Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue osa 3

Voitettuaan Italian ja Venäjän Suomi oli Tukholman olympialaisten 1912 välierissä. Kuinka joukkueelle sitten kävi, siitä tässä tekstissä. Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen aiemmista vaiheista tässä ja tässä tekstissä.

”Pelaajamme olivat kuitenkin koko sen päivän olleet hyvällä tuulella (ei sentään kännissä, mitä ’hyvä tuuli’ saattaa myös merkitä)” – Kaarlo Soinio, Suomen Urheilulehden olympianumero, elokuu 1912

Kaarlo Soinion kommentti Suomen tunnelmista ennen Tukholman olympialaisten välieräottelua on suoruudessaan hieman erikoinen, mutta kertoo ainakin siitä, että suomalaiset lähtivät ennakkoluulottomasti kohtaamaan Iso-Britanniaa. Se toki puhuu jälleen myös sen puolesta, ettei alkoholin vauhdittama railakas juhliminen ollut maajoukkueen reissuilla mitenkään epätavallista. Sen todistivat myös myöhemmät tapahtumat Tukholmassa.

Selvin päin pelaamisen lisäksi hyvät lähtökohdat Iso-Britanniaa vastaan antoi pelitaktiikan suunnittelu. Suomen välihyökkääjiä oli ennen peliä kehotettu pelaamaan mahdollisimman alhaalla puolustuksen tukemiseksi. Tästä lienee johtunut myös työteliään Artturi Nyyssösen ja teknisen Jarl Öhmanin pelipaikkojen vaihtaminen päittäin. Välihyökkääjäksi siirretyn Nyyssösen kerrottiin pelanneen ottelussa lähes neljäntenä tukimiehenä.

Suomi todisti Iso-Britanniaa vastaan, että 2-3-5 -ryhmitystä saattoi soveltaa puolustavassakin pelitavassa.

Råsundan nelituhatpäinen yleisö sai todistaa odotetunlaista näytelmää. Englantilaiset punoivat pallon kanssa kuvioitaan jo alkuminuuteilla lähes leikittelevästi ja hätyyttelivät toistuvasti August Syrjäläisen vartioimaa maalia. Maalinteon ottelussa aloitti kuitenkin suomalaispelaaja, kun Jalmari Holopainen ohjasi pallon omaan maaliin jo minuuttien pelin jälkeen. Brittien toistakaan maalia ei tarvinnut odottaa pitkään – tekijänä tällä kertaa hyökkääjä Harold Walden.

2-0 -tilanteessa peli oli käytännössä selvä, mutta yllättävää oli, että Suomi onnistui pitämään pelin näissä lukemissa lähes loppuun saakka. Toisen puoliajan alussa Suomi pelasi turnauksensa parasta peliä ja kolisutti maalipuita kahdesti maalivahti Ronald Brebnerin takana. Kavennusmaali olisi ollut turnauksen suurimpia sensaatioita. Suurin syy Suomen hyvään ja Iso-Britannian huonoon vaiheeseen oli luonnollisesti se, että ottelu ratkesi periaatteessa jo ensiminuuteilla, mutta osasyy oli nähdäkseni Suomen taktiikassa. Suomen saadessa pallon alhaalla pelanneet välihyökkääjät kykenivät jatkuvasti lähettämään pitkiä ristipalloja tyhjään tilaan brittipuolustuksen selustaan, ja kun brittien puolustukseen osallistui kaikesta päätellen vain kaksi miestä, sai Suomikin tilanteita. Pallon menettäessään britit olivat vaikeuksissa.

Ottelun lopussa Suomen ote viimein herpaantui ja Walden ja Vivian Woodward iskivät loppunumeroiksi 4-0. Tulos oli kuitenkin Suomelle varsin hyvä. Iso-Britannian joukkue koostui muiden joukkueiden tavoin amatööripelaajista mutta varsin tasokkaista sellaisista, sillä suuri osa heistä pelasi amatööristatuksella Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla. Esimerkiksi Suomea kahdella maalilla kurittanut Harold Walden oli olympialaisia edeltäneellä kaudella 1911/1912 1. divisioonan – tuolloin ylimmän sarjatason – keskikastiin sijoittuneen Bradford Cityn paras maalintekijä. Osa brittipelaajista loi myös uraa ammattilaisena Tukholman jälkeen. Heihin kuului myös turnauksen paras pelaaja, Tottenhamin Vivian Woodward, jonka pallonhallintaa Keppari Soiniokin olympiaraportissaan ihasteli.

