Jalkapallo ja doping

Venäjän narahtaminen valtiojohtoisesta dopingista on urheilun historian suurimpia skandaaleita. Missä määrin doping koskettaa myös jalkapalloa?

Suorituskyvyn lääketieteellinen tehostaminen, jota nykyisin kutsutaan dopingiksi, kuului moderniin kilpaurheiluun jo kauan ennen kuin ensimmäiset kiellettyjen aineiden listat laadittiin 1970-luvulla. Urheilijan suorituskykyyn vaikuttavat lääkeaineet voi tarkoituksensa ja vaikutuksensa osalta jakaa karkeasti piristeisiin, joilla etsitään hetkellistä vetoapua kilpailuissa; hormoneista, joilla tavoitellaan pidempiaikaista voiman ja kestävyyden kasvua ja palautumista edistäviin aineisiin, joiden kautta huippu-urheilun vaatimaa ankaraa harjoittelua pyritään ylläpitämään.

Erityisesti piristeillä riittää historiaa. Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien tiedetään käyttäneen "pervitiiniä" – eli metamfetamiinia – jo 1900-luvun alussa, ja käyttö oli vuosikymmenen puolivälissä jopa melko systemaattista. Jalkapallossa saman aineen on arveltu edesauttaneen ”Bernin ihmeen” toteutumista MM-kisoissa 1954. Länsi-Saksa kukisti voittamattomana pidetyn Unkarin kultaisen joukkueen raskaissa olosuhteissa pelatussa MM-finaalissa, vaikka oli hävinnyt sille saman turnauksen 1. kierroksella murskalukemin. 1960-luvun "Grande Interin" valmentaja Helenio Herrera, oman aikansa special one, puolestaan tunnetaan siitä, että hän piikitti puolipakolla pelaajiinsa erilaisia aineita sekä harjoitusleireillä että ennen pelejä. Varsinaisesta dopingista näissä tapauksissa ei ollut kyse: aineet olivat moraalisesti kyseenalaisia, mutta eivät säännöissä kiellettyjä.

Saksan maajoukkueen vuoden 1954 MM-kultaan valmentaneen Sepp Herbergerin mukaan Bernin ihmeen takana oli altavastaajan rooli, joka antoi saksalaisille voimat vuorien siirtoon. Kuva: Wikimedia Commons / Kandschwar

Antidopingin aika alkoi urheilussa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Moni tutkija on liittänyt antidopingin amatööriaatteen viimeiseksi jäänteeksi huippu-urheilussa. Luovutettuaan 1980-luvulla satavuotisen sodan ammattilaisuutta vastaan kansainvälinen olympialiike loi uuden hirviön dopingista ja rakensi sitä vastaan vielä tehokkaammat valvonta- ja torjuntakoneistot – kulminaationa kansainvälinen antidopingtoimisto Wada. Amatöörieetoksen tavoin antidopingin voima on suurin yleisurheilussa ja talviurheilussa – olympialiikkeen kulmakivissä. Wadalla ei tänä päivänäkään ole juuri valtaa Euroopan ja Etelä-Amerikan jalkapalloliigoissa eikä Pohjois-Amerikan perinteikkäissä ammattilaislajeissa. Näissä läpeensä kaupallistuneissa piireissä dopingiin ei koskaan ole kiinnitetty suuremmin huomiota. Kun urheilu nähdään ensisijaisesti viihdebisneksenä, ei urheilijoiden suorituskyvyn patoaminen, johon antidoping perustuu, ole loogista – etenkään kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole. Hyväksyi dopingin tai ei, antidopingin ja ammattilaisurheilun liiton ongelmia on vaikea kiistää.

