Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.

1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.

Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?

Television taika – brittifutiksen menestysresepti kotimaisen pääsarjajalkapallon avuksi

Suomea, Ruotsia ja Norjaa yhdistää median ja urheiluveikkauksen synnyttämä kiinnostus englantilaiseen jalkapalloon ja erottaa se, että vain Suomessa kotimainen pääsarjajalkapallo ei ole suosittu yleisölaji. Tästä tekstissä tuon esiin ilmiöiden taustaa ja pohdin televisionnin merkitystä Veikkausliigalle.

Pohjoismaisen urheilumedian historiassa korostuva brittifutis oli alkujaan Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiollisten yleisradioyhtiöiden yhteishanke, jonka tarkoitus oli pönkittää valtiollisten veikkausmonopolien tärkeintä uhkapeliä: vakioveikkausta. Englannin liigan perusta vakioriveillä valettiin Suomessa jo sotavuosina. Vuodesta 1944 lähtien pelattavina olleet brittikohteet olivat suositumpia kuin kotimaisten palloilusarjojen kohteet pääasiassa arvaamattomuutensa takia: kuka tahansa saattoi menestyä, vaikka ei joukkueiden voimasuhteista mitään olisi tiennytkään. Veikkaaja-lehdessä ilmestyneet vetovihjeet ja BBC:n World Service antoivat tärppejä, mutta todellisia brittifutiksen asiantuntijoita oli vähän. 1960-luvun lopulla alkanut englantilaisten liigaotteluiden televisiointi oli alkuvaiheessa ennen kaikkea veikkaajille tarkoitettu lisäpalvelu. Vaikka televisioissa näkyvästä pelistä ei koskaan ollut täyttä varmuutta ennen alkuvihellystä – eikä aina sen jälkeenkään – tarkoituksena oli, että peli olisi yksi vakiokupongissa olevista kohteista, ja koko riviä seurattaisiin lähetyksen aikana.

Veikkaajat saivat tiedon televisioiduista otteluista usein jo Veikkaajan/Veikkaus-Loton etusivulta.

Kun ensimmäiset suorat ottelut lähetettiin Pohjoismaissa 1960-luvun lopussa, ei niitä ollut mahdollista katsoa suorana edes Englannissa. BBC:llä oli oikeus näyttää Match of the Day -ohjelmassaan vain kooste- ja jälkilähetyksiä, joissa niissäkään otteluparia ei saanut paljastaa etukäteen. Syynä oli BBC:n kanssa TV-sopimuksesta neuvotelleen Englannin liigan pelko siitä, että katsojamäärät laskisivat, jos ihmisille annettaisiin mahdollisuus katsoa pelejä kotisohviltaan. Englannissa suorien TV-pelien aika koitti vasta vuonna 1983.

Brittifutis löysi paikkansa osana uuden vapaapäivän, lauantain, viettoa kaupungistuvassa, keskiluokkaistuvassa ja viihteellistyvässä Suomessa. Televisioitu brittifutisottelu ja vakiorivi olivat huumaava yhdistelmä, joka liimasi veikkaajat ruutujensa ääreen ensimmäisistä reaaliajassa nähdyistä otteluista lähtien. Veikkaamisen tueksi tarkoitettu suora TV-lähetys muuttui 1970- ja -80-lukujen aikana perinteeksi ja lopulta instituutioksi, jonka merkitys ja vaikutukset laajenivat kauas uhkapelien ulkopuolelle – siitäkin huolimatta, että televisioitujen pelien määrä kaudessa oli nykymittapuulla pieni. TV-ottelut alkoivat yleensä marraskuussa, ja ne lähetettiin peräkkäisinä lauantaina kahdessa viiden-kuuden ottelun sarjassa vuodenvaihteen kummallakin puolella. Liigaotteluiden lisäksi ohjelmistoon kuuluivat Englannin liigacupin ja FA-cupin loppuottelut. Vuosikymmeniä jatkunut perinne synnytti Pohjoismaihin intohimoisesti englantilaisjoukkueita kannattaneen joukon: tänä päivänä viisissä-kuusissa kymmenissä olevat englantilaisten seurojen kannattajat ovat ensimmäinen brittifutiksesta kiinnostunut sukupolvi, ja moni heistä siirsi perinteen myös omille lapsilleen.

