Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.

Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?

Organisoitu puolustus, individualistinen hyökkäys sekä muita MM-jalkapallon ilmiöitä

Brasilian MM-kisat esittelivät jalkapallomaailmalle taktisia ilmiöitä ja vahvistivat maanosien välisiä stereotypioita. Tässä kirjoituksessa pohdin, millaista peliä kuukauden aikana oikeastaan nähtiin.

Jalkapallon MM-kisat tarjosivat jalkapallofaneille ympäri maailmaa unohtumattomia otteluita ja pelin ammattilaisille ja asiantuntijoille paljon pureskeltavaa. Erityisesti kaksi teemaa nousi esiin: taktiikan vaikutus jalkapallo-ottelun kulkuun ja sen lopputulokseen, ja henkisen valmistautumisen merkitys huippu-urheilussa.

Taktisesta näkökulmasta tarkasteltuna kisoissa korostui individualismin ja kollektivismin välinen ikuinen kamppailu. Jalkapallo on joukkuepeli, mutta nykyinen huippu-urheilu ja sitä pönkittävä kapitalistinen teollisuus ja media rakastavat tähtiä, varsinkin niitä, jotka pelaavat joukkueensa hyökkäyksessä. Argentiina, Kolumbia, Portugali ja Hollanti ratkaisivat ristiriidan vapauttamalla joukkueensa suurimman tähden kokonaan puolustusvastuusta ja rakensivat joukkueen pallottoman vaiheen pelin koko muun joukkueen organisoidun ja kurinalaisen puolustuspelin varaan. Tavoitteena oli ulosmitata oman tähtipelaajan vahvuudet mahdollisimman tehokkaasti pitämällä hänet sillä paikalla ja siinä roolissa, jossa hän on parhaimmillaan.

Nykyjalkapallossa on harvinaista antaa näin suuria vapauksia yhdelle tai useammalle pelaajalle. Argentiina, Hollanti ja Kolumbia näyttivät kuitenkin, että siihen on varaa, mikäli joukkueen taktiikkaa täydentävät alhaalla makaava puolustuslinja ja matala prässitaso. Kaikki joukkueet hyötyivät ratkaisustaan merkittävästi. Hollanti käytti Arjen Robbenin pallonkuljetuskykyä ja nopeutta vastahyökkäyksissään, mutta myös luomalla hitaissa hyökkäyksissä ylivoimatilanteita laidoille tai keskustaan; Robben pelasi vapaana miehenä aina sillä sektorilla, jossa pallo oli. José Pekermanin ratkaisu siirtää James Rodríguez laidalta piilokärjeksi ja käyttää keskushyökkääjinä tunnettuja Adrian Ramosia ja Jackson Martínezia vasemmalla laidalla kahden suunnan roolissa antoi Jamesille mahdollisuuden loistaa. Argentiina puolestaan olisi luultavasti mestari, jos Leo Messin lisäksi joku muukin hyökkäävä pelaaja olisi pelannut omalla tasollaan. Argentiina lähti turnaukseen tarkoituksenaan vapauttaa Messin lisäksi kaksi muutakin pelaajaa puolustustehtävistä, eli pääasiassa prässäämisestä, mutta Sergio Agüeron loukkaannuttua suunnitelmasta luovuttiin, ja vapaaksi jäi Messin lisäksi vain Gonzalo Higuaín. Hän ei kuitenkaan pystynyt hyödyntämään vapauksiaan, kuten ei kentälle peräti viidessä ottelussa vaihdettu Rodrigo Palaciokaan.

James Rodríguez voitti MM-kisojen maalikuninkuuden ja siirtyi kisojen jälkeen Real Madridiin, mutta olisiko näin käynyt, jos Pekerman olisi peluuttanut häntä odotuksien mukaisesti laidalla? Kuva: Wikimedia Commons/Copa2014.gov.br

Kisoissa nähtiin myös tällaisen taktiikan kääntöpuoli. Portugalilla olisi ollut potentiaalia pelata kuin Hollanti, mutta neljäsosakuntoisella Cristiano Ronaldolla se ei onnistunut. Myös Brasilia näytti eksyneeltä ja vaarattomalta heti, kun se oli menettänyt Neymarin, jonka loukkaantuminen oli seurausta tähtiorientoituneen hyökkäyspelin vastareaktiosta: brutaalista pelistä, jolla tähdet pyrittiin pelaamaan kentältä ulos. James vältti Neymarin kohtalon kuin ihmeen kaupalla. Toinen, vähemmän kyyninen vaihtoehto tähtien eliminoimiseen oli taktinen. Argentiina-Hollanti -välierässä Hollannin miesvartiointi teki selvää Messistä ja Argentiinan alhaalla maannut puolustuslinja ja sen edessä päivystänyt Javier Mascherano Robbenista.

Voittajaksi selviytyi kuitenkin joukkue, jonka pelissä yllä kuvaillut piirteet eivät olleet millään tavalla esillä. Saksa oli hyvin organisoitu joukkue vain satunnaisesti, ja sillä oli alusta lähtien selviä heikkouksia puolustuspelissään. Heikkoudet eivät johtuneet niinkään pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista – esimerkiksi laitapakkina häärineen Benedikt Höwedesin hitaudesta tai keskikentällä epävarmasti esiintyneen Philip Lahmin syöttötaidosta – vaan siitä, että rohkealla ja aktiivisella pelitavalla on aina hintansa. Se on altis pallonmenetyksille tilanteissa, joissa puolustusmuoto on rikki, kuten Espanjakin Hollantia vastaan karvaasti huomasi. Negatiiviset tilanteenvaihdot eivät kuulu Saksan vahvuuksiin, mikä on mielenkiintoista, sillä ainakin José Mourinhon ja Louis van Gaalin kaltaiset pragmaatikot pitävät niitä nykyjalkapallon tärkeimpänä taktisena osa-alueena.

Saksa nousi mestariksi, koska sen vahvuudet peittivät heikkoudet alleen. Sen hitaat hyökkäykset olivat mestarillisia: pallo pystyttiin hyökkäysalueella jatkuvasti pelaamaan nopeilla syötöillä pelaajalle, jonka rintamasuunta on vastustajan maalia kohti – ts. positiiviseen peliasentoon. Paikkojaan jatkuvasti vaihdelleiden pelaajien liike oli suunnitelmallista ja harjoiteltua. Jalkapalloromantikon silmissä on hienoa, että MM-kisojen voittajajoukkue pelasi modernia ja aktiivista jalkapalloa, jossa puolustuksen epävarmuus oli hinta, joka hyökkäyspelin sulavuudesta ja aloitteellisuudesta oltiin valmiit maksamaan. Pienet jalkapallomaat käyttävät niitä vahvuuksia, joihin rajallinen pelaajamateriaali antaa mahdollisuuden, mutta isoimmilla on vaihtoehtoja. Jalkapallotaktiikoista moralisoiminen on toki aina kyseenalaista, mutta on selvää, että kyttäilevän ja pragmaattisen jalkapallon seurauksena ovat Argentiina-Hollanti -välierän kaltaiset unettavat antispektaakkelit, joissa kumpikin osapuoli tyytyy virheiden pelossa varjelemaan maaliaan ja odottelemaan rankkareita.