Iso-Britannian jälkeen Suomi kohtasi pronssiottelussa Hollannin. Otteluun valmistauduttiin eri menetelmillä kuin brittejä vastaan: suomalaiset pyhittivät otteluiden välissä olleen päivän levon sijaan juhlimiselle. Kunniakkaalle tappiolle kohotettiin Tukholman yössä malja jos toinenkin. Vitsit mahtoivat heinäkuun 4. päivän aamuna olla vähissä, kun saapui tieto, että pronssista pitäisi pelata jo iltapäivällä.

Tukahduttavan kuumassa säässä krapulaisen joukkueen pelihuumori kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen hollantilaiset iskivät nopeasti neljä maalia. Lopputulos oli nöyryyttävä 9-0 -tappio. Suomalaisten esiintymisestä suivaantunut, katsomossa luultavasti itsekin krapulaisena kärvistellyt Kaarlo Soinio kuvasi jälkikäteen häpeällistä esitystä maajoukkueen kaikkien aikojen huonoimmaksi peliksi. Aiempien pelien yritteliäästä puolustuspelistä ja vauhdikkaista hyökkäyksistä ei ollut tietoakaan; palloa summittaisesti potkineet suomalaiset tuntuivat vain haluavan kentältä pois.

Suomen kokoonpano pronssiottelussa Hollantia vastaan. Ainoa pelaajamuutos välierään nähden oli voimistelujoukkueesta palannut Lauri Tanner. Muutos saattoi olla pakon sanelema, sillä Ragnar Wickström oli pelannut puolikuntoisena avauspelissä saamansa kolhun jälkeen.

Heikosta viimeisestä pelistä huolimatta suomalaiset saivat Tukholmassa sitä, mitä hakivatkin – tärkeää oppia kansainvälisen jalkapallon luonteesta. Eino Soinio jakoi jälkeenpäin Tukholman olympiajoukkueet kahteen tyyliluokkaan: niihin, jotka harjoittivat skotlantilaista lyhytsyöttöpeliä ja niihin, jotka ”harrastivat erittäin halukkaasti juosta ja potkia -peliä”. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, kummassa Suomi oli. Lyhytsyöttöpelin proponentit saivat kiitosta myös Kepparilta. Hän totesi kaukonäköisesti, että ilman nurmikenttiä vastaavaa ”kutomista” ei Suomessa tulla oppimaan, kuten ei monia muitakaan ”triksejä”. Ihmetellen hän kertoi nähneensä monen puolustajan heittäytyvän ”jalat edellä vastustajan kulettamaa palloa kohti ja sitten nopealla ylösnousulla tai makuulta toimittavan pallon omille”. Liukutaklausta ei hiekkakenttien Suomessa luonnollisesti tunnettu.

Suomen pelaajat saivat neljänneksi sijoittumisen johdosta palkinnoksi Ruotsin jalkapalloliiton hopeisen mitalin. Samalla mitalilla palkittiin mitalipeleistä pudonneiden maiden kesken järjestetyn sijoitusturnauksen voittaneen Unkarin pelaajat. Kyse oli siis oikeastaan palkintomitalista eikä muistomitalista.

Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen tarina päättyi Tukholmassa. Seuraavan maaottelun Suomi pelasi vasta kahden vuoden päästä ja sitä seuraavaa saatiin ensimmäisen maailmansodan takia odottaa sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tällöin kyseessä oli jo aivan eri ryhmä: Tukholman olympiajoukkueesta vain Eino Soinio, Ragnar Wickström ja Jarl Öhman saivat tililleen maaotteluita olympialaisten jälkeen.

