Alisuorittamista vai ei? Suomen jalkapallomaajoukkue MM-karsinnoissa

Tässä tekstissä silmäilen Suomen historiaa jalkapallon MM-karsinnoissa ja ennakoin mahdollisuuksia alkavissa karsinnoissa.

Suomen jalkapallomaajoukkue aloittaa tänään 19. yrityksensä päästä jalkapallon MM-kisoihin. Maajoukkue osallistui ensimmäistä kertaa karsintaotteluihin vuonna 1937, jolloin pelattiin paikoista seuraavan kesän lopputurnaukseen Ranskassa. Kovin lähellä kisapaikka ei ollut, sillä Suomi hävisi kaikki ottelunsa tekemättä maaliakaan. Ruotsi- ja Saksa -tappiot olivat odotettuja, mutta katastrofaalisesti myös Virolle hävittiin, joskin Urheilulehden raportin perusteella epäonneakin oli mukana: "Turun 5000 katsojaa saattoi selvästi todeta, että Suomi oli parempi, mutta Viron Tipnerin maalin suulle oli ilmestynyt jonkinlainen taikavoima, jota suomalaishyökkääjät eivät pystyneet murtamaan." Pelipaikkana tuolloin oli Turun Kupittaa, johon rakennetulla Veritas Stadionilla tämän päiväinen karsinta-avaus Kosovoa vastaan pelataan.

Suomen ryhmitys MM-karsintaottelussa Viroa vastaan Turussa 19.8.1937. Suomi oli edellisenä vuonna siirtynyt soveltamaan englantilaista WM-taktiikkaa, jossa keskustukimies - tässä tapauksessa Jarl Malmgren - oli laskettu keskuspuolustajaksi.

Tuloksellisesti MM-karsintojen historia voidaan Suomen osalta jakaa karkeasti kahteen jaksoon, jotka rajautuvat vuoden 1998 MM-kisojen karsintoihin. Nämä karsinnat muistetaan lähinnä Unkari-kärsimysnäytelmästä lokakuussa 1997, mutta kyse oli myös ensimmäisestä kerrasta, kun Suomi sijoittui lohkossaan joksikin muuksi kuin viimeiseksi tai toiseksi viimeiseksi. Suomihan oli lohkossaan toiseksi viimeinen myös sinänsä hyvin sujuneissa Meksikon MM-kisojen 1986 karsinnoissa, joissa saldona oli muun muassa koti- ja vierasvoitot Turkista sekä kotitasapelit Englantia ja Romaniaa vastaan. Käytännössä Suomen ja kisoihin painelleen Pohjois-Irlannin kahden pisteen ero oli suurempi kuin nykynäkökulmasta äkkiseltään saattaisi huomata: voitosta palkittiin tuolloin vain kahdella pisteellä, ja Suomen maalierokin oli selvästi heikompi kuin Pohjois-Irlannilla ja pisteen enemmän keränneellä Romanialla.  

MM-kisojen karsintaformaatti ja vahva eurosentrisyys takasivat lopputurnauspaikan 1980-luvulle saakka melko suurelle joukolle vanhan mantereen maita. Periaatteessa MM-kisoihin oli Euroopasta helpompaa päästä kuin EM-lopputurnaukseen, sillä paikkoja oli enemmän jaossa: MM-karsinnoissa kisapaikkaan riitti kolmen tai neljän joukkueen lohkon voittaminen, kun EM-karsinnoissa piti tämän lisäksi kukistaa toinen lohkovoittaja kaksiosaisissa play-offeissa. Suomen tapaiselle pienelle amatöörimaalle kumpikin oli toki utopiaa.

Miesten maajoukkueen vitriini Jalkapallomuseossa Valkeakoskella. Espanjan jalkapalloliiton lahjoittama Don Quijote -patsas (kuvassa vasemmalla) kiteyttää maajoukkueen historian - taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Karsinnat MM-kisoihin 1998 olivat lähellä päättyä historialliseen jatkokarsintapaikkaan. Vaikka näin ei käynytkään, uusi aikakausi oli ovella. Kultaisen sukupolven otettua ohjat 2000-luvun alussa maajoukkueen peliesitykset ja tulokset kohentuivat ennen kokemattomalle tasolle. Samaan aikaan maajoukkueen ympärille muodostui uudenlaista fanikulttuuria, ja sekä kannattajien odotukset että median luoma paine kasvoivat. Murskatappiot huippumaille ja niukat tappiot tai tasapelit ”oman tasoisille” maille eivät enää riittäneet; ammattilaisten oli pystyttävä parempaan. Ja niin he itse asiassa ovat pystyneetkin.