Jalkapallossa dopingtestit alkoivat 1990-luvulla, mutta kovin uskottavaksi järjestelmää ei voi luonnehtia. Harvat käryt ovat johtuneet enimmäkseen huumausaineista. Nämä tapaukset ovat toisinaan aiheuttaneet isoja kohuja – esimerkiksi Diego Maradona vuonna 1994 ja Adrian Mutu 10 vuotta myöhemmin – mutta niissä on ollut kyse enemmän urheilijan tarpeesta laittaa päänsä sekaisin kuin olla parempi urheilija. Raskaamman tason dopingaineista kuten eposta käryjä ei ole ollut lainkaan, ja piristekärytkin on käytännössä painettu villaisella. Hollannin maajoukkueen Edgar Davidsin ja Frank de Boerin käryttyä nandrolonista vuonna 2001 kumpikin sovitti pannansa kätevästi kesälomalla, eikä mahdollinen kilpailukielto olisi edes koskenut kuin kansainvälisiä otteluita. Harvinainen poikkeus löysään valvontaan on Rio Ferdinandin tapaus, jossa syksyllä 2003 testin unohtanut ManU-pelaaja joutui olemaan sivussa kaikista peleistä kahdeksan kuukautta.

Viimeisin dopingkohu käynnistyi, kun Dynamo Zagrebin 24-vuotias keskikenttäpelaaja Arijan Ademi jäi lokakuussa kiinni toistaiseksi nimeämättömästä aineesta Mestarien liigan ottelun jälkeen ja sai peräti neljän vuoden kilpailukiellon. Sattuvasti vastassa oli ollut Arsenal FC, jonka manageri Arsène Wenger oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota jalkapallossa muhivaan dopingongelmaan. Ranskalainen saikin tapauksesta runsaasti bensaa puheilleen ja piti UEFAn haluttomuutta julistaa koko kroatialaisseura pannaan merkkinä siitä, että liitto käytännössä hyväksyy dopingin. Wengerin puheissa on ainakin UEFAn asennoitumisen suhteen vinha perä. On vaikea uskoa, että Ademinkaan pelikielto pysyisi valitusten jälkeen voimassa sellaisenaan.

Dynamo Zagrebin ja Makedonian maajoukkueen – kuvan paidasta huolimatta – Arijan Ademi, jalkapallon viimeisimmän dopingkohun aiheuttaja. Kuva: Wikimedia Commons / Fanny Schertzer

Systemaattisesta dopingista jalkapallossa on tarjolla lähinnä epäsuoria viittauksia. Pyöräilyn dopingvyyhdin purkaneessa Operaatio Puertossa nousi esiin väitteitä, joiden mukaan dopinglääkäri Eufemiano Fuentesin palveluksia olisi käytetty muun muassa Real Madridin ja FC Barcelonan pre-season -harjoittelussa. Huhuista on kuitenkin pitkä matka todisteisiin ja tuomioihin. Dopingista ei narahda, mikäli testaus on epäsäännöllistä, verkostot testaajiin ovat kunnossa ja lääkkeiden annostelussa noudatetaan riittävän tarkkoja ohjeita ja aikatauluja. Testituloksia voidaan myös manipuloida ja yleisurheilun tavoin systemaattisesti tuhota. Testien määrä ja tulokset kertovat siis aika vähän, vaikka niihin eri auktoriteetit jatkuvasti vetoavatkin.

Wadan impotenssin ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyyden takia Balco-skandaalin tapaisen kohun jalkapallossa voisi aiheuttaa lähinnä jonkin ulkopuolisen tahon tai toimijan aktiivisuus. Poliisin lisäksi kyseeseen voisi tulla jopa tutkiva journalisti. Yleisurheilun dopingpyörteen laittoi vauhtiin pääasiassa omin voimin saksalaistoimittaja Hajo Seppelt. Vuosikausia ongelmaa yleisesti ja Seppeltin väitteitä erityisesti vähätellyt IAAF reagoi vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän dopingohjelman luonne oli ilmiselvä jokaiselle. Mutta mistä löytyisi toimittaja, jolla olisi tarpeeksi rohkeutta ja näkemystä löytää ikkuna jalkapallon kulissien taakse? Tiellä ovat paitsi jalkapallojärjestöt, myös rikkaat ja vaikutusvaltaiset jalkapalloseurat – taho, joka yleisurheilusta puuttuu.