Rohkea ja aloitteellinen jalkapallo sai palkintonsa. Kuva: Agênzia Brasil/Wikimedia Commons

Lähes jokaisen MM-ottelun lopputulos on selitettävissä kokonaan tai osittain taktiikan kautta. Monessa pelissä taktiset valinnat johtivat lopulta yllättävänkin selvään eroon tulostaululla. Brasilian MM-kisat olivat kaikkien aikojen maalirikkaimmat, mutta tämä kertoo enemmän siitä, miten paljon otteluiden luonteet ja kuvat vaihtelivat kuin siitä, että kisoissa olisi yleisesti ottaen hyökätty hyvin ja puolustettu huonosti.

Marginaalit suosikkien ja haastajien välillä osoittautuivat pieniksi, eikä kukaan suosikeista välieriinkään mennessä näyttänyt mestarilta. MM-kisojen historiasta kuitenkin tiedämme, että moni maailmanmestariksi yltänyt joukkue ei näyttänyt mestarilta vielä loppuottelussakaan. Välieriin selvinneet maat olivat lopulta melko odotettuja, mikä on todiste siitä, että todellisia suuryllättäjiä lajin ylimmällä tasolla nähdään sangen harvoin. Pienelle maalle puolivälieriin pääseminen on täysosuma, välieriin selviytyminen yleensä utopiaa.

Todelliset yllätykset nähtiin suurmaiden välisissä kohtaamisissa Brasilia-Saksa ja Espanja-Hollanti, joissa pelin kulku ja lopputulos näyttivät huippujalkapallon lainalaisuuksien vastaisilta. Selittämättömiä ne kuitenkaan eivät olleet. Kummassakin tapauksessa syinä murskalukemiin olivat toisen joukkueen taktinen epäonnistuminen ja täydellinen henkinen romahdus. Kummastakin ilmiöstä on urheilussa nähty esimerkkejä ennenkin. Esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkue esiintyi Vancouverin talviolympialaisten 2010 välierässä USA:a vastaan melko samalla tavalla kuin Brasilia Saksaa vastaan, puhumattakaan kotiyleisön edessä sattuneesta kuuluisasta romahduksesta Ruotsia vastaan MM-kisoissa 2003.

Kisat vahvistivat myös maanosien välisiä stereotypioita. Monesti afrikkalaisten ja aasialaisten joukkueiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu älylliseltä laiskuudelta. Stereotypiatkin ovat kuitenkin jostain peräisin. Esimerkiksi puolivälieräkamppailut Saksa-Ranska ja Brasilia-Kolumbia olivat sekä pelitavallisesti että mentaliteeteiltaan selvästi eurooppalainen kamppailu ja eteläamerikkalainen kamppailu. Myös Afrikan maiden otteet kisoissa niin kentällä kuin sen ulkopuolella olivat aika lailla sitä, mitä afrikkalaisilta joukkueilta on totuttu näkemään – pois lukien Algeria, joka nousi Costa Rican kanssa kisojen suurimmaksi yllättäjäksi. Ilman Manuel Neueria Algeria olisi luultavasti pudottanut täysin sekaisin olleen Saksan jo neljännesvälierissä, ja kisahistoria olisi kulkenut eri latuja pitkin.

MM-kisat ovat näyteikkuna, joka tarjoaa läpileikkauksen siitä, miltä jalkapallo tänä päivänä näyttää. Se nostaa pinnalle paitsi persoonia, myös taktisia ilmiöitä, joista puhutaan ja otetaan vaikutteita ympäri maailmaa.  Peliryhmitysten osalta muun muassa Hollannin ja Meksikon käyttämän 5-3-2 -muodostelman voi ennakoida yleistyvän myös seurajalkapallossa. Mielenkiintoista on nähdä sekin, millaiset seuraukset Manuel Neuerin yksin uudelleen määrittelemällä maalivahtipelillä tulee olemaan. Neuerin ja Saksan onnistuminen peitti alleen sen, kuinka riskialtis ja vaarallinen liberona pelaavan maalivahdin pelityyli on, varsinkin jos sitä yrittää pelaaja, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Nousuun lähdettyään maalivahdilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin viedä ratkaisunsa loppuun saakka. Väärä ajoitus tietää yleensä joko vastustajan tekemää maalia tai vastustajan hyökkääjän joutumista lasarettiin. Jos tuomari olisi viheltänyt Argentiinalle rangaistuspotkun MM-finaalissa, kun jälleen kerran maaliltaan noussut Neuer jyräsi polvellaan Gonzalo Higuaínin, tämäkin kirjoitus olisi sisällöltään luultavasti ollut toisenlainen.

Jalkapallo nationalismin välineenä sotien välisen ajan Euroopassa

Tässä kirjoituksessa tarkastelen fasismin vaikutuksia keski- ja eteläeurooppalaiseen jalkapalloon 1920- ja 1930-luvuilla ja pohdin, miten aikakauden nationalistinen ja militaristinen urheiluideologia ilmeni eurooppalaisessa jalkapallossa.

Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid (suom. Pelien peli) on modernin jalkapallokirjallisuuden klassikoksi noussut historiateos. Wilsonin teos käsittelee jalkapallon taktista ulottuvuutta, mutta sen suurimpana vahvuutena ei ole varsinainen kova taktinen analyysi, vaan kansallisten pelityylien ja valtavirtaan nousseiden taktisten suuntausten selittäminen laajemman yhteiskunnallisen kontekstin avulla. Tässä Wilson onnistuu mainiosti etenkin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon osalta.

Kirjan kenties ajatuksia herättävin luku kertoo jalkapallon tarinaa Keski- ja Etelä-Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. Keskieurooppalaisen jalkapallon historiassa maailmansotien väliset vuosikymmenet olivat kasvun ja taktisten innovaatioiden aikaa. Vasta perustetut ammattilaisliigat keräsivät Itävallassa ja Unkarissa huimia katsojamääriä. Jalkapallosta tuli tiivis osa keskieurooppalaisten suurkaupunkien, ennen kaikkea Wienin, Prahan ja Budapestin, kaupunkikulttuuria ja nousevan keskiluokan elämäntyyliä. Sivistyneistö, josta suuri osa muodostui juutalaisista, keskusteli kulttuurikaupunkien kahviloissa jalkapallosta siinä missä politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Jalkapallo limittyi osaksi kahvilakulttuuria erityisesti Wienissä. Keskustelukulttuuria luonnehti älyllisyys ja syvällisyys, jotka eivät liittyneet jalkapalloon – tai yleensä urheiluun – juuri missään muualla.

