Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue

Tässä tekstissä rekonstruoin Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen vaiheita vuoden 1911 avausottelusta Tukholman olympiavuoden kevääseen.

Suomen Palloliitto perustettiin vuonna 1907 organisoimaan orastavaa jalkapallotoimintaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Jalkapallo oli tuolloin pääasiassa rannikkokaupunkien laji: Palloliiton perustavassa kokouksessa olivat läsnä helsinkiläiset Unitas, Polyteknikkojen urheiluseura (PUS) ja juutalaisseura Stjärnan, turkulaiset Åbo Idrottsvänner ja Turun Jalkapalloseura (eri seura kuin Turun Palloseura), viipurilainen Viborgs Hockeyklubb sekä Idrottens Vänner Kokkolasta. Pian liiton perustamisen jälkeen mukaan liittyivät kaikkia edellisiä huomattavasti pitkäikäisemmiksi osoittautuneet HJK ja HIFK.

Ensimmäinen Palloliiton alainen virallinen mestaruusturnaus organisoitiin jo vuonna 1908. Suomen ensimmäistä maaottelua – tai liitto-ottelua, kuten sitä tuolloin kutsuttiin – saatiin erinäisten vaikeuksien vuoksi odottaa muutama vuosi, mutta syksyllä 1911 aika oli sille viimein kypsä. Pelipaikkana Suomen ja Ruotsin kohtaamiselle valittiin Eläintarhan urheilukenttä, jonne helsinkiläinen jalkapallo siirtyi 1910-luvun alussa Kaisaniemen ahtaaksi käyneeltä juhlakentältä, jossa pääkaupungin organisoidun jalkapallon ensipotkut potkittiin. Ruotsia ottelussa edusti Uppsala IFK, ja Suomenkin pelaajat valittiin helsinkiläisistä seuroista, kahta lukuun ottamatta kaikki HJK:sta ja HIFK:sta. Suomen ja Ruotsin kohtaamisissa oli myöhemminkin tyypillistä, että Ruotsia edustavat yhdistelmät olivat kaukana parhaasta mahdollisesta ja Suomenkin kokoonpano oli lähinnä Helsinki United.

Suomen kokoonpano ensimmäisessä virallisessa maaottelussa Ruotsia vastaan 22.10.1911. Pelaajat ryhmittyivät ajalle ominaiseen 2-3-5 -muotoon.

Suomi sai otteluun lentävän lähdön HIFK:n Uno Lindbäckin tehdessä vain kolmen minuutin jälkeen maajoukkuehistorian avausmaalin. Sport-nimistä helsinkiläisseuraa edustanut Paul Jerima lisäsi johtoa viiden minuutin kohdalla. Tämä jäi kummankin pelaajan jalkapallouran kohokohdaksi, sillä kumpikaan heistä ei saanut enempää maaotteluita tililleen. Toisella puoliajalla Ruotsi meni menojaan ja voitti ottelun lopulta selvin numeroin 5-2.

Kaarlo Soinion Suomen Urheilulehdessä julkaistussa otteluraportissa kiitellään erityisesti Suomen ”sivuhyökkääjien” Algoth Niskan ja Lauri Tannerin keskustaan lähettämiä palloja, mutta kritisoidaan keskustan pelaajia tehottomuudesta. ”Keppari” arvioi erityisesti keskushyökkääjä Jarl Öhmanin kansainvälisiin peleihin heppoiseksi. Tämä arvio ei mennyt aivan nappiin, sillä ”Lali” Öhman sai joukkueesta lopulta ylivoimaisesti eniten maaotteluita tililleen. Hänestä tuli 1920-luvulla myös Suomen ensimmäinen päätoiminen jalkapallovalmentaja, kun hän vuonna 1926 otti maajoukkueen vetovastuun.

1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Suomen ja Venäjän – tai tarkemmin Helsingin, Viipurin, Pietarin ja Moskovan – väliset jalkapalloyhteydet olivat tiiviit. Joukkueita lähetettiin ja otettiin vastaan vastavuoroisuuden periaatteita noudattaen. Joukkueet koostuivat usein suomalaisten ja venäläisten lisäksi brittipelaajista, joilla oli tärkeä roolin kummankin maan jalkapallohistorian varhaisvaiheessa – kuten lähes jokaisen muun maailman maan. Keväällä 1912 Suomeen saapuikin kutsu, jossa ehdotettiin jalkapallojoukkueen lähettämistä Moskovaan kilpailemaan paikallisia vastustajia vastaan. Kutsu hyväksyttiin, ja helsinkiläisistä seuroista koottu yhdistelmä lähti toukokuussa kohti Moskovaa.

Moskovaan lähtevä joukkue valittiin huhtikuisissa sunnuntaiharjoituksissa annettujen näyttöjen perusteella. Se oli muutamaa pelaajaa lukuun ottamatta sama kuin syksyn 1911 ensimmäisessä maaottelussa. Merkittävimpänä tulokkaana oli 16-vuotias Eino Soinio, joka otti paikkansa tukimieslinjasta. Tärkein poissaolija taas oli opintojensa takia Helsinkiin jäänyt HJK:n kovaotteinen puolustaja Jalmari Holopainen. Varamiehinä mukaan lähtivät Knut Lund ja Hugo Mantila.