Oma kysymyksensä on, missä määrin dopingissa on edes kyse ongelmasta. Yleinen mielipide on vahvasti dopingaineita vastaan, mutta toisinajattelijoitakin löytyy. Suomessa tunnetuin on tutkija Erkki Vettenniemi, jonka doping-näkökannan voisi kiteyttää seuraavasti: lääkeaineet ovat elimellinen osa kilpaurheilua, antidoping harhaisten, omaa etuaan ajavien fundamentalistien harjoittamaa noitavainoa. Vettenniemen mukaan puhdas urheilu on fantasia, jota on mahdoton saavuttaa huippu-urheilun armottomassa maailmassa, onhan huipputasolla jo pelkkä ankara treenaaminen epäpuhdasta, suorastaan terveydelle haitallista toimintaa. Sitä sitten ylläpidetään laajalla kavalkadilla erilaisia lääkeaineita – osa sallittuja, osa kiellettyjä.

Vettenniemi on nähdäkseni oikeassa kritisoidessaan urheilumaailman tekopyhyyttä. Urheilua on kautta aikojen haluttu ylevöittää puhtauden ja pyhyyden kaltaisilla määreillä, vaikka todellisuudessa mikään ei tee urheilusta sen puhtaampaa tai likaisempaa kuin muistakaan ihmisen aktiviteeteista. Siinä missä moni näistä aktiviteeteista on ollut rehellisesti paheellista, urheilu on ollut valheellisesti pyhää – reippaiden ja raittiiden nuorten urhojen hyvähenkistä kisailua, jossa tärkeintä on osanotto, ei voitto. Kaksinaismoraali estää dopingin tapaisten ilmiöiden rehellisen käsittelyn. Urheilijalle dopingin käytön myöntämisestä ei uran jälkeenkään ole mitään hyötyä, ja urheilujohtajankin on parempi pitäytyä diskurssia pönkittävässä esiintymisessä.

Dopingin salliminen veisi kuitenkin logiikan mielestäni liian pitkälle. Dopingin proponentit, esimerkiksi Vettenniemi, vähättelevät systemaattisen ja pitkäaikaisen suorituskykyä parantavien aineiden käytön haitallisia terveysvaikutuksia. Dopingin vapauttaminen madaltaisi kynnystä pumpata aineita jokaisen huippu-urheilijan uralle halajavan nuoren kehoon. Aikuisurheilijan kohdalla asia olisi selvä: jos et käytä, et voi urheilla ammatiksesi. Monen lajin luonne myös muuttuisi täydellisesti fyysisen aspektin jyrätessä kaiken muun alleen.

Dopingin laajuudesta jalkapallossa voi viime kädessä esittää vain arvailuja. Itse olen taipuvainen realismiin. Huipputason jalkapallo on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana hurjalla, jopa lähes epäinhimillisellä tempolla pelattavaksi lajiksi, jonka evoluutiosta takavuosien elegantit taiturit ja verkkaiset älyköt ovat auttamatta karsiutuneet. Väitteet, joiden mukaan dopingista ei hyötyisi jalkapallosta, eivät kestä lähempää tarkastelua: nykyjalkapallossa dominoi juuri se osa-alue, jota dopingilla on helpointa parantaa. Ankara fysiikkatreeni pre-seasonilla ja suuret ottelumäärät kauden aikana puhuvat erityisesti palautumista edistävien aineiden puolesta, mutta juoksukestävyyden suuri merkitys tekee myös muista aineista potentiaalisesti hyvin hyödyllisiä. Huippujalkapalloilijoiden juoksuvoima on kasvanut viime vuosikymmeninä niin valtavasti, että on vaikea uskoa, että kielletyiksi määritellyillä aineilla ei olisi ollut siihen mitään osaa. Puuttuvista todisteista huolimatta dopingin voi huoletta lisätä ottelumanipulaatioiden, korruption ja rasismin seuraksi kauniin pelin lieveilmiöiden listalle.