Millaiseen maaperään brittifutiksen siemenet Pohjoismaissa kylvettiin?

Ruotsissa brittifutis juurtui maahan, joka oli jo kyllästetty jalkapallolla. Ruotsin pääsarjajalkapallolla oli kiveen hakattu asema jo 1930-luvulla: samaan aikaan, kun suomalaiset kerääntyivät massoittain urheiluareenoille vain olympiasankareidensa kotimaan kiertueilla, ruotsalaiset jalkapalloseurat vetivät kymmeniä tuhansia ihmisiä pääsarjaotteluihinsa. Brittifutiksen televisioinnin alkaessa 1960-luvulla Ruotsilla oli jo takanaan mittava arvokisahistoria, jonka kruununa olivat vuonna 1958 pidetyt MM-kotikisat, joissa se selvisi loppu-otteluun. Norjan ja Suomen jalkapalloilullinen pohja erosi Ruotsista selvästi: kumpikin oli harvaan asuttu talvi- ja kestävyysurheilijoiden maa, jossa maajoukkue väläytteli vain yksittäisissä otteluissa, kotimaisen pääsarjan amatööripohja oli muurattu syvälle ja ammattilaispelaajat oli laskettavissa yhden käden sormilla.

Erilaisista taustoistaan huolimatta brittifutis oli hitti kaikissa maissa. Norjassa siitä tuli lopulta vielä suositumpaa kuin Suomessa ja Ruotsissa. Nykypäivän suosiosta viitteitä antavat muun muassa brittiseurojen kannattajayhdistykset, joita on perustettu sekä Suomeen että Norjaan viime vuosikymmenten aikana. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liverpoolin Lofoottien kannattajayhdistyksellä on 100 jäsentä, kun koko Suomen Liverpool-yhdistyksellä on noin 350.

Liverpool-faneja Oslon Bislettillä ystävyysottelussa Lyn-Liverpool elokuussa 2009. Kuva: Bringsverd (Flickr/Wikimedia Commons)

Tänä päivänä Norjassa kotimainenkin jalkapallo on kuitenkin hyvin suosittua ja laajalti kannatettua. Useimmilla norjalaisilla on suosikkiseura sekä Englannista että kotimaastaan. Norjan, kuten Ruotsinkin, pääsarjajalkapallo lähti jyrkkään nousuun 1990-luvulla, jolloin Norjan maajoukkue menestyi arvokisoissa suoraviivaista brittijalkapalloa – kuinkas muuten – ihannoineen Egil ”Drillo” Olsenin johdolla, ja useat norjalaispelaajat siirtyivät Englannin Valioliigaan, löivät siellä läpi ja palasivat kotimaahansa nostamaan pääsarjan tasoa. Norjassa on nykyisin väkilukuun suhteutettuna suurin määrä rekisteröityjä jalkapalloilijoita maailmassa: lähes 400 000 jalkapalloilijaa on lähes kymmenesosa talviurheilumaana tunnetun Norjan väestöstä. 6–24 vuotiaista norjalaisista pysäyttävät kolme neljäsosaa pelaa organisoitua jalkapalloa.

Norjan Tippeligaenin yleisökeskiarvo nousi kaudella 2007 ennätyslukemiin (10 521) . Kuva ottelusta Brann-Strømsgodset huhtikuulta 2007. Kuva: Øyvind Vik (Wikimedia Commons)

Norjan tapauksessa polttoainetta kotimaiselle pääsarjalle tarjosi myös televisio. Norjan televisio aloitti pääsarjajalkapallon säännöllisen televisioinnin jo 1990-luvun alussa, jolloin lajin asema ei vielä ollut Norjassa sitä mitä se nyt on. Televisionäkyvyyden merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida. Suomen urheiluhistoriassa ja -kulttuurissa medialla on ollut erittäin näkyvä rooli: kestävyysjuoksijoiden uroteot, jääkiekon maailmanmestaruudet ja formulakuskien menestys ovat jääneet kansakunnan kollektiiviseen muistiin nimenomaan selostettuina televisiolähetyksinä. Pienemmässä mittakaavassa muistiin on jäänyt myös muun muassa MTV3:n Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai-iltapäivisin usean vuoden ajan 1990-luvulla ruuduille ilmaantuneet oranssit pikkutakkit ja Jutin ylämummot loivat mieleenpainuvan brändin, jonka merkitystä jääkiekon SM-liigalle ei voi vähätellä.

