Vain Qatar uhkaa FIFA:n hegemoniaa

Tässä tekstissä pohdin, mikä tekee FIFA:sta niin voimakkaan järjestön, ja miksi Qatarin MM-kisat 2022 on vakava uhka sen ylivallalle.

Sunnuntaina päättyneet jalkapallon MM-kisat Brasiliassa tarjosivat viihdyttäviä ja yllätyksellisiä otteluita, joita on seurattu lumoutuneena ympäri maailmaa. MM-kisat olivat täysosuma myös lajin kattojärjestölle FIFA:lle. Kansainvälisen median rummuttama kritiikki vaimeni kisojen alettua, kun Brasiliaan saapuneet toimittajat keskittyivät suurimmaksi osaksi tekemään juttuja itse pelistä. Isäntämaassa suhtautuminen ei ollut yhtä kapea-alaista, mutta poliisin kovat otteet tukahduttivat orastavat mielenosoitukset, eivätkä ne nousseet samalla tavalla esiin kuin vuosi sitten Confederations Cupissa. Vähälukuisetkin mielenosoitukset olisivat todennäköisesti loppuneet, jos Brasilia olisi voittanut mestaruuden, mutta brasilialaisten ja FIFA:n toiveet isäntämaan voitosta kaatuivat Saksan käsittelyssä välierässä. Saksan murskavoiton jälkeen viha FIFA:a ja paikallisia poliitikkoja kohtaan on odotetusti jälleen yltynyt.

Kuva: Flickr, käyttäjä jACK TWO

FIFA on globaalisti operoiva, ökyrikas ja erittäin vaikutusvaltainen järjestö, joka kerää itselleen leijonanosan jalkapallossa maailmanlaajuisesti liikkuvasta rahasta. FIFA:n pitäminen voittoa tuottamattomana järjestönä tuntuu absurdilta, mutta sitä se määritelmänsä mukaisesti on, huolimatta monikansallisten yritysten kanssa solmimistaan rahakkaista yhteistyökumppanuuksista. Ero on suuri esimerkiksi yhdysvaltalaisiin urheilujärjestöihin, jotka on organisoitu avoimesti ammattilaisurheilun toimintatapojen mukaisiksi liikeyrityksiksi. FIFA väittää käyttävänsä voittonsa kansallisten lajiliittojen rahoitukseen, kilpailuihin ja infrastruktuuriin, mutta mielikuvaa rahavuoren päällä istuvasta FIFA:n johtoportaasta on vaikea välttää – esimerkiksi Brasilian MM-kisojen on arvioitu tuottavan FIFA:lle 2,6 miljardin dollarin voiton.

Yksityisenä kansalaisjärjestönä FIFA voi käyttää valtaansa sillä tavalla kuin se itse haluaa. Jopa korruption kaltaiset rikokset voidaan kuitata sisäisellä tutkinnalla, jonka hoitaa oma eettinen toimikunta. Käytännössä FIFA ja sen huipulla valtaa surutta käyttävä sveitsiläinen taloustieteilijä Sepp Blatter ovat siis asemassa, jossa he voivat tutkia itse itseään, kuten todetaan Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Sami Kolamon väitöskirjassa. Ei ole ihme, että FIFA tekee kaikkensa säilyttääkseen riippumattoman asemansa. Jos valtionhallinto puuttuu kansallisen lajiliiton toimintaan, liitto suljetaan välittömästi jalkapalloperheen ulkopuolelle, kuten kävi hiljattain Nigerialle. Yleensä panna ei kestä pitkään, koska sen ei tarvitse kestää; voimannäyttö on tärkeämpää kuin itse tuomio. Blatter vetoaakin mielellään tuttuun mantraan "ei sekoiteta politiikkaa urheiluun", koska tietää, että "politiikka" uhkaisi järjestön asemaa.

Kun ulkopuolinen valvonta on mahdotonta, jäävät FIFA:n eettiset säännöt ja yhteiskuntavastuuohjelma tyhjiksi kirjaimiksi, joihin voidaan vedota, aina kun kritiikki julkisuudessa kasvaa. FIFA:n tekemä sosiaalityö ja kampanjat rasismin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kitkemiseksi kolmannessa maailmassa ovat sinänsä tärkeitä. FIFA:n epäkohtia ei kuitenkaan ratkaise se, että pieni osa sen omaisuudesta kanavoidaan hyväntekeväisyyteen. Ainoa tapa, jolla yhteiskuntavastuu oikeasti toteutuu, on se, että FIFA sponsoreineen ei vie MM-kisojen järjestäjämaalle kuuluvia verorahoja ja höllentää kuristusotettaan paikallisista elinkeinoista, jotka se tukahduttaa kisojen ajaksi saadakseen sponsoriensa tuotteille monopolin.

