Vierailu Virsligassa

Riikaa ja Latviaa ei tunneta jalkapallostaan, mutta kyllä kuningaslajia Baltiassakin pelataan. Kävin katsomassa, minkälaista.

Latvialaiseen jalkapalloon liittyvät mielleyhtymät kietoutuvat pääasiassa sopupelien, vähäisten yleisömäärien ja taloussotkujen ympärille. Suomalaisille jalkapallofaneille Virsligaa teki viime vuonna tutuksi Mostagh Yaghoubi, joka huuhtoutui Jūrmalan kuuluille hiekkarannoille tultuaan heitetyksi yli laidan Moskovan Dynamosta. Mosa puki FK Spartaks Jūrmalan värit ylleen vastentahtoisesti kuudessa ottelussa, jotka tuottivat yhden maalin ja epäilemättä aimo annoksen harmitusta jalkapallouran käydessä tyhjää maassa, jossa ajallaan maksetut palkat ovat harvinaisuus.

Viime sunnuntaina Riikassa käydessäni todistin Virsligan kärkikamppailua Skonto FC:n ja FK Liepājan välillä. Pelipaikkana oli Riikan keskustassa sijaitseva Skonto stadion, vuonna 2000 valmistunut Latvian maajoukkueenkin käyttämä jalkapallostadion. Kovin kauniiksi stadionia ei voi kehua. Toisen päädyn kohdalla ammottaa näkymä osittain joutomaaksi jätetylle korttelille ja pienelle parkkipaikalle, josta ne, ketkä eivät halua maksaa kolmea euroa pääsylipusta, voivat seurata peliä hyviltä paikoilta. Toisella puolella pääkatsomo jatkuu vain kentän puoleen väliin; loppua päätyä koristaa Skonto hallen punainen metalliseinämä. Jyrkät, lähellä kenttää sijaitsevat sivukatsomot ovat sentään melko hyviä paikkoja katsella jalkapalloa.

Toukokuisessa auringonpaisteessa kohdanneissa seuroissa tiivistyy monia trendejä latvialaisen jalkapallon lähihistoriasta. Skonto FC on aiempien riikalaisten menestysseurojen raunioille vuonna 1991 perustettu nippu, joka voitti perustamisensa jälkeen 14 kertaa peräkkäin Latvian mestaruuden ja tuotti Latvian maajoukkueelle pelaajasukupolven, joka sensaatiomaisesti selvitti tiensä vuoden 2004 EM-kisoihin. Viime vuosina seuran hegemonia on päättynyt, mutta paikka huipun tuntumassa säilynyt. Kolme peräkkäistä kakkostilaa Virsligassa ja kelpo esitykset Eurooppa-liigan karsinnoissa kesällä 2013 eivät kuitenkaan estäneet seuran ajautumista konkurssin partaalle viime vuonna.

Skonton ongelmat alkoivat, kun seuran pääsponsori löi rahahanat kiinni kesällä 2013. Seuraavat puolitoista vuotta olivat jatkuvaa taistelua pelaajien palkanmaksun ja muiden taloudellisten velvoitteiden täyttämisen kanssa. Taistelu näytti jo hävityltä, kun Latvian veroviranomaiset jäädyttivät Skonton taloudellisen toiminnan maksamattomien verojen vuoksi lokakuussa 2014, ja Latvian jalkapalloliitto lätkäisi seuralle mestaruusmahdollisuudet vieneen pisterangaistuksen. Tässä vaiheessa olisi voinut kuvitella, että peli olisi vihelletty päättyneeksi. Skonto kuitenkin kykeni tavalla tai toisella selvittämään pelaajien palkkasaatavat, ja myös Virsligan lisenssin ehtona ollut maksusuunnitelma jäljellä olevien velkojen hoitamiseksi hyväksyttiin. Hiljattain se sai siunauksen myös UEFA:lta Eurooppa-liigan lisenssin muodossa. Seuralla on edelleen velkaa satoja tuhansia euroja, joten kuivilla se ei ole.