Osa Tukholman kävijöistä jätti jalkapallon kokonaan, osa puolestaan loi aikaansa nähden varsin komean jalkapallouran. Eino Soinio voitti HJK:ssa ja HPS:ssa yhteensä yhdeksän Suomen mestaruutta ja kuului maajoukkueen vakiokalustoon vielä 1920-luvulla, kuten ”Rankku” Wickströmkin. Erikoisin urapolku oli Bror Wibergillä. Teknisestä taidostaan tunnettu Wiberg rekrytoitiin heti olympiakesän jälkeen pietarilaiseen Nevsky-nimiseen seuraan, jonka hän jätti pian saatuaan paremman tarjouksen kilpailevasta Sport -seurasta. Hänelle järjestettiin työpaikka paikallisesta steariinitehtaasta, mutta työskentely oli ilmeisesti lähinnä nimellistä. Avoin jalkapalloammattilainen turkulaislähtöinen välihyökkääjä ei ollut, mutta lähes varmasti jonkinasteinen puoliammattilainen – 40 vuotta ennen Aulis Rytköstä!

Wibergin Pietarin pelien kohokohta nähtiin vain muutamia kuukausia Tukholman jälkeen. Tuolloin hän iski Pietarin yhdistetylle joukkueelle maalin Venäjän ensimmäisessä jalkapallomestaruusturnauksessa – jossa kilpailivat kaupungit, eivät seurat – ja sai juhlia muun joukkueen tavoin Venäjän ensimmäistä jalkapallomestaruutta. Seuraavan vuoden turnauksessa hän pelasi loppuottelun hävinneessä joukkueessa, ulkomaalaiskiintiön vuoksi nimellä Boris Rudolfovitš. Pelaamisen mahdollisti Wibergille myönnetty Venäjän kansalaisuus. Wibergin jälkeen kului sata vuotta ennen kuin seuraava suomalaispelaaja juhli kansallisen kilpailun titteliä Venäjällä. Toukokuussa 2012 siinä onnistui Venäjän Cupin CSKA Moskovan riveissä voittanut Roman Eremenko, joka Wibergin tavoin vaikutti keskeisesti voittoon iskemällä pelissä maalin.

Lisää Bror Wibergistä tässä Jaakko Mäntyrannan artikkelissa, joka on julkaistu In Bed With Maradona -sivustolla.

Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen vaiheita vuoden 1911 avausottelusta Tukholman olympiavuoden kevääseen.

Suomen Palloliitto perustettiin vuonna 1907 organisoimaan orastavaa jalkapallotoimintaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Jalkapallo oli tuolloin pääasiassa rannikkokaupunkien laji: Palloliiton perustavassa kokouksessa olivat läsnä helsinkiläiset Unitas, Polyteknikkojen urheiluseura (PUS) ja juutalaisseura Stjärnan, turkulaiset Åbo Idrottsvänner ja Turun Jalkapalloseura (eri seura kuin Turun Palloseura), viipurilainen Viborgs Hockeyklubb sekä Idrottens Vänner Kokkolasta. Pian liiton perustamisen jälkeen mukaan liittyivät kaikkia edellisiä huomattavasti pitkäikäisemmiksi osoittautuneet HJK ja HIFK.

Ensimmäinen Palloliiton alainen virallinen mestaruusturnaus organisoitiin jo vuonna 1908. Suomen ensimmäistä maaottelua – tai liitto-ottelua, kuten sitä tuolloin kutsuttiin – saatiin erinäisten vaikeuksien vuoksi odottaa muutama vuosi, mutta syksyllä 1911 aika oli sille viimein kypsä. Pelipaikkana Suomen ja Ruotsin kohtaamiselle valittiin Eläintarhan urheilukenttä, jonne helsinkiläinen jalkapallo siirtyi 1910-luvun alussa Kaisaniemen ahtaaksi käyneeltä juhlakentältä, jossa pääkaupungin organisoidun jalkapallon ensipotkut potkittiin. Ruotsia ottelussa edusti Uppsala IFK, ja Suomenkin pelaajat valittiin helsinkiläisistä seuroista, kahta lukuun ottamatta kaikki HJK:sta ja HIFK:sta. Suomen ja Ruotsin kohtaamisissa oli myöhemminkin tyypillistä, että Ruotsia edustavat yhdistelmät olivat kaukana parhaasta mahdollisesta ja Suomenkin kokoonpano oli lähinnä Helsinki United.