On helppo kyseenalaistaa Sepp Blatterin asema ja kiinnittää huomiota FIFA:n toiminnan epäkohtiin, mutta huomattavasti vaikeampaa saada järjestö muuttamaan toimintatapojaan. Ainoastaan FIFA:n ylin taso ei ole korruptoitunutta, vaan omaa etuaan ajavia jalkapallojohtajia löytyy järjestön kaikilta tasoilta. Uudistushenkisiä johtajia ei ole. Olisi helppo ajatella, että FIFA:n sisäpiiriin pyrkineitä ja päässeitä pelureita löytyy vain Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Todellisuudessa heitä on kaikkialla: jopa suomalaisten jalkapallojohtajien nimiä on nostettu esiin. Kun tilanne on tämä, on selvää, että FIFA:n reformaatio ei tapahdu sisäisten tutkintakomiteoiden avulla. Niiden merkitys on järjestön sisäisessä pelissä, jossa yhä edelleen johtavassa asemassa oleva Blatter voi liittolaisineen pelata heikompia kilpailijoitaan paitsioon.

Kuva: Flickr, käyttäjä Zawp Bilbao

Viime kädessä FIFA:n ja Blatterin pitää vallan kahvassa kuitenkin laji, jota se hallitsee, ja suuryritykset, jotka rahoittavat sen toimintaa. Sekä FIFA että sen yhteistyökumppanit tietävät, että jalkapallo on tuote, jonka myyntipotentiaali on mittaamaton: Messin naamalla voi myydä mitä tahansa, missä tahansa. Jalkapallon vetovoiman takia aktivismi, boikotit ja maineen menettäminen ovat FIFA:lle lähinnä epäsuora uhka; se kohdistuu enemmän FIFA:n sponsoreihin. Suurimmatkin FIFA-kriitikot yleensä hiljenevät, kun peli käynnistyy, ja katsovat esimerkiksi jalkapallon MM-kisoja, mutta edes Adidaksen ja Coca Colan kaltaiset jätit eivät voi luottaa tuotteidensa myyntiin, jos ne yhdistetään korruptioon ja ihmisoikeusrikoksiin. FIFA:n tukijat ovatkin ilmaisseet huolensa korruptioväitteiden takia ja vaatineet FIFA:a ottamaan syytökset vakavasti – luonnollisesti lukuun ottamatta arabiemiraattilaista lentoyhtiö Emiratesia. Sponsorit ovat se taho, joka FIFA:n toimintaan voi halutessaan vaikuttaa, ja jonka kautta vaikutusmahdollisuus on myös tavallisella kuluttajalla. Esimerkiksi Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten sponsorit suostuivat luopumaan verohelpotuksistaan ennen kisoja, vähintään osittain sitä vaatineiden aktivistien internet-kampanjan seurauksena.

Coca Cola sponsoroi näyttävästi World Cup Trophy Touria ennen MM-kisoja. Kuva: Bernal Saborio (Flickr)

Ajatukset kansainvälisen median, fanien ja pelaajien yhteisestä FIFA-boikotista tuntuvat MM-kisahekuman vasta päätyttyä utopialta, mutta eivät tapaus Qatarin takia välttämättä ole sitä. Qatarin MM-kisat 2022 olivat FIFA:lta massiivinen, pääasiassa ahneudesta johtunut virhearvio, jonka suuruudesta kertoo eniten se, että Sepp Blatterkin myönsi sen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kisaisännästä äänestäneet FIFA-edustajat valitsivat Qatarin lahjusrahojensa velvoittamina. He olivat luultavasti hyvin tietoisia Qatarin ihmisoikeustilanteesta, josta eivät välittäneet, ja kesäkuukausien lämpötilasta, jonka uskoivat ratkeavan ilmastointilaitteilla, jotka olivat putinlaisittain argumentoineiden qatarilaisten keino uskotella, että kuumuuskin voidaan ratkaista rahalla. Ei voitu; laitteet ovat jo kauan sitten osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.