Wienin kahviloissa käytiin vilkasta jalkapallodebattia 1900-luvun alussa. Kuvassa Cafe Schwarzenberg. Kuva: Wikimedia Commons

Ajan intellektuelli ilmapiiri tuki taktisia innovaatioita, jotka siirtyivät käytäntöön Jimmy Hoganin ja Hugo Meislin kaltaisten uranuurtajien kautta. Keskieurooppalaisessa jalkapallossa onnistuttiin liittämään yhteen 1900-luvun alun jalkapallon kaksi ihailluinta osaa: eteläamerikkalainen virtuoosimainen yksilötaituruus ja skotlantilainen lyhytsyöttöpeli. Syntyi Tonavan koulukunnan nimellä tunnettu tyylisuunta.

Tonavan koulukunnan makein hedelmä oli Itävallan maajoukkue 1930-luvulla. Hugo Meislin valmentaman Wunderteamin pelityyli liitettiin Wienin kahviloissa saumattomasti osaksi maan kulturellia eleganssia; maajoukkueen luovaa kärkipelaajaa Matthias Sindelaria pidettiin artistina, joka pelaamisellaan todisti, että urheilu ei ole vain fyysistä ja brutaalia ruumiinkulttuuria, vaan taidetta.

Matthias Sindelar, "Der Papierene". Kuva: Wikimedia Commons.

Wilson piirtää Tonavan koulukunnan esteettisestä jalkapallosta ja sen taustalla olleesta intellektuellista keskustelukulttuurista romanttisen kuvan. Sen saamat piirteet ovat poikkeuksellisia, kun niitä vertaa melkein minkä tahansa muun lajin ja maan urheilukulttuuriin. Vallitseva urheiluideologia 1920- ja 1930-luvuilla oli lähes kaikkialla fyysinen, maskuliininen ja sotaisa; esteettiset ja taiteelliset arvot liitettiin lähinnä naisvoimisteluun. Sivistyneistö, joka kohotti urheilun samanarvoiseksi korkeakulttuurin kanssa, on sekin ajatuksena poikkeuksellinen. Useimmissa maissa se osa eliitistä, joka oli urheilusta vähääkään kiinnostunut, piti sitä lähinnä apuvälineenä nationalististen tavoitteiden saavuttamisessa: urheilulla karaistiin kansan luonnetta ja terveyttä sekä parannettiin sen sotakuntoisuutta.

Niin poikkeuksellista kuin keskieurooppalainen jalkapallokulttuuri tuolloin oli, on hyvä huomata, että sen sivistynyt ja esteettinen luonne ei ollut kaikenkattava. Inverting the Pyramidissa ei mainita lainkaan joukkuetta, joka ideologialtaan ja olemukseltaan oli kuin Wunderteamin antiteesi – Muskeljudentum-aatteen jalkapalloilullista äänenkannattajaa, wieniläistä Hakoahia. Muskelijuutalaisuus oli Max Nordaun kehittämä aate, jonka keskipisteenä oli ajatus siitä, että urheilu oli veltoksi ja ”naismaiseksi” muuttuneen juutalaiskansan tarvitsema lääke, joka tekisi siitä fyysisesti ylivertaisen muihin kansoihin verrattuna. Hakoahin erinomaista menestystä sekä Itävallan liigassa että ulkomaan kilpailukiertueilla pidettiin todistusaineistona juutalaiskansan potentiaalista. Tuon ajan aatteellisessa ilmastossa tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Esimerkiksi Suomessa parhaiden kestävyysjuoksijoiden menestys otettiin samalla tavalla yhteiseksi kansalliseksi omaisuudeksi, joka kertoi siitä, mihin kaikki suomalaiset pohjimmiltaan pystyisivät.

Hakoah joukkuekuvassa vuonna 1925. Kuva: Wikimedia Commons

Hakoah voitti Itävallan mestaruuden 1920-luvun puolivälissä, mutta joukkueen myöhempi maine syntyi pitkälti kansainvälisten kiertueiden ansiosta. Hakoahissa oli samoja piirteitä kuin Harlem Globetrottersissa: sen aikaansa edellä oleva markkinointikoneisto myynninedistäjineen ja promoottoreineen piti huolta siitä, että kun joukkue saapui kaupunkiin, hype oli jo syntynyt. Tähtäimenä Hakoahilla oli muukin kuin urheilullinen menestyminen ja juutalaisten fyysisen kunnon parantaminen. Franklin Foerin mukaan juutalaiseliitti ryhtyi rahoittamaan Hakoahia, koska joukkue oli niin tehokas sionismin levittämisessä; aiemmin varakkaat juutalaisherrat olivat ylenkatsoneet raakalaismaisena työläislajina pitämäänsä jalkapalloa. Kun juutalaisälymystö keskusteli jalkapallosta wieniläisissä kahviloissa, saattoi keskustelun motiivi siis olla aivan toinen kuin kiinnostus urheiluun tai halu kohottaa se samanarvoiseksi taiteen kanssa.

Itävallan Wunderteam ei saanut tyylillisiä vastineita muualla Euroopassa. Jalkapalloa luonnehtivat samat piirteet sekä Brittein saarilla että Etelä-Euroopassa: peli oli fyysistä ja kovaa, eikä sen taustalla ollut syvällistä taktista ajattelua; sitä itse asiassa vieroksuttiin. Suurimmat erot etelän ja pohjoisen välillä kumpusivat politiikasta. Toisin kuin Brittein saarilla, jalkapallosta tuli sekä Italiassa että Espanjassa vallanpitäjien tietoisesti käyttämä väline oman asemansa ja aatteensa pönkittämiseen.