Suomen kokoonpano ensimmäisessä virallisessa maaottelussa Ruotsia vastaan 22.10.1911. Pelaajat ryhmittyivät ajalle ominaiseen 2-3-5 -muotoon.

Suomi sai otteluun lentävän lähdön HIFK:n Uno Lindbäckin tehdessä vain kolmen minuutin jälkeen maajoukkuehistorian avausmaalin. Sport-nimistä helsinkiläisseuraa edustanut Paul Jerima lisäsi johtoa viiden minuutin kohdalla. Tämä jäi kummankin pelaajan jalkapallouran kohokohdaksi, sillä kumpikaan heistä ei saanut enempää maaotteluita tililleen. Toisella puoliajalla Ruotsi meni menojaan ja voitti ottelun lopulta selvin numeroin 5-2.

Kaarlo Soinion Suomen Urheilulehdessä julkaistussa otteluraportissa kiitellään erityisesti Suomen ”sivuhyökkääjien” Algoth Niskan ja Lauri Tannerin keskustaan lähettämiä palloja, mutta kritisoidaan keskustan pelaajia tehottomuudesta. ”Keppari” arvioi erityisesti keskushyökkääjä Jarl Öhmanin kansainvälisiin peleihin heppoiseksi. Tämä arvio ei mennyt aivan nappiin, sillä ”Lali” Öhman sai joukkueesta lopulta ylivoimaisesti eniten maaotteluita tililleen. Hänestä tuli 1920-luvulla myös Suomen ensimmäinen päätoiminen jalkapallovalmentaja, kun hän vuonna 1926 otti maajoukkueen vetovastuun.

1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Suomen ja Venäjän – tai tarkemmin Helsingin, Viipurin, Pietarin ja Moskovan – väliset jalkapalloyhteydet olivat tiiviit. Joukkueita lähetettiin ja otettiin vastaan vastavuoroisuuden periaatteita noudattaen. Joukkueet koostuivat usein suomalaisten ja venäläisten lisäksi brittipelaajista, joilla oli tärkeä roolin kummankin maan jalkapallohistorian varhaisvaiheessa – kuten lähes jokaisen muun maailman maan. Keväällä 1912 Suomeen saapuikin kutsu, jossa ehdotettiin jalkapallojoukkueen lähettämistä Moskovaan kilpailemaan paikallisia vastustajia vastaan. Kutsu hyväksyttiin, ja helsinkiläisistä seuroista koottu yhdistelmä lähti toukokuussa kohti Moskovaa.

Moskovaan lähtevä joukkue valittiin huhtikuisissa sunnuntaiharjoituksissa annettujen näyttöjen perusteella. Se oli muutamaa pelaajaa lukuun ottamatta sama kuin syksyn 1911 ensimmäisessä maaottelussa. Merkittävimpänä tulokkaana oli 16-vuotias Eino Soinio, joka otti paikkansa tukimieslinjasta. Tärkein poissaolija taas oli opintojensa takia Helsinkiin jäänyt HJK:n kovaotteinen puolustaja Jalmari Holopainen. Varamiehinä mukaan lähtivät Knut Lund ja Hugo Mantila.

"Moskovan sakki" ryhmittyneenä kentälle. Jarl Öhman pelaa jo omimmalla paikallaan välihyökkääjänä. Eino Soinio on vielä veljensä takana keskustukimiesten nokkimisjärjestyksessä.

Suomen joukkue pysähtyi matkalla Moskovaan Viipurissa, jossa se murjoi paikallisen joukkueen lukemin 11-0. Joukkue viipyi Viipurissa vain pelaamassa ottelun, pois lukien Algoth Niska, joka jäi ottamaan selkoa paikallisesta yöelämästä ja lähti Moskovaan vasta aamujunalla. Suotta ei Eino Soinio kuvannut tulevaa pirtukeisaria seikkailijanluonteeksi, joka oli iloluonteisempi kuin ”votkakylläisin venäläinen”.

