Litmanen10 – oppikirja ammattimaisuudesta

Kaikista jalkapalloilullisista taidoistaan huolimatta Jari Litmasen suurin vahvuus saattoi löytyä pään sisältä. Tässä tekstissä pohdiskelen Litmasen uraa Litmanen10-kirjan valossa.

Jari Litmanen oli ammattilainen uransa ensipotkuista lähtien.

Kun nuori Jari nousi Lahden Reippaan edustusjoukkueeseen 16-vuotiaana vuonna 1987, hän oli kesälomaa viettävä teinipoika, jolla oli selkeä visio tulevaisuudestaan ja ehtymätön motivaatio lähteä tavoittelemaan sitä. Samaa visiota tuskin oli kellään muulla silloisista suomalaispojista. Reippaassa Litmasen päivät saivat muihin, jo aikamiehen ikään ehtineisiin pelaajiin nähden poikkeavan rytmin. Litmanen osallistui päivätöissä käyvien pelitovereidensa tavoin iltaisin pidettäviin joukkueharjoituksiin, mutta harjoitteli lisäksi päivisin omatoimisesti, mihin muilla ei ollut sen enempää mahdollisuuksia kuin motivaatiotakaan.

Litmasen harjoittelu oli laadullisesti toiselta planeetalta verrattuna oikeisiin ammattipelaajiin, mutta määrällisesti hän oli 3-6 päivittäisellä treenitunnillaan lähempänä täysammattilaista kuin kukaan joukkuekavereistaan. Tuloina hän sai muiden pelaajien tavoin pinnarahoja ja matkakorvauksia, jotka menivät tulopuolelle nekin, koska kyydit harjoituksiin tai rahat bussilippuihin hän sai isältään. Todellisia menoja kotona asuvalla ja varusteet seuraltaan saaneella Litmasella ei ollut. Hänen kesätyönsä oli jalkapallon pelaaminen ja siitä saadut tulot samaa luokkaa kuin ”oikeista” kesätöistä. Kesätyöt jatkuivat myös koulun alettua ja talvikelien koitettua myöhemmin: koulusta lintsaaminen ja Lahden suurhalli mahdollistivat harjoitusmäärien pitämisen korkeina myös kesän jälkeen.

Suomessa moiseen määrään systemaattista harjoittelua ei takuulla ollut päässyt kukaan 16-vuotias pelaaja aiemmin, eikä välttämättä aikuispelaajakaan. Miksi siihen pääsi juuri Litmanen?

Litmasen jo varhain osoittama ammattimaisuus pakenee selitysmalleja. 1980-luvun Lahden Liipolassa ei ole kasvualustana mitään sellaista, joka selittäisi Litmasen tapaisen huippuammattilaisen synnyn. Litmasen isä, Olavi ”Mane” Litmanen, oli toki maajoukkuepelejäkin tililleen saanut hyvä kansallisen tason jalkapalloilija mutta kauttaaltaan amatöörikulttuurin tuote. Mane Litmasen sukupolven suomalaisjalkapalloilijoille työ ja jalkapallo eivät liittyneet toisiinsa mitenkään ja ammattilaisuuteen kuuluvat käytännöt kuten kirjalliset sopimukset ja rahapalkka olivat vieraita. Tämän sai Jarikin kokea neuvotellessaan isänsä kanssa sopimusta toiselle kaudelleen Reippaan miesten joukkueessa. Lyhyissä neuvotteluissa Mane totesi, että sopimukseksi riittää kädenpuristus, ja rahaa poika ei pelaamisesta tarvitse. Vaikka Manen jalkapallotaustasta oli nuorelle Litmaselle monenlaista hyötyä eikä isä koskaan asettunut poikkiteloin poikansa epävarmaa uravalintaa kohtaan, ammattimaisuutta hän ei isältään perinyt.