Unkari-pettymyksen jälkeen Suomi on karsinut MM-kisoihin neljä kertaa (2002, 2006, 2010 ja 2014). Kolme kertaa Suomi on ollut lohkokolmonen ja kertaalleen neljäs. Kun otetaan huomioon lohkojen kasvaneet koot, menestys on ollut selvästi parempaa kuin takavuosikymmeninä. Tuloksellisesti kyse on enemmän olosuhteiden mukaisesta, normaalitason suoriutumisesta kuin alisuorittamisesta. Suomen pääsy MM-lopputurnaukseen edellyttää, että joukkue ylittää itsensä ja kasvaa suuremmaksi kuin osiensa summa, ja samaan aikaan yksi tai useampi huippumaa kyntää. Tämä on hyvä tiedostaa myös nyt alkavan karsintataipaleen alla.

Hans Backen aikakauden heikkoja tuloksia on päivitelty mediassa runsaasti, mutta niistä ei kannata vetää suuria johtopäätöksiä. Kun Suomi valmistautuu karsintakoitokseen pelaamalla jalkapallon suurmaita vastaan vieraissa, kuten nyt on haluttu tehdä, maalipaikat ovat kortilla ja tulokset yleensä heikkoja. Oma kysymyksensä on, miksi jokainen harjoitusottelu pitää pelata vieraissa. Mielestäni Huuhkajien kannattaisi hyödyntää huomattavasti enemmän maastamme löytyviä tekonurmilla varustettuja jalkapallostadioneita, jotka on suunniteltu ympärivuotiseen käyttöön. Sonera Stadium riittäisi kapasiteetiltaan lähes mihin tahansa harjoituspeliin, ja pienempiä maita vastaan jopa Pohjanmaan uudet jalkapallopyhätöt kelpaisivat. Väitän, että alkukevään Norja-harjoitusottelun anti olisi Sonera Stadiumilla pelattuna ollut huomattavasti nyt nähtyä suurempi. Sanoivat pelaajat mitä tahansa, jatkuva häviäminen vieraskentillä ei ole parasta mahdollista valmistautumista tosipeleihin. Kotona pelaaminen tekisi ihmeitä Huuhkajien brändille.

Suomen karsintalohkosta Venäjän MM-kisoihin 2018 tulee todennäköisesti tasainen. Kroatia on suosikki, mutta helpolla se ei tule pääsemään – etenkään, jos kroatialaiskannattajat toteuttavat uhkauksensa iskeä maan korruptoitunutta jalkapalloliittoa vastaan sabotoimalla maajoukkueen kisataivalta katsomosta käsin. Kosovosta en usko tulevan pisteautomaattia. Arvoituksellisen ryhmän materiaali on paperilla selvästi parempi kuin vaikka Färsaarilla, ja erityisesti kotonaan sitä lienee vaikea voittaa. Ristiin pelataan luultavasti paljon. Siksikin olen hieman eri mieltä kuin Ylen asiantuntija Petri Pasanen, joka arvioi Urheiluruudussa, että Suomi tarvitsee syksyn otteluista vähintään seitsemän pistettä, jotta kisahaaveet pysyvät elossa. Todennäköistä tosin on, että mediassa pyyhe heitetään kehään jo Kosovo-pelin jälkeen, jos tuloksena ei ole kotivoitto.

Huuhkajat pääsee Kosovoa vastaan edustusoikeuttaan miettivää Perparim Hetemaj’ta ja loukkaantuneita Tim Sparvia ja Kari Arkivuota lukuun ottamatta parhaalla kokoonpanollaan. Pelijärjestelmä on viime peleissä sisään ajettu 5-3-2, jossa kysymysmerkki on lähinnä tähtipelaaja Roman Eremenkon pelipaikka. Oma veikkaukseni on, että Backe lähtee puolustuksen kautta, ja Roma nähdään Joel Pohjanpalon hieman alempana pelaavana kärkiparina. Näin ollen viime viikon Saksa-ottelun keskikenttä Lod-Halsti-Ring -pysyisi samana.

Suomen todennäköinen avauskokoonpano Kosovoa vastaan 5.9.2016.

Huuhkajien puolesta karsinnoissa puhuu lähinnä se, että tällä kertaa kukaan ei odota joukkueelta mitään. Toivottavasti Kosovon Samir Ujkani ei saa tänään apua samoilta taikavoimilta, jotka aikoinaan auttoivat Viron Tipneriä!

