Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)