Litmanen korostaa kirjassaan usein, ettei rahalla ollut hänelle koskaan suurta merkitystä. Hän vaikuttaa kuitenkin jo varhain mieltäneen rahan jonain, jota hänen pelitaidoillaan ja omistautumisellaan varustetun jalkapalloilijan tuli pelaamisestaan saada. Manen väliintulosta huolimatta rahaa tuli lopulta myös toiselta pelikaudelta – lopulta useamman kuukauden palkan verran – eikä hän isäänsä enää sopimusneuvotteluihinsa päästänyt.  Niissä Litmanen oppi luottamaan yritysjohtaja Heikki Marttiseen ja tuttuun valmentajaan Harri Kampmaniin. Varsinaista agenttia Litmasella ei ollut.

Oman juonteensa Litmasen luonteeseen tuovat ammattimaisuuteen sekoittuvat amatööripelaajan piirteet kuten aito rakkaus pelaamiseen ja uskollisuus Suomen maajoukkueelle. Kaavamaisilta ulospäin näyttävät palloharjoitteet eivät tuntuneet eivätkä luultavasti edelleenkään tunnu Litistä puuduttavilta, koska hän yksinkertaisesti pitää niistä. Tehtyjen sopimusten kunnioittaminen ja joukkueen puolesta uhrautuminen ovat puolestaan arvoja, joihin hänet kasvatettiin lapsuudenkodissaan. Individualistisessa ammattilaisurheilun maailmassa nämä piirteet eivät aina ole pelaajalle eduksi. Olisivatko asiat menneet toisin, jos Litmanen olisi lähtenyt Ajaxista useimpien muiden joukkuetoveriensa tavoin kesällä 1996 tai Barcelonasta kesällä 2000 ollessaan vielä parhaassa iässä ja maailman absoluuttisella huipulla olevien seurojen mielenkiinnon kohteena? Tai jos hän olisi asettanut seurajoukkueuransa maajoukkueen edelle edes joskus?

Litmasen ammattilaisura päättyi virallisesti tuplamestaruuteen HJK:ssa kaudella 2011, mutta mentaalisesti täysammattilaisuus oli päättynyt jo aiemmin. Kun rikkonainen Fulham-pesti keväällä 2008 päättyi ja Litmanen palasi toistamiseen FC Lahteen, jalkapallo oli hänelle hänen omienkin sanojensa mukaan enää harrastus – rakas harrastus kyllä, mutta silti harrastus. Lahdessa pelaaminen ei edellyttänyt sataprosenttista omistautumista lajille, eikä hän siihen Suomessa olisi muutenkaan enää päässyt. Litmanen alleviivaa kirjassaan usein eroa ulkomailla vallitsevan jalkapalloammattilaisuuden ja Suomen kotikutoisen ammattilaisyritelmän välillä. Huipulle tähtäävää nuorukaista tämä ero ei hillinnyt, mutta kaiken kokeneeseen veteraaniin se ei voinut olla vaikuttamatta.

Litti vauhdissa entisten maailmantähtien kansoittamassa turnauksessa Genevessä tammikuussa 2014. Kuva: Ludovic Péron / Wikimedia Commons

Litmanen toteaa olleensa todennäköisesti vaikuttamassa siihen, että kymppipaikan pelaajat mielletään Suomessa enemmän keskikenttäpelaajiksi kuin hyökkääjiksi. Hän myös näkee itsensä pelaajana, joka näytti esimerkillään että suomalaisen amatööriryteikön läpi on mahdollista raivata tiensä ammattilaisapajille. Kumpikin väite on helppo hyväksyä, ja mielestäni ensimmäinen sisältää melko tärkeän pelitavallisen huomion. Litmanen luokitellaan Suomessa yleensä tyyppiesimerkiksi klassisesta kymppipaikan pelaajasta, joka karsiutui jalkapallon evoluutiosta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ajaxiin lähtiessään Litmanen ei kuitenkaan edes ollut kymppipaikan pelaaja kuten ei Suomessa ollut kukaan muukaan. Peliä rakentava, vapaassa roolissa pelaava kymppi oli vieras ajatus sekä perinteisen miesvartioinnin kahlitsemissa suomalaisseuroissa että astetta modernimmissa, aluepelin ja 4-4-2:n kanssa flirttailevissa seuroissa.