"Moskovan sakki" ryhmittyneenä kentälle. Jarl Öhman pelaa jo omimmalla paikallaan välihyökkääjänä. Eino Soinio on vielä veljensä takana keskustukimiesten nokkimisjärjestyksessä.

Suomen joukkue pysähtyi matkalla Moskovaan Viipurissa, jossa se murjoi paikallisen joukkueen lukemin 11-0. Joukkue viipyi Viipurissa vain pelaamassa ottelun, pois lukien Algoth Niska, joka jäi ottamaan selkoa paikallisesta yöelämästä ja lähti Moskovaan vasta aamujunalla. Suotta ei Eino Soinio kuvannut tulevaa pirtukeisaria seikkailijanluonteeksi, joka oli iloluonteisempi kuin ”votkakylläisin venäläinen”.

Suomi pelasi Moskovassa ja sen lähiseuduilla kuusi ottelua. Virallisiksi maaotteluiksi niitä ei lasketa, mutta Suomen jalkapallohistorialle niillä oli silti suuri merkitys. Kaikissa otteluissa yleisömäärät laskettiin tuhansissa ja olosuhteet olivat ajoittaisesta rankkasateesta huolimatta selvästi paremmat kuin mihin suomalaiset olivat tottuneet. Useimpien pelaajien ensimmäinen kokemus ruohokenttien jalkapallosta tuli juuri Moskovassa.

Suomi voitti yhtä lukuun ottamatta kaikki ottelunsa. Ensimmäisessä pelissä briteistä koostunut yhdistelmä kaatui 3000 katsojan edessä 7-2, toisessa venäläisjoukkue ylsi kaatosateessa 1-1 tasapeliin, kolmannessa yhdistetty venäläis-englantilainen joukkue hävisi 4-0, neljännessä moskovalainen urheiluseura peräti 8-1 ja viidennessä brittiläis-venäläinen joukkue otti toistamiseen kuokkaan lukemin 5-1. Viimeisessä ottelussa Oriehovo-Sujevon tehdaskaupungissa 10 000 katsojaa todisti paikallisen Morosovski FC:n tappiota tylyin numeroin 7-1.

Voittojen taustalla oli suomalaisten ylivertainen fysiikka ja juoksuvoima. Jo otteluraportissaan syksyn 1911 maaottelusta Kaarlo Soinio mainitsi suomalaisten saaneen mainetta kovina juoksijoina, todennäköisesti aiheesta. Useat suomalaispelaajat olivat lahjakkaita myös yleisurheilussa ja voimistelussa – heijastellen 1900-luvun alun ruumiinkulttuuria, jossa lajikohtainen erikoistuminen ei vielä ollut lyönyt läpi. Moskovankin reissulla Ilmari Saxellin mainitaan voittaneen eräissä kilpailussa 100 metrin juoksun ja Kaarlo Soinion nöyryyttäneen paikallisia kykyjä yli 50 metrin keihäskaarellaan.

Suomalaispelaajien fysiikkaa eivät tuhonneet edes iltojen toistuva venyminen pikkutunneille – toisin kuin tulisi käymään kaksi kuukautta myöhemmin Tukholmassa. Arvostettuina kutsuvieraina suomalaiset saivat nauttia venäläisestä vieraanvaraisuudesta koko rahalla, pois lukien Eino Soinio, joka oli liian nuori osaan huvituksista. Soinion myöhemmän kuvauksen mukaan hän ansaitsi mukavasti taskurahoja pelatessaan rahasta tammea moskovalaisen hotellin portinvartijan kanssa samalla kun muu joukkue kaikesta päätellen teki sitä, mitä ulkomaille päätynyt poikaporukka tänä päivänäkin tekee – ryyppäsi ja rellesti. Pilke silmäkulmassa Soinio kuvaa miten oli aamupalalla ihmetellyt toveriensa vaisuutta ja rehvastellut heille pelivoitoillaan. Muut olivat tuhlanneet omat rahansa Moskovan yössä, Soinion vihjailevan kuvauksen mukaan osaksi paikallisissa bordelleissa.

Moskovassa pelatuissa otteluissa yleisöä veloitettiin pääsylipuista selvästi korkeampia summia kuin Suomessa. Suomalaiset saivat potista osansa. Henkilökohtaista rikastumista tämä ei merkinnyt, paloivathan päivärahat yöelämään, mutta toi pesämunaa jota hyödynnettiin myöhemmin olympiamatkan kulujen kattamisessa. Ilman monilla mittarilla onnistunutta Moskovan kiertuetta Tukholman olympiamatka olisikin lähes varmasti jäänyt toteutumatta.

Lähteet: Eino Soinio: Kuningas jalkapallo (1947), Suomen Urheilulehti 1911-1912, Suomen Palloliiton toimintakertomukset 1911 ja 1912.