FK Liepājaa puolestaan ei voi kutsua varsinaiseksi perinneseuraksi, sillä se on hieman yli vuoden ikäinen. Seura on koottu FK Liepājas Metalurgsin, pääsponsorinsa metallitehtaan mukana nurin menneen liepajalaisseuran, jäänteistä. Seurakuolema ei tuonut katkosta liepajalaiseen pääsarjajalkapalloiluun, sillä uusi seura ei joutunut selvittämään vanhan seuran velkataakkaa ja sai vieläpä aloittaa suoraan sen paikalta Virsligassa. Seuran presidentiksi puhuttiin 35-vuotias latvialainen jalkapalloikoni Māris Verpakovskis, jonka nimi löytyy edelleen myös pelaajaluettelosta hyökkääjien kohdalla.

Isoimpien seurojen talousvaikeuksien katsomista sormien läpi selittää se, että jos lisenssiehdot olisivat tiukemmat, Virsligassa tuskin pelaisi joukkueita lainkaan. Talousongelmat ovat arkipäivää liigan jokaiselle seuralle huolimatta siitä, että pelaajille maksettavat palkat liikkuvat pohjalukemissa. Tällä kaudella liigaan osallistuu vain kahdeksan seuraa, sillä edellisen kauden kymmenestä seurasta kaksi ajautui konkurssiin viime kauden päätteeksi, eikä korvaajia löytynyt. Suuri ihme ongelmat eivät ole, sillä suurimpienkaan seurojen yleisökeskiarvoja ei lasketa tuhansissa vaan sadoissa katsojissa. Ottelussa, jota olin seuraamassa, katsojia oli viitisen sataa. Tällaisia lukemia on tietysti hankala myydä sponsoreille.

Millaista jalkapalloa Latviassa sitten pelataan? Sunnuntain pelin perusteella melko vauhdikasta mutta taktisesti ja teknisesti köyhää: pelaajat liikkuivat ja taklasivat aggressiivisesti, mutta ajautuivat jatkuvasti vaikeuksiin louhikkomallisen pallonhallinnan ja puutteellisen peliälyn vuoksi. Heikkoja kosketuksia ei voi selittää edes kentän kunnolla, joka oli erinomainen.

Peliin lähdettiin hieman yllättävistä asetelmista, sillä vastikään perustettu Liepāja johti sarjaa Skonton ollessa muutaman pisteen päässä neljäntenä. Liepāja osoitti pelin aikana kuitenkin asetelmat melko hyvin paikkansa pitäviksi. Se otti alusta saakka ottelussa hallinnan ja rakenteli toisinaan melko hyviä syöttöyhdistelmiä keskikentällä. Joukkueen kulmakivenä puolustuksen edessä hääräsi pienikokoinen ja tekninen argentiinalainen Leonel Strumia, jolla eväät saattaisivat riittää korkeammallekin tasolle.

Skonto tyytyi puolustamaan melko konservatiivisella 4-1-4-1 -pelijärjestelmällä ja hakemaan tilanteita vastahyökkäyksillä. Skonton mielenkiintoisimpiin nimiin kuuluu 20-vuotias hyökkääjä Vladislavs Gutkovskis, joka viime kaudella iski Virsligassa peräti 28 maalia. Vasemmalla laidalla pelannut isokokoinen ja juoksuvoimainen lahjakkuus tuonee Skontolle lähitulevaisuudessa arvokasta täytettä kassalipastoon, vaikka vaikuttikin tekniikaltaan vielä raa’an oloiselta. Toinen mahdollinen rahanlähde on maajoukkueen portteja kolkutteleva keskushyökkääjä Artūrs Karašausks, joka väläytteli pelissä varsinkin nopeuttaan.

Vladislavs Gutkovskis saapuu tervehtimään fanejaan ottelun jälkeen.

Skonton reaktiivinen ja Liepājan proaktiivinen lähestymistapa olivat molemmat sinänsä toimivia, sillä kumpikin sai luotua runsaasti maalipaikkoja. Skonto siirtyi johtoon ensimmäisellä puoliajalla kulmapotkusta, jonka puski sisään keskuspuolustaja Renārs Rode. Tämän jälkeen Liepāja kiristi ruuvia ja sai luotua useita hyviä tekopaikkoja, jotka kaikki tuhlattiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Joukkueen puolustukseksi on sanottava, että epäonneakin oli, sillä pallo kolisutti maalipuita kahdesti. Skonton viimeistely oli yhtä luokatonta. Ottelun lopussa toistui useasti kuvio, jossa innokas hyökkääjä tuhosi lupaavan vastaiskun juoksemalla kuin kiskoilla katsomatta ympärilleen menettäen sitten pallon huonoon kosketukseen samalla kun turhautuneet pelikaverit levittelevät käsiään vapaissa asemissa vieressä.