Qatarin kisat eivät siis ole vaarassa kaatua orjatyövoiman lailla kohdeltaviin stadiontyöläisiin tai muihin ihmisoikeuskysymyksiin, vaan siihen, että 40 asteen paahteessa meitä jalkapallofaneja ei todennäköisesti hemmoteltaisi samanlaisella spektaakkelilla kuin tänä kesänä Brasiliassa. Tätä FIFA pelkää, sillä farssiksi muuttuneita kisoja olisi helppo paitsi kritisoida, myös boikotoida, mikä olisi katastrofi myös FIFA:n yhteistyökumppaneille. Jos kisat siirretään talvelle, kuten on uumoiltu, on FIFA:lla edessä tiukka vääntö siihenkin vauraudessa ja vallassa verrattavissa olevan tahon, kansainvälisten suurseurojen, kanssa. Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Qatar menettää kisat, kun korruptiotutkinta valmistuu. Blatterin asemaan FIFA:n johdossa silläkään tuskin on vaikutusta.

Mitä meidän tavallisten jalkapallofanien sitten kannattaisi tehdä? Itse suosin tätä Gareth Edwardsin blogissaan esittämää kehotusta: Every football fan should be as interested in what happens on the streets of Brazil as with what happens on the pitch. Marvel at the dignity and bravery of the protesters as much as the talents of Messi, Ronaldo and Neymar. And continue to love football and hate FIFA.

Edwardsin blogitekstin lisäksi FIFA-kritiikkiä on tarjolla myös mm. Vastapallon Veli Liikasen erinomaisessa kirjoituksessa.

Reilua huippu-urheilua?

Ammattilaisurheilulla on nykyisin melko kyseenalainen maine. Tässä tekstissä pohdin, millaista etiikkaa voisi soveltaa nykypäivän urheiluun, ja kenellä on vastuu siitä, millä ehdoilla urheillaan.

Lähde: flickr, nimim. twofourseven

Missä on ammattilaisurheilun etiikka?

Yksi vanhan SVUL:n urheilujohtajien suosikkifraaseista 1900-luvun aikana oli, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa. Tämä fraasi nousee vieläkin aika ajoin esiin, jolloin useimmat urheilutoimittajat yleensä kuittaavat sen tyhjänä. Fraasi ei kuitenkaan nähdäkseni ole tyhjä. Sen taustalla on kontekstittoman urheilun idealistinen haavekuva, jonka käytön motiivina on urheiluun liitettyjen kielteisten piirteiden ja lieve-ilmiöiden työntäminen taka-alalle. ”Keskittykää nyt vain tuohon peliin, sehän on vain urheilua”.

Se ei ole vain urheilua.

Se on liiketoimintaa, jonka aikaansaamiseksi on pitänyt liikutella suuria rahasummia ja josta joku taho myös hyötyy suuria summia, ainakin jos kyse on huippu-urheilusta. Se on myös toimintaa, jolla yksityishenkilöt, puolueet ja jopa valtiot voivat tavoitella poliittista vaikutusvaltaa, mainetta ja hyväksyntää.

Viime aikoina usean suuren urheilutapahtuman taustalta on tuotu esiin ihmisoikeusrikkomuksia, hyväksikäyttöä ja korruptiota. Brasiliassa osoitettiin mieltä viime kesänä, kun oli käynyt ilmi, että Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on asettanut MM-kisojen järjestäjämaille ehdon kisojen miljardien eurojen voiton nostamisesta verovapaana, jolloin tuotoista ei voida käyttää senttiäkään järjestäjämaan julkisten palveluiden kehittämiseen. Sotshin talviolympialaisten budjetti on paisunut, koska suuri osa rahoista katoaa venäläisten virkamiesten taskuun; lisäksi näyttävien kisapaikkojen hintana on potentiaalinen ympäristökatastrofi ja tuhannet kodeistaan häädetyt ihmiset. Qatar puolestaan soveltaa muinaisen Egyptin menetelmiä nykypäivään rakentamalla vuoden 2022 MM-kisoja varten hulppeita jalkapallostadioneita keskelle aavikkoa työvoimalla, jolla ei ole sen paremmin palkka- kuin työoikeuksiakaan. Ensi kevään jääkiekon MM-kisat myönnettiin Valko-Venäjälle, jossa Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi kutsuttu Aljaksandr Lukašhenka käyttää kisoja berlusconilaisittain poliittisen arvonannon saamiseen.

Mikäli urheilijoilta, valmentajilta ja urheilujohtajilta kysytään – ja on kysytty – ei ongelmia tunnu olevan. Kysymykset on helppo kuitata poliittisina, työnkuvaan kuulumattomina. Epäkohtia ei sinänsä kiistetä; niitä vain pidetään jonkun muun ongelmana.