Jalkapallo sopi hyvin 1900-luvun alkupuolen fasistiseen ihmisihanteeseen, koska sen katsottiin edellyttävän voimaa, taistelutahtoa, rohkeutta ja ylpeyttä. Benito Mussolinin ja kenraali Francisco Francon mielestä jalkapallossa kuvastuivat maiden rodulliset erityispiirteet paremmin kuin muissa urheilulajeissa. Vittorio Pozzon armeijamaisella kurilla johtama, erinomaisesti menestynyt Italian maajoukkue oli Mussolinille erittäin käyttökelpoinen propagandaväline, ja sama koski myöhemmin Francoa ja espanjalaista jalkapalloa. Iberian niemimaan jalkapallosta oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tiki-taka kaukana. Espanjalainen pelitapa tarkoitti tuolloin raivokasta taistelua, juoksemista ja aggressiivisia taklauksia. Sen juuret olivat, kummallista kyllä, Baskimaassa. Baskien pelityyliä ja mentaliteettia alettiin 1920-luvulla kuvata yleistermillä la furia, jonka  katsottiin edustavan parhaita puolia myös espanjalaisuudesta. Francon aikana la furia oli ihanne, jota tuli seurata kaikilla elämänalueilla. Vaikka nykyisin sen merkitys espanjalaisuuden tunnusmerkkinä on hämärtynyt, elää termi edelleen Espanjan maajoukkueen lempinimenä la furia roja.

Vittorio Pozzon luottopelaaja, keskushyökkääjä Giuseppe Meazza (oik.) taistelee pallosta. Kuva: Wikimedia Commons

Natsi-Saksassa jalkapalloon ei liitetty samanlaisia merkityksiä. On vaikea arvioida, mistä tämä johtui, mutta osansa lienee ainakin sillä, että Saksassa ammattilaisjalkapallo ei vielä liittynyt yhteiskuntaan niin tiiviin sitein kuin myöhemmin. Ensimmäinen ammattilaisliiga, Bundesliiga, perustettiin vasta sotien jälkeen, eikä Saksan maajoukkuekaan saavuttanut sellaista menestystä, että sitä olisi voinut hyödyntää kansallissosialistisessa propagandassa. Wilsonin mukaan ainoa jalkapallo-ottelu, jonka Hitler koskaan näki, oli Saksan nöyryyttävä tappio Norjalle Berliinin olympialaisissa 1936.

Suomessa jalkapallon suhteen tultiin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Saksassa. Harvaan asutussa, maatalousvaltaisessa valkoisessa Suomessa joukkueurheilu löysi viitekehyksensä suojeluskuntajärjestöistä, mutta jalkapalloa liikkeen toimintaan ei huolittu mukaan. Suojeluskuntaurheilua tutkineen Erkki Vasaran mukaan lajilla oli kannattajansa, mutta pääasiassa Tahko Pihkalan vaikutuksesta suojeluskuntien tärkeimmäksi joukkuelajiksi nousi pesäpallo, jonka Pihkala kehitti sodankäynnin tarpeita silmällä pitäen. Pihkala ei nähnyt jalkapallossa samanlaisia piirteitä kuin eteläeurooppalaiset ajattelijat, vaan piti sitä luonnottomana ja vääriä ominaisuuksia kehittävänä lajina. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Mikäli Pihkala ja muut suojeluskuntaurheilun johtajat olisivat valinneet jalkapallon nationalistisen militarisminsa välineeksi, olisi koko laji saattanut lähteä nousuun jo ennen sotien jälkeistä muuttoliikettä kaupunkeihin.

Kuinka sitten Itävallan Wunderteamille kävi? Sen kohtaloksi koitui paradoksaalisesti sama tekijä, joka oli silotellut Italian maajoukkueen tietä maailman huipulle: fasismin nousu. Kun Saksa liitti maaliskuussa 1938 Itävallan itseensä, Itävallan maajoukkue joutui vetäytymään vuoden 1938 MM-kisoista, ja sen pelaajat pakotettiin edustamaan Saksaa. Anschluss oli kuolinisku niin Wunderteamille ja sen taustalla vaikuttaneelle sivistyneelle, juutalaisvetoiselle jalkapallokulttuurille kuin joukkueen suurimmalle tähdelle Matthias Sindelarille. Sindelar löydettiin kuolleena asunnostaan pian sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt edustamasta Saksaa. Virallisesti Der Papierene menehtyi häkämyrkytykseen, mutta syyksi on esitetty myös onnettomuutta, itsemurhaa tai Gestapon toteuttamaa salamurhaa. Oli miten oli, Wunderteamin ja Sindelarin parhaaksi saavutukseksi jäi vuoden 1934 MM-kisojen välieräottelu, jossa maailmanmestaruuteen marssinut, aggressiivinen Vittorio Pozzon Italia kukisti sen.

Modernia jalkapalloa

"Moderni" on nykyjalkapallossa muodikas adjektiivi. Miten modernius näkyy käytännössä, ja millaisia merkityksiä siihen liitetään?

Kun jalkapalloilijaa sanotaan moderniksi, tarkoitetaan yleensä, että hän on erilainen kuin saman pelipaikan arkkityyppi. Keskuspuolustajat eivät enää ole vain vahvoja pääpelaajia, vaan he ovat myös nopeita ja hyviä pelinavaajia; keskushyökkääjät eivät enää ole isokokoisia tai teknisiä, vaan isokokoisia ja teknisiä. Yleisimmässä merkityksessään modernius on synonyymi monipuolisuudelle.

Mats Hummels, moderni puolustaja. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Steindy

Jalkapallossa on aina ollut monipuolisia pelaajia, mutta uutta on se, että nykyisin kaikilla pelipaikoilla edellytetään teknisiä, taktisia ja fyysisiä kykyjä. Taustalla on systeemin voitto yksilöstä ja ajatus siitä, että koko joukkueen on puolustettava ja hyökättävä. Kirjailija ja jalkapallotoimittaja Jonathan Wilson ajoittaa murroskauden 1970-luvulle, jolloin Valeri Lobanovski tieteellisti itäeurooppalaisen jalkapallon, ja totaalinen jalkapallo Hollannissa mullisti käsitykset pelaajien rooleista ja pelipaikoista.

Nykyisin yksilösuorituksilla ja henkilökohtaisella taituruudella on sijaa vain systeemin puitteissa. Viime vuosikymmeninä läpilyöneet uudistukset, kuten prässääminen ja aluepuolustus, edellyttävät pelijärjestelmää, jonka toteuttamiseen koko joukkue osallistuu. Valmentajien tapauksessa modernius viittaa systeemin korostamiseen. Modernin valmentajan papereissa jokaisella pelaajalla on kentällä oma tehtävänsä, jonka onnistuminen arvioidaan vain sen mukaisesti, mikä vaikutus sillä on joukkueen menestykseen otteluissa. Riippuu valmentajan peli- ja elämänfilosofiasta, tarkoittaako menestys ainoastaan tulosta, vai onko tavoitteena myös pelata tietyllä tavalla. Jalkapallossa on aina ollut sekä pragmaatikkoja että romantikkoja, ja suurimman osan nykyvalmentajistakin voi sijoittaa jompaankumpaan kategoriaan.