Urheilijoiden ammattikunta

Tässä tekstissä käsittelen urheilun ammattilaistumista yleisellä tasolla ja suomalaisen jalkapallon näkökulmasta.

2000-luvun huippu-urheilu on globaalia viihdettä. Spektaakkelin pääosaa esittävät hierarkian huipulla olevat ammattiurheilijat, jotka harjoittelevat ja kilpailevat kokoaikaisesti ja päätoimisesti. Viimeisimmän Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) tutkimuksen mukaan Suomessa urheilijoiden ammattikuntaan kuului vuonna 2013 1195 henkilöä. KIHU:n ammattiurheilijan määritelmä on sidoksissa Suomen lainsäädäntöön, jonka mukaan urheiluseurojen ja urheilutoimintaa järjestävien yhteisöjen on vakuutettava kaikki enemmän kuin 10 690 euroa vuodessa tai pelikaudessa ansaitsevat urheilijat tapaturmavakuutuksella. Tällaisen vakuutuksen omaavat urheilijat KIHU tulkitsee ammattilaisiksi.

Millainen on ammattilaisuuden anatomia urheilussa?

Ammattilaisuuden luonne ei ole samanlainen kaikissa urheilulajeissa. Suuri jakolinja erottaa yksilö- ja joukkuelajit toisistaan. Yksilölajeissa urheilijat eivät saa palkkaa seuraltaan, vaikka sellaiseen kuuluvatkin, vaan heidän rahoituksensa perustuu pääasiassa liike-elämältä saatuihin sponsorituloihin, valtion urheilija-apurahaan ja urheilujärjestöjen maksamiin kulukorvauksiin. Huippujen tienestejä kasvattavat myös kilpailuiden startti- ja palkintorahat, mutta he ovat vähemmistössä: paljon useampi joutuu luottamaan vanhemmilta tai muilta läheisiltä saamiinsa avustuksiin. Joukkuelajeissa kirjo on kapeampi ja sidos omaan seuraan vahvempi. Joukkue-urheilijat ovat seurojen palkkalistoilla olevia työntekijöitä. Parhaat voivat lisäksi ulosmitata täyden markkina-arvonsa yksityisillä sponsorisopimuksilla liike-yritysten kanssa.

Yksilö- ja joukkuelajien eroista huolimatta ammattiurheilun historialliset taustavoimat ovat niissä samanlaisia. Ammattilaistumisen taustalla on aina suuren yleisön ja liike-elämän kasvanut kiinnostus huippu-urheiluun, mikä on pumpannut rahaa urheilutoiminnan kehittämiseen. Tätä rahaa on sitten kanavoitu urheilijoiden palkanmaksuun sekä urheilun infrastruktuurin ja valmennuksen kehittämiseen, mikä on ennen pitkää johtanut muiden ammattikuntien kanssa verrannollisten työelämän tapojen ja käytäntöjen omaksumiseen. Samanaikaisesti on edennyt myös asenneilmaston muutos, jossa amatööriyden voimin pyörinyt urheilujärjestelmä on korvautunut avoimeen ammattilaisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Itseään ruokkivan kierteen synnyttäneessä prosessissa syitä ja seurauksia ei aina ole helppo erottaa toisistaan.