Nykyisin tuntuu vallitsevan konsensus siitä, että on itsestään selvää ja eräänlainen välttämätön paha, että huippu-urheilua ohjaa rahan ja voiton tavoittelun logiikka, joka ajaa kaiken edelle. Sen seurauksiin on sitten vain sopeuduttava. Yhtä selvänä pidetään sitä, että poliittiset viestit on pidettävä ulkona urheiluareenoilta. Tarkoittaako tämä vapautusta urheilussa piilevien epäkohtien ajattelulta?

Amatööri- ja ammattilaisurheilun arvopohjaa tutkinut dosentti Kalervo Ilmanen on tutkimuksissaan esittänyt, että koska ammattilaisurheilu on taloudelliseen ja sosiaaliseen hyötyyn tähtäävää työtä, se pitäisi etiikaltaan rinnastaa liike-elämään ja muuhun elinkeinotoimintaan. Vastuullisen liiketoiminnan avainkäsite on yhteiskuntavastuu (engl. corporate social responsibility, CSR), jonka voi tiivistettynä määritellä prosessiksi, jossa organisaatio pyrkii toimimaan eettisesti ja sosiaalisesti vastuullisesti, ympäristöä kunnioittavalla tavalla.

Yhteiskuntavastuun käsite on ollut esillä liike-elämän alalla jo kymmeniä vuosia, ja sillä on myös kriitikkonsa. Useimmat suuryritykset ottavat sen kuitenkin vakavasti. Mikäli korporaatioiden taustoista paljastuu kytköksiä diktatuureihin ja ympäristö- ja ihmisoikeusrikkomuksiin, voivat seuraukset olla suurellekin yritykselle vakavia. Maineen menettäminen voi johtaa kansainvälisiin boikotteihin ja taloudellisten tuottojen menettämiseen.

Yhteiskuntavastuuohjelmia on alettu ottaa käyttöön myös urheiluorganisaatioissa. Tämä ei ole yllättävää, sillä urheiluorganisaatiot ovat Suomessakin jo pitkään omaksuneet monia liikeyritysten toimintatapoja ja -ohjelmia. Lisäksi moni CSR:n tavoitteista on yhteneväinen mm. olympismin periaatteiden kanssa. Ensimmäinen urheiluorganisaatio, joka otti CSR-ohjelman käyttöön, ei kuitenkaan ollut KOK, jolla sitä ei virallisesti ole vieläkään, vaan FIFA. FIFA:n CSR:n tavoitteena on järjestön nettisivujen mukaan kanavoida jalkapallon urheilullinen ja FIFA:n organisatorinen voima positiiviseen sosiaaliseen ja ympäristönsuojelulliseen kehitykseen ympäri maailmaa. Sen keskeisenä osana on Football for Hope -ohjelma, jonka kautta tuetaan lukuisia lasten ja nuorten olojen parantamiseen tähtääviä hankkeita erityisesti kehitysmaissa.

FIFA on käyttänyt CSR-ohjelmaansa vastauksena kriitikoille, jotka kyseenalaistavat esimerkiksi edellä kuvatun jalkapallon MM-kisojen verovapausehdon olemassa olon. Voi kuitenkin kysyä, ovatko FIFA:n omat hankkeet riittävä sosiaalisen kontribuution muoto, etenkään kun järjestäjämaan yhteiskunta ei hyödy niistä suoraan juuri millään tavalla. Sama kysymys voidaan esittää myös KOK:lle, joka muotoilee korkealentoisin sanoin olympia-aatteensa tavoitteeksi maailman parantamisen urheilun avulla mm. tukemalla kestävää kehitystä ja ympäristönsuojelua sekä varmistamalla, että olympialaisten järjestäjäkaupungit saavat järjestämistään kisoista pitkäaikaisen taloudellisen ja sosiaalisen hyödyn. Jokainen Putinin olympialaiset -dokumentin nähnyt osannee vastata, kuinka hyvin nämä tavoitteet toteutuvat Sotshissa.

Yhteiskuntavastuun ohella puhutaan usein kuluttajan vastuusta. Käsitteellisesti kyse on tällöin eettisestä kuluttamisesta (ethical consumerism). Mielestäni käsite voisi olla käyttökelpoinen myös urheilussa, jolloin se koskisi urheilun viihdekuluttajia ja kannattajia. Havainnollistan tätä banaani-analogian kautta. Jos kaupassa voi valita hyllyltä reilun kaupan banaaneja Chiquitan sijaan, voi eettinen urheilukuluttaja valita reilun kaupan urheilutuotteita. Niitäkin nimittäin on, joskin virallisen sertifikaatin puutteessa tuotteen eettisyyden arvioiminen jää kuluttajan vastuulle. Toinen vaihtoehto, joka saattaa kannattajaksi itsensä mieltävälle olla sopivampi, on yrittää muuttaa urheilun chiquitojen toimintatapoja. Se on vaikeampaa, mutta ei mahdotonta. Ison ihmisjoukon ostopäätöksillä ja kulutustottumuksilla on merkitystä myös urheiluteollisuudessa, kuten esimerkiksi Nike joutui -90-luvun sweatshop-kohun myötä toteamaan.