Pep Guardiola, moderni valmentaja. Kuva: Tsutomu Takasu, Wikimedia Commons

Systeemin kasvanut merkitys on muuttanut pelaajien tehtäviä kentällä. Esimerkiksi tuttu fraasi ”hyökkääjän ainoa tehtävä on tehdä maaleja”, joka edelleen nousee aika ajoin esiin mediassa ja jalkapallofanien puheissa, ei enää sellaisenaan päde. Nykyjalkapallossa maalintekovastuu jakaantuu kaikille hyökkäyspään pelaajille, eikä ryhmityksessä nimellisesti ylimpänä pelaavalla ole aina parhaat edellytykset maalintekoon. Yhä useammin kärkipelaajan paikalla on targethyökkääjä tai valeysi, jonka liikesuunnat tähtäävät tilan ja maalitilanteiden luomiseen muille. Hyökkääjätyyppi, joka heitetään kentälle ainoana ohjeenaan tehdä maaleja, on jäänyt lajin evoluution uhriksi, ja sama koskee valmentajia, joiden taktinen ymmärrys rajoittuu näin lakonisiin ohjeisiin. Roolitukseen kuuluvat aina myös puolustusvelvoitteet ja palloton liikkuminen. Kääntäen asian voi nähdä myös niin, että pelkkä maalien tekeminen ei riitä, jos omat tehtävät jäävät muilta osin täyttämättä.

Kaikki eivät ole valmiita alistumaan osaksi systeemiä. Kyse on jalkapalloon sisältyvästä paradoksista: moderni jalkapallo edellyttää yhtä aikaa sitoutumista joukkueeseen ja individualismia, jota ilman äärimmäisen kilpaillun lajin huipulla ei selviä hengissä. Maalit ja maalisyötöt nostavat pelaajan markkina-arvoa ja lisäävät positiivista mediahuomiota, joten pelaajan – ja hänen taustallaan operoivan agentin – uramahdollisuuksien kannalta niiden tavoittelu on loogista. Asennoitumiseen vaikuttaa myös pelaajien itsetuntoa pönkittävä tähtikultti, joka on nostanut lajin huiput valokeilaan globaaleina idoleina.

Toisinaan systeemikeskeisen valmentajan ja itsekeskeisen pelaajan välille syntyy konflikteja. Näissä konflikteissa pelaaja joutuu yleensä joko nöyrtymään ja sovittamaan kykynsä ja halunsa systeemin vaatimaan muottiin tai vaihtamaan joukkuetta. Useimmat valmentajat eivät halua joukkueeseensa hallitsemattomia osia. Esimerkiksi Sir Alex Ferguson noudatti koko valmentajauransa ajan periaatetta, jonka mukaan joukkuettaan suuremmaksi kasvanut pelaaja sai lähteä, oli kyse kenestä tahansa. Periaatetta sovellettiin muun muassa David Beckhamiin, Roy Keaneen ja Ruud van Nistelrooy'hin.

Vastaava periaate lienee myös Pep Guardiolalla. Zlatan Ibrahimovicin elämäkertaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että miehen sopeutumisongelmat Barcelonassa johtuivat ennen kaikkea siitä, että hän edustaa äärimmäisenä egoistina ja oman tiensä kulkijana pelaajatyyppiä, jota on hyvin vaikeaa sijoittaa osaksi pelijärjestelmää. Zlatan on anomalia systeemissä.  Parhaimmillaan hän on vain sellaisen managerin alaisuudessa, joka hyväksyy tämän.

Zlatan kuvaa kirjassaan, miten ei lainkaan ymmärtänyt ”koulupoikien” lailla Guardiolan edessä nöyristelleitä Barcelonan maailmantähtiä. Erityisesti miestä risoi Leo Messin erityisasema – jonka hän olisi halunnut itselleen – ja se, että Guardiola ei halunnut vapauttaa häntä prässäämisestä ja muusta ”turhasta” juoksemisesta. Zlatan olisi mielestään voinut antaa suuremman panoksen joukkueelle vapaassa roolissa. Guardiolan käsitys lienee ollut kuitenkin juuri päinvastainen. Systeemiä painottavan valmentajan ajatusmaailmassa pelaaja antaa suurimman panoksen joukkueelle, silloin kun hän pelaa juuri siinä roolissa, joka hänelle on annettu. Messi oli Guardiolan Barcelonassa ainoa pelaaja, jota koskivat eri säännöt kuin muita. Erivapaudet olivat kuitenkin tuskin niin suuria kuin Zlatan tuo kirjassaan esiin. Messi oli – ja on – erityisistä taidoistaan huolimatta osa Barcelonan systeemiä. Zlatan ei ollut, ja mikä tärkeämpää, ei edes halunnut olla.

Nykyisin useimmat huiput ovat valmiita luopumaan henkilökohtaisen glorian metsästämisestä, mikäli joukkueen etu sitä vaatii, ja valmentaja on riittävän suuri auktoriteetti. Sekin on omalla tavallaan moderniutta. Modernin jalkapalloilijan ihanne toteutuukin parhaiten pelaajassa, jolla on monipuolisten pelillisten ominaisuuksien lisäksi luonteenlaatu, jossa individualistiset pyrkimykset yhdistyvät joukkuepelaajan työmoraaliin.

Lopuksi on todettava, että murroskausi ei koskaan tarkoita, että kaikki olisi sen jälkeen toisin kuin ennen. Kaikkia nykyjalkapalloilijoita ei voi kuvailla moderneiksi, eikä voi kaikkia valmentajiakaan.

Harry Redknapp. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä James Boyes

Dortmund – Malaga 3-2 (1-1) – taktinen analyysi

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä otteluanalyysissä tarkastellaan Mestareiden liigan puolivälierien Dortmund-Málaga -otteluparin toista osaottelua taktisesta näkökulmasta.

Borussia Dortmund ja Málaga tarjoilivat huhtikuisena tiistai-iltana Signal Iduna Parkilla huikean spektaakkelin, jossa riittää pureskeltavaa myös taktisesti.

Otteluun lähdettiin maalittomasta asetelmasta, kun ensimmäinen osaottelu oli päättynyt 0-0. Malaga ryhmittyi otteluun hieman totutusta poikkeavalla muodostelmalla. Ryhmitys oli varsin selvä 4-4-2, jossa laitahyökkääjänä paremmin tunnettu Joaquín ja loukkaantumisista kärsinyt petomainen Júlio Babtista pelasivat kärkiparina. Yksi Euroopan jalkapallon tämän kauden komeetoista, Isco, aloitti vasemmalla laidalla.

Dortmundin kokoonpanossa ei ollut mainittavia yllätyksiä. Laidoilla aloittivat Marco Reus ja Jakub Błaszczykowski; työteliäs mutta teknisiltä taidoiltaan rajallinen Kevin Grosskreutz jäi penkille. Myös veteraani Sebastian Kehl ja loukkaantumisista kärsinyt Mats Hummels joutuivat tyytymään paikkaan vaihtopenkillä. Avauksessa Neven Subotićin rinnalla jatkoi romuluinen brassitoppari Felipe Santana.