Laajassa mittakaavassa ammattilaistuminen on sidoksissa yhteiskunnan kaupungistumiseen ja kaupallistumiseen. Ammattiurheilun kannalta tärkeimmät yhteiskuntaluokat ovat kaupunkien työväestö ja ammatillinen keskiluokka, sillä heitä on riittävän paljon kompaktin alueen sisällä, ja heillä on riittävästä aikaa ja halua urheilun viihteelliseen kuluttamiseen. Urheilun markkinoiminen näille ryhmille merkityksellisenä vapaa-ajan vieton muotona on keskeinen tehtävä kaikille ammattilaisurheilua organisoiville tahoille. Suomessa ammattilaisuuden vaatima kaupungistumisen taso saavutettiin vasta 1960-luvun lopussa.

Urheilun historiassa ammattilaistumista on vaikea tarkastella kokonaisuutena lajeittain ja maittain huomattavasti eroavan kontekstin takia. Miten ammattilaistuminen on edennyt esimerkiksi suomalaisessa jalkapallossa? Yhdellä sanalla, vaivalloisesti.

Suurimman osan 1900-lukua Suomen pääsarjatason ja A-maajoukkueen pelaajat olivat amatöörejä, joiden harjoittelun määrä ja laatu oli ala-arvoisella tasolla. Myöhäisen kaupungistumisen ohella ammattilaistumista jarrutti erityisesti konservatiivinen, amatööriydellä kyllästetty asenneilmasto. Pelaajille ei oltu valmiita maksamaan harjoittelusta kunnollista korvausta kehittämällä järjestelmä, joka perustuisi amatööriyden sijaan puoliammattilaisuuteen. Muun muassa maajoukkueen päävalmentajana muutaman vuoden 1950-luvun lopussa toiminut saksalainen Kurt Weinreich totesi, että suomalaispelaajien harjoittelukulttuuri ei muuttuisi puoliammattilaisuuden myötä mihinkään, sillä käypä lääke laiskuuteen ei ole raha, vaan tahto ja asenne.

Weinreich ei ollut Suomessa yksin ajatuksineen. Vapaaehtoiseen työntekoon ja uhrautumiseen suuremman hyvän puolesta vetosivat mielellään erityisesti urheilujohtajat, mutta toisinaan vastaavia puheenvuoroja esittivät myös urheilijat. Puoliammattilaisuuden kannatus nousi -60-luvun aikana, mutta urheilijoille maksettavia palkkioita ja muita etuuksia vieroksuttiin pitkään, ja pelaajia myös syyllistettiin niiden vaatimisesta. Sekä Palloliitossa että niissä seuroissa, jotka puoliammattilaisuuden olisivat jo -60-luvulla voineet toteuttaa, jatkettiin amatööripohjalta. Amatööriyden seurauksena saatiin amatöörimäisiä pelaajia. Osa pelaajista saattoi kadota omille reissuilleen kesken kautta, ja osa, parhaana esimerkkinä tähtipelaaja Kai Pahlman, ”katosi” toisinaan pelienkin aikana. Pelattiin ja harjoiteltiin juuri sillä tavalla kuin sattui huvittamaan. Olosuhteillekaan ei tehty juuri mitään.

Siinä missä Suomessa ammattilaistuminen mateli, muualla mentiin vauhdilla eteenpäin. Toisin kuin monessa muussa lajissa, kansainvälinen säännöstö ei asettanut ammattilaistumiselle minkäänlaisia esteitä. Esimerkiksi Hollanti oli pitkään jalkapallossa täysi pikkutekijä, mutta kun maassa otettiin käyttöön tieteelliset valmennusmenetelmät ja pelaajista tehtiin ensin puoli- ja sitten täysammattilaisia, se nousi rakettimaisesti maailman huipulle ja tuotti jalkapallon historiaa muuttaneita pelaajia ja valmentajia. 1950-luvulla Suomi ja Hollanti olivat jalkapallomaina tasavertaisia, 1970-luvulla ero ei olisi voinut olla suurempi. Vastaava kehityskulku käynnistyi myös Ruotsissa, jossa puoliammattilaisuus virallistettiin vuonna 1967.