Oma lukunsa on omistettava Skonton valmentajalle Tamaz Pertialle. Eksentrisen georgialaisen valmentajaura alkoi Dinaburg Daugavpilsissä vuonna 2008. Oltuaan pestissään vuoden Pertia tuomittiin sopupeleistä elinikäiseen toimitsijakieltoon, ja Dinaburg potkittiin ulos sarjasta. Latvialaiseen tapaan Pertian toimitsijakielto kumottiin nopeasti, ja mies saattoi jatkaa uraansa Daugava Daugavpilsissä – Dinaburgin paikalle perustetussa ”uudessa” seurassa. Skontossa mies on ehtinyt vaikuttaa parin vuoden ajan.

Valmentajana mies tuntuu edustavan samaa koulukuntaa kuin Shefki Kuqi. Sharpisti tummansiniseen, hyvin istuvaan pukuun pukeutunut Pertia ei ollut sunnuntain pelin aikana hetkeäkään hiljaa, vaan huusi raivokkaasti omille pelaajilleen ja toisinaan myös vastustajille ja tuomarille. Silmätikukseen mies otti jo pelin alkuvaiheessa oman joukkueensa keskikenttämiehen, tarttuvan nimen omaavan Artūrs Pallon, jonka jokainen liike tuntui Pertian mielestä olevan väärä. Pallon eksyneistä katseista vaihtopenkin suuntaan näki, kuinka hyvin rakentava palaute meni perille. Kyykytys sai loogisen päätöksen, kun Pertia nöyryytti miestä ottamalla hänet vaihtoon vain muutamia minuutteja ennen taukovihellystä.

Ekskursio latvialaisen jalkapallon pariin oli odotuksiin nähden varsin viihdyttävä. Pelissä riitti vauhtia ja tapahtumia: ainoastaan kummankin joukkueen ala-arvoinen viimeistely piti lukemat 1-0 -tilanteessa loppuun saakka. Riikan kävijöille voikin suositella Skonto stadionilla piipahtamista. Latvialaisen jalkapallon lähihistorian perusteella voi todeta, että vaikka Skonto kaatuisi talousvaikeuksiin, uutta riikalaista jalkapalloseuraa ei pitkään tarvitse odotella.

Sydänmailla

Tarina siitä, miksi päädyin marraskuun 29. päivä kello 15 Rochdaleen, ja mitä siellä todistin.

Jalkapallon siemenet itivät 1800-luvulla maaperässä, joka oli lannoitettu savulla, hiellä ja verellä. Ammattilaisjalkapallo syntyi varhain teollistuneessa Keski- ja Pohjois-Englannissa, jossa työväestön kasvanut määrä, elintaso ja vapaa-aika mahdollistivat jalkapallon nousun suosituksi yleisölajiksi jo 1880-luvulla. Jalkapallo vapautti maalaisjuuriltaan revityt tehdastyöläiset raskaan työn ja ankean ympäristön aiheuttamasta ruumiin ja sielun kolotuksesta. Näillä jalkapallon sydänmailla jokaiseen kaupunkiin, kylään ja taajamaan perustettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oma jalkapalloseuransa. Manchesterissa, Liverpoolissa, Newcastlessa ja Birminghamissa kymmenet tuhannet ihmiset tottuivat vaeltamaan stadioneille lauantai-iltapäivisin kauan ennen kuin moista edes mietittiin pääkaupungissa Lontoossa.