Málaga tunnetaan hyökkäyssuuntaan aktiivisena joukkueena, mutta tähän otteluun andalusialaiset lähtivät selvästi passiivisella mentaliteetilla. Tavoitteena oli eliminoida Dortmundin vahvuudet ja tehdä tärkeä vierasmaali vastahyökkäyksestä. Tähän pyrittiin pitämällä joukkueen muoto tiiviinä ja melko kapeana ja tukkimalla kentän keskialue. Dortmundin pallollisesti vaarallisimmat miehet, Mario Götze ja Marco Reus, haluttiin pitää pelin ulkopuolella estämällä Dortmundin avauspeli.

Málaga onnistui tavoitteessaan lähes koko ensimmäisen puoliajan. Dortmund yritti sitkeästi pelata omaa peliään lyhyillä, maata pitkin nopeasti liikkuvilla syötöillä, mutta koska Málaga ei antanut siihen lainkaan tilaa omalla kenttäpuoliskollaan, joutuivat pelinavaamiskyvyiltään rajoittuneet Subotić ja Santana syöttelemään pääasiassa toisilleen. Ilkay Gündoğan laskeutui ajoittain topparien väliin auttamaan pelinrakentelussa, mutta tuloksetta: Gündoğanin syöttötarkkuudessa oli paljon parannettavaa, eikä keltaruskeiden pelirohkeus ja liike ollut muutenkaan Dortmundin pelityylin vaatimalla tasolla.

Myös syöttövalikoimaan olisi kaivattu monipuolisuutta. Pitkät ristipallot laitahyökkääjille tai Lewandowskille olisivat muuttaneet pelin painopistettä nopeasti ja rikkoneet Málagan muotoa, mutta joko niihin ei ollut rohkeutta ja osaamista, tai Jürgen Klopp oli ohjeistanut pelaajiaan pitäytymään lyhyissä syötöissä. Oli miten oli, Dortmund kaipasi ensimmäisellä puoliajalla Mats Hummelsia ja Nuri Şahinia, joista erityisesti Şahin hallitsee xabialonsomaiset puolenvaihdot parhaimmillaan mestarillisesti.

Manuel Pellegrinin taktiikka onnistui lähes täydellisesti ensimmäisellä puoliajalla. Málagan teräksinen keskiakseli kokeneiden Jérémy Toulalanin ja Martin Demichelisin johdolla piti Málagan muodon hyvin kasassa ja vei tilan ja ajan Dortmundin taitureilta. Puoliajan hahmona oli kuitenkin Joaquín: entisestä harhauttelevasta laitahyökkääjästä on iän myötä kasvanut monipuolinen hyökkäyspään pelaaja, joka pystyy pelaamaan kurinalaisesti aiempaa keskemmälläkin ja tuomaan oman panoksensa joukkueensa puolustuspeliin. Tekemässään avausmaalissa mies pelasi ensin hyvin yhteen keskelle nousseen Iscon kanssa, harhautti sitten yksinkertaisesti mutta tehokkaasti Marcel Schmelzerin täysin tilanteesta ulos ja sijoitti tarkasti heikommalla vasemmalla jalallaan alanurkkaan. Tilanne syntyi Felipe Santanan lyhyeksi jääneen puskun jälkeen.

Dortmundin tasoitusmaali syntyi myös henkilökohtaisen virheen jälkeen. Antunesin hölmön nousun ja pallonmenetyksen seurauksena Lukas Piszczek syötti pallon Mario Götzelle juuri sellaiseen tilanteeseen, jonka estämiseksi koko Malagan taktiikka oli luotu: Götzen nousu, Reusin upea takavasarajatko ja Lewandowskin kylmäpäinen viimeistely oli Dortmundia parhaimmillaan – ja tyypillisimmillään. Kenties Antunesin ratkaisussa näkyi hieman sekin, että peliin valmistautumisessa laitapakkien pallolliseen pelaamiseen ei juuri ollut kiinnitetty huomiota.

Toisella puoliajalla kaksi tendenssiä alkoi näkyä lähes välittömästi: Málagan kurinalainen muoto alkoi hajota, ja Dortmund otti käyttöön uuden lähestymistavan syöttöpeliinsä, jonka seurauksena topparien palloralleja nähtiin yhä vähemmän ja pitkiä, välillä summittaisiakin avauksia yhä enemmän. Pitkät pystysyötöt toimivatkin melko hyvin, sillä pallo jäi usein Dortmundille tai vähintään vaaralliselle sektorille kentän viimeiselle kolmannekselle. Lisäksi Mario Götze tuli aiempaa säännönmukaisemmin hakemaan palloa alhaalta, mikä terävöitti Dortmundin pelinrakentelua. Dortmundin hienoisesta piristymisestä huolimatta Neven Subotićin pallonmenetys näytti maksavan joukkueelle jatkopaikan, kun vaihdosta Dudan paikalle tullut Eliseu päätti Málagan vastahyökkäyksen siirtämällä pallon paitsiolta haiskahtaneessa tilanteessa läheltä maaliin.

Dortmundin keskikentän keskustassa pelanneet Ilkay Gündoğan ja Sven Bender vaelsivat varjojen mailla koko pelin. Gündogan ei pystynyt ottamaan tarpeeksi isoa pallollista roolia ja Benderin roolille oli vain vähän käyttöä: hänen osaamisensa on puolustus- ja katkomispelissä, mitä ei juuri tarvittu, sillä Málagan keskikentän puolustava Toulalan-Camacho -kaksikko ei juuri tehnyt nousuja pelin aikana. Klopp odotti yllättävän pitkään, ennen kuin 70. minuutilla vaihtoi Benderin Nuri Şahiniin, jonka osaamista olisi kaivattu jo aikaisemmin, vaikka Şahin ei täydessä pelikunnossa olekaan. Pian Şahinin peliin tulon jälkeen turkkilainen lähetti oikealle laidalle Piszczekille loistavan ristipallon tyhjään tilaan, jonka puolalaisjuoksukone lähetti matalana keskityksenä avopaikkaan Marco Reusille – jälleen tyypillistä BVB:tä, mitä tässä ottelussa nähtiin liian harvoin. Şahinin kanssa kentälle vaihdettiin myös hyökkääjä Julian Schieber, ja Dortmund siirtyi hyvin hyökkäävään ryhmitykseen, jossa Lewandowski pelasi hieman Schieberin alapuolella ja Reus ja Götze sisään leikkaavina laitapelaajina.