Suomifutis menetti etsikkoaikansa. Sen sijaan, että 1960-luvun nopean kaupungistumisen myötä Suomen kaupungit täyttäneet tulokkaat olisi saatu sitoutettua kotimaisten jalkapalloseurojen faneiksi, he menivät uutuuttaan kiiltäviin jäähalleihin tai ihmettelivät brittifutista olohuoneissaan. Kontrasti jääkiekkoon on raju. Suomen nykyisen valtalajin nousun perustus valettiin muutamassa vuodessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun eteenpäin katsovat ja taitavasti kunnallispolitiikkaan verkostoituneet seurajohtajat kaupallistivat, viihteellistivät ja ammattilaistivat lajinsa muutosvastarinnasta välittämättä. Jääkiekosta tuli 1970-luvun alussa työ suurelle joukolle suomalaisia – ja viikoittaista viihdettä moninkertaisesti suuremmalle joukolle. Brittifutiksen osalta innovatiivinen taho oli Yle, jonka edellä aikaansa olleet lähetykset Englannin kahden ylimmän sarjatason otteluista täyttivät suomalaisten viihteen kaipuun uutena vapaapäivänä, lauantaina.

Jääkiekon näyttämä esimerkki vauhditti ruskeiden kirjekuorien ja muiden amatööriajan piirteiden katoamista Suomen urheilusta. Tämä näkyi myös jalkapallossa, jossa kirjalliset pelaajasopimukset yleistyivät 1970-luvun puolesta välistä lähtien. Rahalliset korvaukset olivat jalkapallossa kuitenkin vielä 1980-luvullakin niin pieniä, että lähes jokaisella SM-sarjan pelaajalla oli siviilityö, jossa he vieläpä työskentelivät aivan oikeasti. Esimerkiksi osa HJK:n pelaajista joutui vielä 1980-luvun puolivälissä jättämään osan joukkueen treeneistä väliin työesteiden takia. Mentaalisesti koko ajatus ammattilaisuudesta oli kaukana. Lupaavimmistakin jalkapallojunioreista vain harvat uskalsivat haaveilla ammattilaisuudesta, ja vielä harvempi sen pystyi lopulta saavuttamaan.

1990-luvulla ammattilaisuuden nopea läpilyönti huippu-urheilussa heijastui myös suomalaiseen jalkapalloon. Pitkäjänteisen ja asteittaisen toiminnan kehittämiseen sijaan täysammattilaisuuteen yritettiin hypätä ilman välivaiheita – kuten oikeita jalkapallostadioneita ja kestävää taloudellista pohjaa. Hjallis Harkimon visiitti suomalaisessa jalkapallossa jäi ranskalaiseksi, mutta liikemiehenä hän tiedosti ainakin yhden ammattilaisjalkapallon edellytyksen: tuulisista, puolityhjistä yleisurheiluareenoista ei helpolla saa uskottavan jalkapalloviihteen näyttämöitä. FC Jokereista tuli yksi 2000-luvun alun vauhtisokeuden uhreista, mutta kilpailijalleen HJK:lle se jätti arvokkaan perinnön. Puutteistaan huolimatta nykyinen Sonera Stadium täyttää hyvin paikkansa suomalaisen täysammattilaisseuran kotiluolana.

Hjalliksen perinnöstä hyötyy tänä päivänä myös HIFK. Kuva toisesta Stadin derbystä kaudella 2015. Taustalla vuonna 1966 valmistunut Helsingin jäähalli, joka loi pohjan jääkiekko-HIFK:n nousulle.

Ammattilaistumista tasaisemmin Veikkausliigan aikakaudella on edennyt ammattimaistuminen. Liigassa tänä päivänä pelaavat puoliammattilaiset ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin takavuosikymmenten vastaavat.  Suurin osa veikkausliigapelaajista tuntuu mieltävän itsensä ammattilaiseksi, jopa siinä määrin, että osa kokee ”puoliammattilainen” -termin loukkaavana. Kaikki takavuosien amatööriajoilta tutut piirteet eivät tästä huolimatta ole kadonneet: kun pelaajien omistautumista lajille ja fyysistä harjoittelua vertaa esimerkiksi yksilöurheilun huippuihin, erot ovat selkeät. Seurojen ja liiton kohdalla kehitettävää on vielä enemmän. Kotimaan kentillä tämä näkyy otteluiden hitaana tempona, europeleissä tulostaululla.