Lensin Manchesteriin marraskuisena lauantai-aamuna tarkoituksenani vierailla kaksi vuotta sitten avatussa National Football Museumissa, joten matkaan oli luontevaa sisällyttää myös annos paikallista jalkapalloa. Valinnanvaraa riitti, muodostavathan Luoteis-Englannin vanhat teollisuuskeskittymät yhden jalkapalloistuneimmista alueista maailmassa. Old Traffordin tai esimerkiksi Boltonin sijaan päätin suunnata Rochdaleen. Eettisten ja taloudellisten syiden lisäksi Spotland Stadiumille minua sysäsi toive aidosta englantilaisesta jalkapalloelämyksestä ja kiinnostus nähdä, millaista jalkapalloa Englannin alasarjoissa tänä päivänä pelataan. Olipa tarjolla vielä paikallispeli: Rochdale ja Oldham sijaitsevat lähempänä toisiaan kuin Töölö ja Leppävaara.

Rochdalen ja Oldhamin historiasta ei ole paljon kerrottavaa ennen tehtaiden tuloa. Tauotta kehränneet puuvillamyllyt sysäsivät uneliaat kyläpahaset taloudelliseen nousukauteen 1800-luvulla ja houkuttelivat paikalle massoittain työvoimaa tyhjenevältä maaseudulta. Kasvaviin tehdaspitäjiin perustettiin jalkapalloseurat oman alueensa mittapuulla melko myöhään: Oldham Athletic perustettiin paikallisen tehtaan kupeeseen vuonna 1895 (nimellä Pine Villa FC), Rochdale AFC vuonna 1907. Samanlainen syntykonteksti ei johtanut samanlaiseen menestykseen. Samaan aikaan kun Rochdale vielä pelasi Manchesterin ja Lancashiren aluesarjoissa, Oldham nousi Englannin ylimmälle sarjatasolle, jossa se parhaimmillaan sijoittui toiseksi. 1920-luvun alussa Spotlandille kotiutunut Rochdalekin hyväksyttiin Englannin ammattilaissarjoihin.

Perehtyessäni ”The Dalen” historiaan huomasin samaistuvani sen kannattajiin. Seura ei näet koskaan ole saavuttanut mitään. Rochdalen seurahistorian huippuhetki on arpaonnen siivittämä nousu vuoden 1962 liiga-cupin loppuotteluun, jonka se hävisi. Lähes satavuotisesta historiastaan Rochdale on viettänyt 78 kautta Englannin ammattilaissarjaportaan alimmalla tasolla; kahdella ylimmällä sitä ei ole koskaan nähty. Kakkosliigaa alettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nimittää pilkallisesti Rochdale-divariksi, kun seuran yhtäjaksoinen oleskelu liigassa oli jatkunut yli 30 vuotta. Rochdalen tämän hetkistä vaihetta nimitettäneen tulevaisuudessa kultakaudeksi. ”The Dale” keikkuu sarjanousun jälkeisenä joulukuuna Ykkösliigan ylemmässä keskikastissa.

Spotlandille eivät ulkopaikkakuntalaiset neutraalit kovin usein eksy. Brittiläiseen tapaan stadion sijaitsee lähiössä vanhan asuinalueen keskellä, melko pitkän kävelymatkan päässä kaikesta. Ulkonäöltään se on kuin englantilaisen jalkapallostadionin arkkityyppi. Puisista katsomoista kolme on saneerattu moderneiksi istumapaikallisiksi katsomoiksi, mutta toinen päätykatsomo on edelleen vanhanaikainen, ylemmillä sarjatasoilla kielletty seisomakatsomo. Vajaat 10 000 katsojaa vetävän stadionin palvelut koostuvat yhdestä klubikaupasta ja kahdesta pubista.

Sandy Lane End, Spotlandin seisomakatsomo.

Rochdale ja Oldham ovat maantieteellisesti lähes seinänaapureita, mutta välienselvittelystä ei ollut syytä odottaa vihamielistä. Seurojen fanit vihaavat Manchesterin jättiläisiä paljon enemmän kuin toisiaan. Yleisöä ja tunnelmaa oli silti tiedossa. Oldham oli käyttänyt koko 3000 lipun kiintiönsä peliin, ja kielloista huolimatta suuremmankin joukon huhuttiin tulevan paikalle. Saavuin ottelupaikalle jo pari tuntia ennen peliä, ja huomasin nopeasti, että lauantai tosiaan on Englannissa pyhitetty jalkapallolle. Isät ja pojat; isät ja tytöt; isät ja äidit ja isät ja mummot kokoontuivat Spotlandilla jo tuntia ennen alkuvihellystä, eivätkä viittä minuuttia ennen kuten esimerkiksi Suomessa. Fish & chips ja/tai pie & pint ennen iltapäivän ottelua on vuosisadan taakse yltävä perinne.