Suomalaisessa jalkapallossa Jari Litmanen oli pikemmin ensimmäinen kuin viimeinen kymppi. Kun Litmasesta kehittyi maailmanluokan pelaaja Ajaxin kymppipaikalla, hän määritteli uudelleen sen miten pelipaikka Suomessa nähtiin ja jopa antoi sille nimensä. 1990-luvun lopulla ”litmasia” ilmestyi monen suomalaisjoukkueen kokoonpanokaavioihin. Ominaisuuksiltaan he eivät tietenkään vastanneet täysin esikuvaansa – kukapa olisi – mutta monella heistä oli varsin samanlainen työnkuva. Litmasen esimerkki vauhditti nähdäkseni myös miesvartioinnin ja liberon katoamista ja siirtymää 4-4-2:sta 4-2-3-1:een. Aivan kuten Litmanen kirjassaan toteaa, numero 10 alettiin mieltää hyökkääväksi keskikenttäpelaajaksi, joka ei vain rakenna vaan jopa hallitsee peliä ja sen rytmiä. Muutos oli selvä aiempiin suomalaiskymppipaitoihin, jotka olivat enemmän ratkaisuja hakevia hyökkääjiä.

Kymppipaikan uudelleenmäärittelijä? Kuva: Petteri Lehtonen / Wikimedia Commons

Litmanen10-kirjan luettuani on todettava, että Jari Litmasessa ei lopulta ole hämmästyttävintä nerokkuuden rajat ylittävä peliäly, huippuunsa hiottu tekniikka, laaja syöttörepertuaari tai maalintekotaito, vaan juuri se ammattimaisuuden taso, jonka hän saavutti jo koulupoikana ja jolla hän pysyi lähes uransa loppuun saakka. Tämä oli se ominaisuus, josta hän myös ulkomaisissa seuroissaan sai eniten kiitosta. Se hämmästytti niin Ajaxissa ja Barcelonassa kuin Liverpoolissakin – kaikki perinteikkäitä ammattilaisjalkapallon keskuksia, joissa ammattimaisuuden pitäisi olla itsestään selvää. Sitä se kuitenkaan ei ollut. Neuroottisuuden rajamailla käyvä venyttely, mekaaniset palloharjoitteet ja tinkimätön jalkapalloilijan elämäntyyli tekivät Litmasesta ammattilaisuuden perikuvan, jollaisia kaikki huippupelaajat eivät todellakaan ole. 2000-luvun alun Ajaxin isolla egolla varustettu sukupolvi tulevia huippuja ei pystynyt edes naama peruslukemilla katselemaan suomalaisen rutiineja.

Litmasen kirjaa voisi käyttää oppikirjana ammattimaisuuden merkityksestä jalkapalloilijan uralle pyrkiville tai sen alkuun päässeille suomalaispelaajille. Se olisi syytä antaa tenttikirjaksi ainakin Joel Pohjanpalolle ja Eero Markkaselle.  Mitä kirjan laatuun tulee, siitä tehdyt arviot ovat mielestäni olleet perusteltuja. Toistoa on kieltämättä paljon, ja toisinaan kirjasta paistaa läpi melko kirkkaasti, että tekijän ja hänen tuttujensa muistin ja Urheilumuseon tietopalvelun toteuttaman tilastopaketin lisäksi muuta lähdeaineistoa ei juuri ole käytetty. Esimerkiksi tuoreessa muistissa olevat Fulham- ja Malmö -vaiheet saavat suhteettoman paljon huomiota verrattaessa esimerkiksi kultaisiin Ajax-vuosiin. Niiden yksityiskohdat lienevät jo Litin muistissa sulautuneet yhdeksi suloisen makeaksi klöntiksi, josta on vaikea enää eristää palasia suurennuslasin alle. Sama tosin koskee useimpia meistä, jotka saimme niitä todistaa.

Ehkäpä kirjan tekotapaakin olisi voinut harkita. Litmasen itsestään keräämä ainutlaatuinen lähdeaineisto olisi jonkun hyvin kirjoittavan ja tutkimuskohdettaan haastavan ulkopuolisen tulkitsijan käsissä voinut tuottaa vaikka mitä. Viime kädessä Kuninkaalla jos kenellä on kuitenkin oikeus toteuttaa historiahankkeensa niin kuin itse haluaa. Tieto-Finlandia tai Vuoden urheilukirja olivat tässä tuskin tavoitteena.

Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.