Kotimaisen jalkapallon historiaa suomalaisessa mediassa sävyttää lyhytjänteisyys ja häilyvyys. Kaupallisten kanavien vähäinen kiinnostus Veikkausliigaa kohtaan on ymmärrettävä seuraus liigan heikosta markkina-arvosta, mutta se ei selitä eri logiikan mukaan toimivan Yleisradion ja Veikkausliigan välillä vuosikausia jatkunutta on-off -suhdetta. Suhteen hedelmänä urheilufaneille on tarjoiltu puolihuolimattomasti toteutettuja harvalukuisia TV-otteluita loppukaudesta ja Urheiluruudun satunnaisia maalikoosteita, joiden laatu saa paatuneemmankin jalkapallofanin kyynelten partaalle. Aivan liian lähelle zoomatut koosteet eivät palvele suomalaista jalkapalloa vaan pönkittävät sen amatöörimäistä mielikuvaa. Julkisena, verorahotteisena palveluna Ylen on pystyttävä parempaan. Jalkapallo sopisi täydellisesti osaksi Ylen viime syksynä lanseeraamaa Urheiluviikonloppu-konseptia, jossa näytetään viikonloppuisin otteluita mm. koripallon, lentopallon, käsipallon ja salibandyn pääsarjoista, mutta mitä teki Yle, kun sarjat keväällä päättyivät ja siirtymä jalkapalloon olisi ollut kuin valmiiksi pedattu? Siirsi ohjelman kesätauolle.

A-maajoukkueen pelien ja satunnaisten euro-otteluiden näkyminen Ylellä ei korvaa Veikkausliigan näkymättömyyttä. Jo yksi peli viikossa samaan katseluaikaan parantaisi televisionäkyvyyttä merkittävästi, ja se saattaisi pidemmälle aikavälillä lisätä myös paikan päälle saapuvien katsojien määrää. Stavangerin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että julkisilla kanavilla näkyvillä TV-otteluilla oli odotuksien vastaisesti jopa positiivinen vaikutus Norjan Tippeligaenin yleisömääriin.

Yksi vaihtoehto vapaasti katsottavien TV-lähetysten toteuttamiselle voisi olla brittifutiksen menestysreseptin soveltaminen yhdistämällä sunnuntai-iltaisin näytetty televisiopeli kotimaisista otteluista muodostetun vakiorivin seuraamiseen. Yhteiskunta, mediamaisema ja uhkapelaaminenkin ovat mullistuneet viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta veikkausten seuraaminen TV:ssä näkyvän pelin ohessa on yhtä koukuttava yhdistelmä kuin ennen. Lähetykset voisi toteuttaa esimerkiksi VeikkausTV:n Futiskierros-innovaation tapaan seuraamalla kierroksen kaikkia otteluita, niin että pääottelusta hypätään muille paikkakunnille, heti kun niissä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Brittifutiksesta tuli instituutio, kun TV-ottelut yhdistettiin vakioveikkaukseen, ja niitä näytettiin usean vuosikymmenen ajan samaan katseluaikaan. Jos Veikkausliiga olisi näkynyt jollakin pääkanavalla säännöllisesti 1990-luvulta lähtien, kuten Tippeligaen Norjassa, sekin saattaisi olla. VeikkausTV:llä näkyvistä peleistä siihen ei koskaan ole, niin korkeatasoisia kuin sen lähetykset nettistreameiksi ovatkin.

Lisää samasta aiheesta Jalkapallolehden tuoreessa artikkelissa.