Englantilaisen keittiön taidonnäyte.

Osallistuttuani itsekin perinteiden ylläpitämiseen siirryin Spotlandille katsomon puolelle. Jo ennen ottelua kävi selväksi, että Oldhamilla on huomattavasti enemmän kannatusta kuin Rochdalella. Omasta paikastani nähden vastakkainen sivukatsomo täyttyi naapuripitäjän äänekkäistä faneista. Keltapaitaiset järjestysmiehet juoksivat katsomon reunaa edestakaisin sinne, missä kulloinkin esiintyi ongelmia. Pelin aikana 28 fania heitettiin Spotlandilta ulos ja yhdeksän pidätettiin – suurin osa heistä vierasjoukkueen kannattajakatsomosta. Oheisen YouTube-pätkän tapahtumakuvaus tosin liioittelee vahvasti, sillä varsinaisia väkivaltaisuuksia ei nähty.

”The Dalen” intohimoisimmat – tai ainakin lauluhaluisimmat – fanit olivat päädyn seisomakatsomossa. Tunnetta riitti myös pääkatsomossa, eikä pelkästään ottelun takia. Ennen peliä kausikorttilaiset halasivat toisiaan, kyselivät kuulumisia ja tivasivat edellisen matsin poissaolijoilta, missä nämä oikein olivat olleet. Olin selvästi valinnut riittävän syvän kohdan, josta hypätä englantilaisen jalkapallon valtamereen.

Ottelu potkaistiin käyntiin Rochdale-manageri Keith Hillin juonimalla rugbyhenkisellä avauskuviolla, jossa viisi miestä lähti rivissä rynnimään kohti vastustajan maalia yhden kuljettaessa palloa ja neljän ilmeisesti suojatessa. Eteneminen päättyi ensimmäiseen vastustajaan, mutta pelin henki oli selvä. Kummankin joukkueen peli perustui perienglantilaiseen kick & rush -taktiikkaan, jossa pallon ottaminen haltuun näytti olevan kiellettyä muissa kuin kahdessa tapauksessa: silloin harvoin, kun pallo tuli hallitusti suoraan jalkaan tai silloin kun se tuli juoksuun, jolloin tuli kiihdyttää kovaa eteenpäin. Muissa tapauksissa pallo oli potkaistava tai puskettava niin kauas kuin lähtee. Pelinrakentelussa, jos sitä siksi voi sanoa, korostuivat pitkät pallot kohti keskushyökkääjää ja laidoille suunnatut korkeat ristipallot, joista yritettiin saada keskityksiä maalille.

Oli helppo nähdä, mihin ammattilaisuuden mahdollistamat työtunnit oli käytetty. Joukkueiden pelissä oli kaksi vaihetta: pallollisessa juostiin kohti vastustajan maalia, pallottomassa kohti omaa. Sivuttaissyöttöjä viljeltiin harvakseltaan; pelin rytmittäminen, pallonhallinta ja hidastempoiset hyökkäykset olivat tyystin kadoksissa. Järjettömän – kirjaimellisesti – temmon seurauksena keskikentällä toistuivat säännöllisesti pääpallorallit, joissa viisi pelaaja puski palloa vuorotellen, ennen kuin kuudes potkaisi sen kauas pois. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Spotlandilla huomasin, että perinteiseen brittifutikseen liitetyt stereotypiat pitävät melko hyvin paikkansa. Ryntäilevästä prässistä huolimatta liukutaklauksia tosin käytettiin aika harvoin. Niihin ei välttämättä ollut tarvettakaan, koska yleensä pallo päätyi rajojen ulkopuolelle ilmankin.

