurin piirtein kaikki ottelua todistaneet, mutta 0-0 -tulos riitti vakuuttamaan Olan siitä, että ryhmityksen käyttöä kannatti jatkaa. Laaksonen myötävaikutti uuden taktiikan omaksumista myös A-maajoukkueessa. 4-2-4:ä käytettiin seuraavana vuonna jo kaikissa A-maaotteluissa, muun muassa syksyn MM-karsintaottelussa Ranskaa vastaan (ks. kuva alhaalla).

Suomen verrattain nimekäs kokoonpano Ranskaa vastaan syksyllä 1960. 4-2-4 muodostettiin laskemalla tukimies Olli Heinonen toiseksi keskuspuolustajaksi ja välihyökkääjä Unto Nevalainen keskikentälle "ei kenenkään maalle".

Numeropelin päästyä liikkeelle sitä ei enää ollut pysäyttäminen. Kyllästyttyään 4-2-4:än vuosikymmenen puolivälissä Ola peluutti Suomea hetken 3-3-4:lla, kunnes pelijärjestelmäksi vakiintui 4-3-3, joka tosin on kaukana siitä, mitä 4-3-3 tänä päivänä tarkoittaa. 4-3-3:n -60-lukulaisessa versiossa keskuspuolustajat eivät pelanneet rinnakkain vaan päällekkäin, niin että toinen vartioi ja toinen ”lakaisi”. Lakaisija (engl. sweeper) pelasi muiden alapuolella ja nimensä mukaisesti siivosi puolustuksen selustaan pelattuja juoksupalloja turvallisemmille vesille.  Lakaisija oli myös ainoa pelaaja, joka oli vapautettu muun joukkueen harjoittamasta miesvartioinnista, joka muuttui 1960-luvulla aiempaa järjestelmällisemmäksi.

Lakaisijaa alettiin vähitellen kutsua liberoksi, mutta Suomen kohdalla vanhempi termi olisi ollut osuvampi. Beckenbauermaisen pallollisen dominanssin sijaan suomalaisliberoiden työnkuva koostui lähinnä pallojen lakaisemisesta takaisin vastustajan kenttäpuoliskolle – sekä luonnollisesti kovasta taklauspelistä, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Suomessa kukaan ei 1960-luvulla hallinnut tätä pelipaikkaa yhtä hyvin kuin pitkäaikainen Lahden Reippaan ja A-maajoukkueen puolustaja Timo ”Tilli” Kautonen. 173 cm:n varrellaan lahtelaisesta ei ollut perinteiseksi keskuspuolustajaksi, mutta aggressiivisuutensa, taklaustensa ja juoksuvoimansa ansiosta hän soveltui erinomaisesti liberoksi. Tilliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua Suomen ensimmäiseksi liberoksi. Tai lakaisijaksi.

Numeropeli oli tullut jäädäkseen, mutta miten aikalaispelaajat siihen suhtautuivat? Mikäli 1960-luvulla Saksan Bundesliigan HSV:ssä pelannutta Juhani Peltosta on uskominen, ei taktisia sommitelmia otettu aivan avosylin vastaan: ”Brasilialaiset toivat 4-2-4 -systeemin, jota Suomessa ei ehditty ymmärtää, ennen kuin muotiin tuli jo englantilaisten MM-kuviot 4-3-3. Italiassa keksittiin taaksevedetty libero ja näiden kaikkien sekamelskaa ovat olleet mitä eriskummallisimmat taktiset suunnitelmat. Yhteistä kaikille, että niiden oppiminen on ollut tuskallista ja usein melkein mahdotonta.” (Juhani Peltonen/Matti Pitko: Hakasta Hampuriin)

Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.