Suomi pelasi Moskovassa ja sen lähiseuduilla kuusi ottelua. Virallisiksi maaotteluiksi niitä ei lasketa, mutta Suomen jalkapallohistorialle niillä oli silti suuri merkitys. Kaikissa otteluissa yleisömäärät laskettiin tuhansissa ja olosuhteet olivat ajoittaisesta rankkasateesta huolimatta selvästi paremmat kuin mihin suomalaiset olivat tottuneet. Useimpien pelaajien ensimmäinen kokemus ruohokenttien jalkapallosta tuli juuri Moskovassa.

Suomi voitti yhtä lukuun ottamatta kaikki ottelunsa. Ensimmäisessä pelissä briteistä koostunut yhdistelmä kaatui 3000 katsojan edessä 7-2, toisessa venäläisjoukkue ylsi kaatosateessa 1-1 tasapeliin, kolmannessa yhdistetty venäläis-englantilainen joukkue hävisi 4-0, neljännessä moskovalainen urheiluseura peräti 8-1 ja viidennessä brittiläis-venäläinen joukkue otti toistamiseen kuokkaan lukemin 5-1. Viimeisessä ottelussa Oriehovo-Sujevon tehdaskaupungissa 10 000 katsojaa todisti paikallisen Morosovski FC:n tappiota tylyin numeroin 7-1.

Voittojen taustalla oli suomalaisten ylivertainen fysiikka ja juoksuvoima. Jo otteluraportissaan syksyn 1911 maaottelusta Kaarlo Soinio mainitsi suomalaisten saaneen mainetta kovina juoksijoina, todennäköisesti aiheesta. Useat suomalaispelaajat olivat lahjakkaita myös yleisurheilussa ja voimistelussa – heijastellen 1900-luvun alun ruumiinkulttuuria, jossa lajikohtainen erikoistuminen ei vielä ollut lyönyt läpi. Moskovankin reissulla Ilmari Saxellin mainitaan voittaneen eräissä kilpailussa 100 metrin juoksun ja Kaarlo Soinion nöyryyttäneen paikallisia kykyjä yli 50 metrin keihäskaarellaan.

Suomalaispelaajien fysiikkaa eivät tuhonneet edes iltojen toistuva venyminen pikkutunneille – toisin kuin tulisi käymään kaksi kuukautta myöhemmin Tukholmassa. Arvostettuina kutsuvieraina suomalaiset saivat nauttia venäläisestä vieraanvaraisuudesta koko rahalla, pois lukien Eino Soinio, joka oli liian nuori osaan huvituksista. Soinion myöhemmän kuvauksen mukaan hän ansaitsi mukavasti taskurahoja pelatessaan rahasta tammea moskovalaisen hotellin portinvartijan kanssa samalla kun muu joukkue kaikesta päätellen teki sitä, mitä ulkomaille päätynyt poikaporukka tänä päivänäkin tekee – ryyppäsi ja rellesti. Pilke silmäkulmassa Soinio kuvaa miten oli aamupalalla ihmetellyt toveriensa vaisuutta ja rehvastellut heille pelivoitoillaan. Muut olivat tuhlanneet omat rahansa Moskovan yössä, Soinion vihjailevan kuvauksen mukaan osaksi paikallisissa bordelleissa.

Moskovassa pelatuissa otteluissa yleisöä veloitettiin pääsylipuista selvästi korkeampia summia kuin Suomessa. Suomalaiset saivat potista osansa. Henkilökohtaista rikastumista tämä ei merkinnyt, paloivathan päivärahat yöelämään, mutta toi pesämunaa jota hyödynnettiin myöhemmin olympiamatkan kulujen kattamisessa. Ilman monilla mittarilla onnistunutta Moskovan kiertuetta Tukholman olympiamatka olisikin lähes varmasti jäänyt toteutumatta.

Lähteet: Eino Soinio: Kuningas jalkapallo (1947), Suomen Urheilulehti 1911-1912, Suomen Palloliiton toimintakertomukset 1911 ja 1912.