Seuratessani ottelua havaitsin Rochdalen faneissa Suomen katsomoista tuttuja piirteitä. Vastakkaisen katsomon Oldham-fanien riehumisesta ei paljoa välitetty, vaan pelin seuraamisen ohessa jutusteltiin rennosti vierustoverin kanssa ja huudeltiin samalla tuomarille, vastustajille tai omille – yleensä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Rochdalen peli ei kulkenut, ja siihen oltiin pettyneitä, mutta näytti siltä, että pettymyksiin oltiin totuttu. Vieressäni istunut paikallinen fani tosin pyysi minulta anteeksi joukkueensa esitystä ja kertoi sen olleen kauden ehdottomasti huonointa peliä.

Hurja tempo sai pelaajien taitotason näyttämään suunnilleen Suomen Ykkösen tasoiselta. Toisaalta fyysinen voima, kaksinkamppailut ja raaka juoksuvoima olivat luultavasti HJK:takin ylemmällä tasolla. Pelillisten hienouksien täydellisestä puuttumisesta huolimatta huomasin viihtyväni. Kaikki, jotka sanovat jalkapalloa hitaaksi ja tylsäksi peliksi, tulisi viedä Spotlandille. Yleisö tuskastui aina, kun palloa syöteltiin poikittain pidempään kuin kolme kertaa, ja lietsoi pelaajia entistä vauhdikkaampaan peliin. Verkkokalvoilleni on syöpynyt rinta rottingilla kaikkea liikkuvaa jahtaava Rochdalen Stephen Dawson, joka ei montaa palloa saanut omille mutta taisteli ja tappeli sitäkin ansiokkaammin.

Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että ottelussa oli loistava tunnelma. Aivan arkipäivää täydet katsomot eivät kuulemma Spotlandilla ole – ”yleensä on hiljaista”, vierustoverini totesi lakonisesti – mutta paikallispeliin oli luonnollisesti latauduttu. Stadion itsessään oli ulkonäöltään kodikas ja akustiikaltaan toimiva. Tällaisille areenoille jalkapallo on tarkoitettu, ei avarille, juoksuratojen ympäröimille yleisurheilukentille. Kymmenen Spotlandia eri puolille Suomea tekisi ihmeitä maamme jalkapallokulttuurille.

Keith Hill (oikealla alhaalla oleva tuima partasuu) yrittää kääntää peliä triplavaihdolla. Ei onnistunut.

Oldham eteni lopulta vierasvoittoon tylyin 3-0 -lukemin. ”Laticsilla” oli hyökkäyksissään hieman enemmän variaatioita kuin kotijoukkueella – laitureita pelattiin läpi paitsi roiskimalla, myös nopeilla muutaman syötön yhdistelmillä. Valitettavaa oli se, että ottelu ratkesi Oldhamin Danny Philliskirkin 0-1 -tilanteessa härskisti filmaamaan rangaistuspotkuun juuri kun Rochdale oli saamassa pelistä otteen. Kotijoukkueelta vaikutuksen teki keskikentän pohjalla pelannut nuori Jamie Allen, joka osasi ja uskalsi välillä pitääkin palloa; vierailta puolestaan muutama minuutti ennen loppua irti päästetty George ”The Beast” Elokobi, joka tunnetaan Englannissa siitä, että hän on lähes yhtä leveä kuin pitkä. 175 senttiä ja 95 kiloa ovat lähempänä sumopainijan kuin jalkapalloilijan mittoja, mutta varsin ketterästi mies lihasmassaansa nähden nurmella liikkui.

Sain Rochdalesta sen mitä olin hakemassa. Seuralla ei ole pokaalikaappia, eikä kannattajien määrä ole Ykkösliigankaan mittapuulla kummoinen. Sen olemassaolo kertoo siitä, miten syvällä jalkapallo on Englannin yhteiskunnassa. Kuten myöhemmin jalkapallomuseossakin saatoin todeta, Englannin jalkapallokulttuurin perusta on juuri Rochdalen tapaisissa pikkutekijöissä, jotka ovat pelanneet alasarjoissa vuosisadan ja tulevat kaikesta päätellen pelaamaan niissä myös seuraavan. Sympaattiselle altavastaajalle on helppo toivoa hyvää. Lähtiessäni pois vierustoverini taputti minua olalle ja toivotti tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen. Miksipä ei.