Suomifutis maksaa aiemmista virheistään hintaa vielä pitkään. Veikkausliigakaudella 2015 ammattilaistumisprosessin kiihtymisestä on kuitenkin merkkejä. Odottamattoman tiivis mestaruustaistelu, kasvaneet yleisömäärät ja medianäkyvyys, Stadin derbyjen nostattama huuma ja ennen kaikkea ympäri maata käynnistyneet stadionprojektit valavat sellaista perustaa, jolle aito täysammattilaissarja voidaan tulevaisuudessa rakentaa.

Rebels of Split

During a congress trip to Split, I had a unique opportunity to study Croatian football culture from both an academic and a footballing perspective. In this text, I will deal with both.

A tourist travelling to the city of Split from the airport learns quickly that there is more to Split than miles of Mediterranean beach, scenic mountain views and Roman ruins. Even more than these, Split is branded by its football club, Hajduk.

Branding in this context has to be understood in a very concrete fashion. Hajduk fans have marked the entire city as their own territory with graffitis that can literally be found in all parts of the city. I have never seen as much football-related graffitis – let alone graffitis related to a single club – in a city. Furthermore, some of the graffitis have been created with such artistic skills that one would not believe exists among hard-core fans that usually express their support in a more brutal manner. Thematic of the murals varied from warrior-themed, Braveheart-style paintings to religious and abstract imagery.

Hajduk is one of the clubs to which "more than a club" -label is not a cliché but a reality. Founded in 1911, Hajduk is not only a club for the denizens of Split but of all Dalmatia. Its supporters reflect the sociopolitic significance that organized ultra-groups around the world often have. In an international sport history congress organized by ISHPES, a Croatian sociologist and a keynote speaker Benjamin Perasović stressed that the fan group of Hajduk, Torcida Split, is a powerful societal actor in Croatia. The core group of Torcida contains 400-500 members but it can mobilize nearly tenfold for different purposes.

Torcida’s latest show of force was witnessed about six weeks ago when it organized a major demonstration aimed at the Croatian Football Federation. What was unprecedented was that also the long-time nemesis of Torcida, Bad Blue Boys rooting for Dynamo Zagreb, took part. Anger of tens of thousands of protesters was directed towards both the football federation and the leading boards of the two clubs. Tellingly enough, the presidents of both Hajduk and Dynamo were in jail at the time. According to Perasović, football fans are the only dedicated and organized societal force working against the thoroughly corrupted Croatian Football Federation. Typically for ultra-fans, they are also against the excessively commercialized nature of modern football in general.

This type of social movement has to be set within a wider context of the political and economic transformation of the former eastern bloc countries after the Cold War. Perasović argued that the difficult transition to capitalism has produced also in Croatia a group of newly rich oligarchs that the leading levels of football federation and football clubs largely consist of. Gulf between the winners and the losers of this transition is wide. Taking part in activities of the organized supporter groups is one way how people considering themselves betrayed can express their frustration and make resistance against the new elites in the Croatian society. Perasović, who succeeded in speaking both enthusiastically and in an academically sound fashion, delivered one of the best presentations in the congress, in my opinion. Perasović’s appearance, ways of speaking and good contacts to Torcida hinted that the researcher might even be a member himself.