Yksi tapa vaikuttaa ovat boikotit, joiden todennäköisyys kasvaa sitä mukaa, kun huippu-urheilun maine heikkenee. Urheilu elää sekä kuluttajistaan että kannattajistaan yhtä paljon kuin suuryritykset tuotteidensa ostajista. Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, en pitäisi mahdottomana, että lähitulevaisuudessa johonkin isoon urheilukilpailuun kohdistuu boikotti, johon aiemmista urheiluboikoteista poiketen osallistuu poliitikkojen lisäksi penkkiurheilijoita, mediaa ja sponsoreita. Boikoteista on riittänyt puhetta jo Sotshin olympialaisten alla. Vielä enemmän niistä tullaan puhumaan myöhemmin keväällä, kun jääkiekon MM-kisat Valko-Venäjällä alkavat. Valko-Venäjän vaatimus erillisviisumista kaikille jääkiekon ulkopuolisista aiheista kirjoittaville median edustajille oli liikaa jopa Kansainväliselle jääkiekkoliitolle, joka uhkasi Valko-Venäjää jopa kisojen perumisella. Sittemmin Valko-Venäjä perui vaatimuksen. Keinoja kansainvälisillä urheilujärjestöillä siis kyllä löytyy, kyse on vain halusta.

Boikottien hyödyllisyys asetetaan usein kyseenalaiseksi. Viime kädessä kysymys palautuu siihen, onko yksittäisellä kansalaisella tai edes järjestöillä yleensäkään vaikutusmahdollisuuksia. Aktiivinen kansalaisuus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, eikä urheilu edusta tässä(kään) suhteessa mielestäni mitenkään poikkeavaa elämänaluetta. Venäjä, Qatar ja Valko-Venäjä eivät ehkä muuta lainsäädäntöään ja ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kyseenalaisia toimintatapojaan mielenilmausten vuoksi, mutta se ei ole syy olla tekemättä niitä. Realistisempaa olisi kuitenkin suunnata boikotit ja muut mielenilmaukset kansainvälisiä urheilujärjestöjä vastaan ja painostaa niitä muuttamaan erityisesti kisaisännyyksien myöntämisprosessia läpinäkyvämmäksi. Kisoja tulisi myöntää vain valtioille, jotka pystyvät järjestämään ne vastuullisella ja kestävällä tavalla.

Urheilijoiden kohdalla boikotit eivät mielestäni ole järin realistinen tai edes toivottava ajatus. Ne merkitsisivät omien unelmien ja vuosien työn uhraamista urheilujärjestöjen ja kisaorganisaatioiden virheiden ja järjestävien maiden politiikan vuoksi. Kaikilla – myös urheilijoilla – pitäisi kuitenkin olla oikeus ilmaista mielipiteensä, kunhan se tapahtuu hyviä tapoja ja kilpailujen urheilullisia sääntöjä kunnioittaen. Käytännössä tämän oikeuden myöntäminen ei muuttaisi paljoa: on vaikea nähdä, että esimerkiksi Sotshissa varusteiden alta vilkkuvat sateenkaarikynnet tai muut vastaavat kannanotot veisivät urheilun olympialaisissa sivuosaan. Merkityksettömäksi tällaiset eleet eivät silti jäisi. Ne veisivät järjestävältä taholta yksinoikeuden käyttää kisoja oman politiikkansa pönkittämiseen.

Yksittäisiä ihmisiä ei voi painostaa tai pakottaa kannanottoihin tai eettisiin valintoihin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että lompakollaan voi äänestää myös urheilussa. Mikäli urheiluun suhtaudutaan putkinäköisesti ja teeskennellään, että epäkohtia ei ole olemassa,  urheilun taustavoimien toimintatavat säilyvät samanlaisina tai muuttuvat entistä kyseenalaisempaan suuntaan. Mielestäni olisi urheilunkin kannalta vain hyvä, jos myös urheilujärjestöt luopuisivat vanhanaikaisesta ajattelusta, jossa poliittisiin kannanottoihin urheiluareenoilla suhtaudutaan pelonsekaisen kielteisesti. Upporikkailta kansainvälisiltä urheiluorganisaatioilta olisi joka tapauksessa vaadittava vastuunkantoa myöntämistään kilpailuista.