Malagan bussi ruostui lähes silmissä ottelun lopussa. Kurinalaisen pelitavan ongelmana on, että koko joukkueen on pystyttävä sitoutumaan siihen, ja keskittymisen on säilyttävä viimeiseen minuuttiin saakka. Málaga ei tähän pystynyt. Dortmund otti lopussa käyttöön maailman yleisimmän suunnitelma B:n, jossa isot miehet siirrettiin ylös ja heille alettiin pelata pitkää palloa. Tämä pelitapa on täysi vastakohta pelin alussa nähdylle pallon siirtelylle ja yleisesti Dortmundin pelityylille. Se on useimmissa tapauksissa myös tulokseton. Málagan henkinen romahdus Dortmundin paineen alla – mitä osaltaan tuki hornankattilan Signal Iduna Parkille luonut yleisö – oli kuitenkin nopea ja täydellinen. Muuten ei voi selittää sitä, että Dortmundin puolustajan lähettämä, vaarattomalta näyttävä pystypallo putoaa keskelle rangaistusaluetta täysin vartioimattoman Dortmund-pelaajan jalkaan, vaikka kaikki Málagan miehet ovat pallon alla. Tilanteesta syntyi Marco Reusin viimeistelemä 2-2 maali, jota pian seurasi Felipe Santanan maaliviivalta survoma voittomaali, ja peli oli ohi.

Loppu sisälsi sellaista draamaa, että varsinaisella taktiikalla kaikkea siitä ei voi selittää. On vaikea sanoa, kuinka paljon Pellegrini olisi voinut vaikuttaa ottelun loppuun. Málagan johtomaalin jälkeen Pellegrini teki kaksi vaihtoa: Roque Santa Cruz tuli kentälle Júlio Babtistan paikalle, ja nuori Portillo korvasi Joaquínin. Santa Cruzin vaihtoa voi pitää perusteltuna, sillä paraguaylainen pystyy pitämään palloa ylhäällä, mutta Portillon vaihtoa on vaikea ymmärtää. Diego Luganon pääpelivoimaa ja johtajuutta olisi viimeisillä minuuteilla Dortmundin paineen alla tarvittu huomattavasti enemmän kuin Portillon nopeita jalkoja. Lugano olisi saattanut olla juuri se pelaaja, joka olisi puskenut Marco Reusin tasoitusmaaliin johtaneen pitkän pallon pois rangaistusalueelta.

Huikea jalkapallo-ottelu päättyi Dortmundin 3-2 -voittoon. Taktisesta näkökulmasta ratkaisevaa oli se, että Dortmund kykeni lopulta tekemään variaatioita pelinrakenteluunsa, ja se, että Málagan kurinalainen ryhmitys ja henkinen kantti eivät kestäneet loppuun asti. Málagan Pellegrini voitti taktisen taistelun ensimmäisellä puoliajalla ja Dortmundin Klopp toisella – mutta vain jälkimmäinen ratkaisee.

Välihyökkääjiä ja valehyökkääjiä

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan blogille nimen antanutta kadonnutta pelipaikkaa, joka tekee paluuta tämän päivän jalkapallossa, ja toista pelipaikkaa, jota pidetään uutena, mutta joka on nähty ennenkin jalkapallon historiassa.

Jalkapallon taktisessa evoluutiossa pelipaikat katoavat vain syntyäkseen uudelleen uudessa muodossa. Yhtenä tällaisena paikkana voi pitää välihyökkääjää.

Välihyökkääjien aika jalkapallossa alkoi, kun Arsenalin legendaarinen manageri Herbert Chapman kehitti 1920-luvulla niin sanotun WM-pelijärjestelmän, joka levisi kaikkialle Eurooppaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Chapman loi WM:n aikaisemman valtavirtaryhmityksen 2-3-5:n – käännetyn pyramidin – pohjalta: viidestä ylimmästä pelaajasta kaksi pelasi keskushyökkääjän alapuolella, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Englannin kielessä pelipaikka on nimeltään inside forward, koska välihyökkääjät sijoitettiin keskushyökkääjän (centre forward) ja laitahyökkääjien (outside forward) väliin, hieman niiden alapuolelle.

Välihyökkääjät olivat usein pienikokoisia, nopeita ja teknisiä pelaajia, jotka singahtelivat väleihin ja pystyyn pallon kanssa, tekivät maaleja ja etsivät syötöillään laita- ja keskushyökkääjiä. 1950-luvulla välihyökkääjät elivät kultakauttaan, ja heillä oli lähes jokaisessa joukkueessa keskeinen rooli. Yhdessä jalkapallohistorian suurimmassa joukkueessa, Unkarin 1950-luvun Aranycsapatissa (suom. kultainen joukkue), Ferenc Puskás ja Sándor Kocsis pelasivat välihyökkääjinä alas vedetyn keskushyökkääjän Nándor Hidegkutin yläpuolella. Hidegkutin rooli oli yksi oman aikansa suurista innovaatioista, sillä useimmat joukkueet erityisesti Brittein saarilla käyttivät puhdasta keskushyökkääjää, jonka takana välihyökkääjät pelasivat. Brittityylisen perinteisen WM:n ja Unkarin mannermaisen WM-variaation erot tulivat brittien kannalta nöyryyttävällä tavalla esiin vuonna 1953, kun Unkari voitti jalkapallohistorian kuuluisimmassa ystävyysottelussa Englannin Wembleyllä 6-3.

Wembleyn "vuosisadan ottelussa" yksi  Unkarin voiton avaimista oli uusi tapa käyttää välihyökkääjiä ja keskushyökkääjää. Englannin pelaajat eivät tienneet, miten epäortodoksisesti pelanneita unkarilaisia vastaan olisi pitänyt puolustaa. Totuttua alempana pelannut luova Hidegkuti jäi täysin vapaaksi, ja Puskás ja Kocsis saivat juosta tyhjään tilaan Englannin toppareita vastaan ja selustaan, mikä tuhosi brittien puolustuksen täysin. Tuolloin aluepuolustaminen oli vielä tuntematon käsite: britit eivät tienneet ketä pelaajaa vartioida, kun Unkarin taiturit eivät pelanneetkaan paikoilla, joilla heidän olisi pelinumeroidensa perusteella pitänyt pelata.

Hidegkutin laskeminen alemmas ja välihyökkääjien nostaminen ylös johti ennen pitkää siihen, että entisestä keskushyökkääjästä tuli peliä rakentava keskikenttämies ja välihyökkääjistä kaksi keskushyökkääjää. 1960-luvulla yleistyneessä 4-2-4:ssa välihyökkääjiä ei varsinaisesti enää ollut, joskin siinä yleensä toinen keskushyökkääjistä pelasi hieman toista alempana. Myös toisessa aikakauden valtavirtamuodostelmassa italialaisessa catenacciossa välihyökkääjän pelipaikalle tai roolille ei ollut tarvetta. Välihyökkääjän aika oli päättynyt.