In English Hajduk translates as “a rebel” or “an outlaw”. Nomen est omen: Hajduk’s identity has always focused on rebellion against the authorities – be they political leaders, football leaders or the police. Resistance ideology does not fit quite seamlessly into the club’s history, however. In Tito’s Yugoslavia Hajduk was portrayed as a paragon of Yugoslavian patriotism – to the detriment of its Croatian identity. Tito even tried once to move the club from Split to Belgrade where it would have become “a national football club” run by the army.

Hajduk plays its home games in Poljud, a massive stadium built in 1979 that displays many elements in classic Soviet architecture. The stadium features a capacity of 35 000, bars and restaurants that are also open outside match days, fan store and even a playroom for children. Visit to the stadium complemented and concretized well the many football-related presentations during the congress. In the guided tour of the stadium we saw a trophy hall and a press conference room and had also a chance to peek inside the stadium. Player legends’ equipment, various old photographs and news pieces left a durable impression of a club that is proud of its history and role in the Dalmatian society.

Hajduk’s all-encompassing role in Split would have made a match experience in Poljud all the more memorable. Unfortunately for us, Hajduk did not have a home game during our visit. Split, however, has also another top-tier team – RNK Split, originally a workers sports club, founded a year after Hajduk. In the final day of the congress RNK played at home against Rijeka in the Croatian Prva Liga. Our Finnish-Danish-Japanese -entourage decided to go to Stadio Park mladeži, RNK’s home ground situated close to Poljud, and have a look.

In a one-club city like Split, it must be nearly impossible to support another team. A dour, nearly totally roofless Stadio Park mladeži usually entertains around 1000 football-enthusiasts in RNK’s home games. We queued for the tickets next to fans sporting RNK’s colors and scarves but it is likely that the majority of the match visitors were more or less fans of Hajduk. There is no real competition between the two Split-based clubs. Interestingly enough, though, when the match took place, RNK was second in the league – much higher than its more illustrious big brother.

Also Rijeka had performed well in the first matches of the league so prerequisites were set for a good game. We were not disappointed. Conditions of the game did not do justice to the quality of the players. High level of technical skill that the Croatian players seem to possess naturally became evident already in the first minutes. All players seemed to be able to control difficult balls at ease and kick the ball cleanly and accurately – the latter skill being something that Finnish players, for example, usually lack. It was therefore a bit surprising that both teams resorted to British-style long balls as much as they did. Players’ conduct was also quite aggressive: strong, late tackling produced multiple yellow cards and one red card.

RNK Split did not, by and large, showcase the abilities that had propelled them to the higher echelons of the Croatian league. RNK got a numerical advantage when Rijeka-defender Marko Lešković was deservedly sent off following a professional foul on a RNK-forward about to get one-on-one against the Rijeka keeper. This did not change the nature of the game in any way. Ten-man Rijeka was much more organized in defense and dangerous when (counter-)attacking. Ultras-group of Rijeka could rejoice especially from a brilliant performance delivered by the winger Marin Tomasov. The former Hajduk-player scored both goals of the game – the first with a powerful left-footed shot from distance, the latter with a neat finish after a run involving some silky ball-handling. The result would have been much clearer without RNK-goalkeeper Ivan Zagorac’s top-class saves.

It is self-evident that RNK’s matches are in a different scale than Hajduk’s home games. Croatian football’s byproducts are, however, present in them also. Violent fights between the police and organized supporter groups have increased in Croatia in the last decade. Legislation validated in 2003 gives the police nearly unlimited rights to enforce the safety of football matches. In RNK-Rijeka -match this was evidenced by the fact that the small-numbered fan group of Rijeka was let in the stadium only after half an hour of the game had passed.  After the game, fully equipped ranks of riot police patrolled the perimeters looking ready for action any moment.

To conclude, Hajduk is definitely an integral part of Dalmatian regional identity. In addition to all other signs of this, one could deduce it also from the goods available in the many souvenir shops in the city centre. Counterfeit Croatian national football team’s jerseys with names and numbers were widely available for about 100 kunas (circa 13 euros) but all Hajduk jerseys I came up with were officially prized.