2000-luvulla välihyökkääjät ovat kuitenkin huomaamatta tekemässä paluuta, vaikka heitä ei sellaisiksi kutsutakaan. Taustalla on pelipaikkojen uudelleenmuotoutuminen: yhä useammin nähdään joukkueita, joissa ei ole sijaa perinteisille laitureille, pelintekijöille ja keskushyökkääjille. Yksi ensimmäisistä ilman keskushyökkääjää pelanneista joukkueista 2000-luvulla oli AS Roma. Innovaatio syntyi osaksi pakon edessä kaudella 2006/2007, kun AS Roman päävalmentaja Luciano Spalletti päätti hyökkääjiensä loukkaantumisista johtuen siirtää Francesco Tottin puhtaan kärkipelaajan paikalle. Totti on trequartista, pelityyliltään hyvin kaukana klassisesta keskushyökkääjästä, eikä hän sellaiseksi muuttunut uudessa roolissaankaan. Tottista tuli valeysi (engl. false nine), vetäytyvä keskushyökkääjä, jonka takaa neljä keskikenttäpelaajaa – yleensä brassit Rodrigo Taddei ja Mancini laidoilla ja italialaiset Daniele De Rossi ja Simone Perrotta keskellä – tekivät juoksuja tyhjään tilaan.

Valeysi ei varsinaisesti ole uusi innovaatio, sillä Tottin siirtämisessä vetäytyväksi kärjeksi oli täysin sama tarkoitus kuin Hidegkutille annetussa roolissa 1950-luvulla. Hidegkutia voikin hyvin perustein pitää ensimmäisenä valeysinä. Hän oli sitä vieläpä kirjaimellisesti, sillä miehen selässä ollut pelinumero yhdeksän hämäsi useimmat unkarilaiseen pelityyliin vihkiytymättömät pitämään Hidegkutia keskushyökkääjänä.

Spallettin Romassa välihyökkääjiä ei vielä varsinaisesti ollut, mutta taktiikan yleistyessä se sai muunnoksen, jossa tyhjään tilaan juoksijat sijoitettiin ylemmäs, ja heitä oli enää kaksi. Näitä kahta keskikentän ja hyökkäyksen välissä pelannutta juoksijaa ja ratkaisijaa voi pitää moderneina välihyökkääjinä.

Modernit välihyökkääjät eivät edellytä valeysiä, vaan heitä voi peluuttaa myös perinteisemmän keskushyökkääjän kanssa. Tällöin kyse on suomalaisittainkin tunnetusta 4-3-2-1 -ryhmityksestä. Näitä joulukuusen yläoksan pelaajia kutsutaan nykyään useimmiten kympeiksi tai piilokärjiksi. Joskus heidät sekoitetaan myös laitahyökkääjiin tai käänteisiin laitureihin, joita he eivät ole: käänteiset laitapelaajat – eli esimerkiksi oikealla pelaavat vasenjalkaiset laiturit – pelaavat lähtökohtaisesti laidan lähellä, josta tekevät juoksuja keskelle, jotta saisivat vetopaikkoja ja tekisivät tilaa nouseville laitapakeille. Joulukuusen yläoksan pelaajat pelaavat lähtökohtaisesti keskemmällä ja tekevät juoksuja laitoihin tai kohti maalia – juuri kuten vanhat välihyökkääjät. Heillä on monesti myös samoja ominaisuuksia ja tehtäviä kentällä: juoksut, ratkaisusyötöt, laukaukset, väleissä pelaaminen ja välien löytäminen.

Mikään ei tietysti estä kuvaamasta näitä pelaajia kympeiksi tai piilokärjiksi. Termien ja käsitteiden tarkoitus on vain selittää ja auttaa paremmin ymmärtämään pelitapahtumia. Ne ovat myös tulkinnanvaraisia ja käyttäjästään riippuvaisia. 2010-luvun jalkapallossa välihyökkääjä -termin käyttämistä puoltaa se, että näissä rooleissa esimerkiksi 4-3-2-1 -systeemissä esiintyy pelaajia, jotka eivät ole laitapelaajia ja jotka ovat myös melko kaukana perinteisestä kymppipaikan pelaajasta. Joulukuusen yläoksilla nähdään yhä harvemmin zidaneita, litmasia ja riquelmeja, vaan paljon useammin schürrlejä, reuseja ja vaikkapa rikuriskejä. He eivät ole pelin rakentajia vaan ratkaisijoita; modernissa jalkapallossa pelintekijät pelaavat alempana.

Avaimena siihen, mitä termiä kannattaa käyttää, on pelaajan rooli, ja se, miten hän sitä tulkitsee. Esimerkiksi Suomen maajoukkueen pelaajista Teemu Pukki ja Kasper Hämäläinen pelaavat yläoksalla välihyökkääjämäisesti, mutta Alexei ja Roman Eremenko enemmän kymppipaikan pelaajan tavoin. Ehkäpä Mixu Paatelaisen kannattaisi pyytää ensimmäistä suomalaista jalkapalloammattilaista Aulis Rytköstä –  pelipaikaltaan vasen välihyökkääjä – konsultoimaan Pukkia, Hämäläistä ja muita siitä, miten tuolla paikalla kannattaa pelata.

Ryhmityksistä ja termeistä puhuminen voi joskus tuntua saivartelulta. Jalkapallon syvällinen analysoiminen johtaa kuitenkin parempaan ymmärrykseen pelitapahtumista, ja sillä on merkitystä myös jalkapallokulttuurin ja jopa menestyksen saavuttamisen kannalta. Englannissa jalkapallon älyllistä analyysia vieroksuttiin ja jopa halveksittiin suuren osan 1900-lukua, mikä yhdistettynä peribrittiläiseen konservatiivisuuteen ja ylimielisyyteen on suuri syy siihen, miksi Englannin maajoukkue on lähtökohtiinsa nähden menestynyt jopa surkeasti kansainvälisissä turnauksissa. Myös Suomessa kirjoitukset jalkapallon taktisesta puolesta ovat mediassa edelleen surullisen vähälukuisia. Valtamediaa tuntuu kiinnostavan vain pelitapahtumien raportointi ja helpot henkilöhaastattelut. Kiinnostusta olisi syytä olla enemmän myös jalkapallon historiaan, sillä perehtyminen historiaan luo kulttuuria ja vie joskus taktiikkaakin eteenpäin – tai taaksepäin, kuten uudelleensyntyneet välihyökkääjät ja valeysit kertovat.