Kollektiivin voitto

Jalkapallon EM-kisat 2016 tarjosivat vähämaalisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – aimo annoksen pureksittavaa taktisesta näkökulmasta. Ja olipa oma roolinsa myös silkalla sattumalla.

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 tehtiin keskimäärin 2.12 maalia ottelua kohden – vähiten sitten EM-kisojen 1992. Johtopäätös on selvä jo tämän tilaston perusteella: EM-kisoissa valtavirtaa oli tällä kertaa pragmaattinen pelifilosofia, jonka keskiössä oli organisoitu, koko joukkueen toteuttama puolustuspeli. Erotuksena viime MM-kisoihin edes suurimmat tähdet – sitä yhtä lukuun ottamatta – eivät tällä kertaa saaneet vapautusta puolustamisesta: Slovakian Marek Hamšík, Islannin Gylfi Sigurdsson ja Walesin Gareth Bale juoksivat pallon alle yhtä uutterasti kuin kaikki muutkin.

EM-kisojen 2016 ottelu Saksa-Puola on alkamassa. Kuva: Flickr/George Groutas.

Sinänsä tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Organisoidun puolustuksen murtaminen on vaikein tehtävä jalkapallossa, ja juuri maajoukkuejalkapallossa siihen panostaminen yleensä kannattaa. Maajoukkueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta hioa hyökkäyspelinsä murtautumismalleja kuin seurajoukkueilla, ja rajallinen aika käytetään mieluummin puolustuksen organisointiin. Lisäksi yksilötaidoillaan pelejä ratkaisevat tähtipelaajat eivät yleensä ole terävimmillään pitkän kauden jälkeen.

Puolustuspelin nousua päärooliin vauhditti 24 joukkueen turnausjärjestelmä, joka toi kisoihin suuren joukon pieniä jalkapallomaita. Jalkapallon hienous on siinä, että pienikin voi kaataa suuren – tai kyynisemmin ajateltuna, heikommilla jalkapallotaidoilla varustettu joukkue voi saada tuloksen parempaansa vastaan. Paras tapa tehdä tulosta on juuri se pelitapa, jota näissä kisoissa menestyneet pienet maat Unkaria lukuun ottamatta käyttivät. Tällaisen pelitavan ytimessä on puolustusmuodon pitäminen tiiviinä, yhtenäinen liikkuminen ja riskien välttäminen hyökkäyssektorilla. Taktisen kurinalaisuuden lisäksi tarvitaan kovaa tahtotilaa ja kaksinkamppailuvoimaa, jotka – kuten Islanti ja Albania osoittivat – eivät ole kliseitä eivätkä itsestäänselvyyksiä. Albania voitti viimeiseksi jääneessä pelissään Romanian ennen kaikkea siksi, että albanialaispelaajat halusivat voittoa enemmän.

Islannin faneja Pariisissa. Kuva: Flickr/Fahad0850

Pelillisesti ylläkuvatut lähtökohdat sekä lohkokolmosten hyvät mahdollisuudet jatkoon tuottivat alkusarjassa useita melko kaavamaisia ja vähämaalisia otteluita. Kaavamaisuus nakertaa pelien viihdearvoa, mutta vähämaalisuudesta kuulee jääkiekkomaa-Suomessa mielestäni liikaa moitteita. Se, että jalkapallossa tehdään vähän maaleja, nostaa niiden arvoa. Jokainen maali on tärkeä, ja jotkut maalit ovat arvoltaan mittaamattomia. Albania teki turnauksessa yhden ainoan maalin, mutta se oli maan urheiluhistorian suurimpia hetkiä, ja maalijuhlat todennäköisesti jatkuvat edelleen. Finaalin voittomaalin isä Éder muuttui muutamassa sekunnissa taas yhdestä tasapaksusta portugalilaisesta keskushyökkääjästä maansa jalkapallon myyttiseksi sankariksi: kuten Ylen selostajakaksikko totesi, hänet tullaan aina muistamaan nimenomaan tuosta yhdestä maalista. Runsasmaalisemmissa lajeissa maalit/pisteet voi usein ohittaa olankohautuksella, eivätkä ne määritä samalla tavalla joukkueiden ja pelaajien kohtaloita.

EM-kisat 2016 muistetaan Islannista ja Walesista. Kumpikin suuryllättäjä pelasi taktisesti erinomaista jalkapalloa, josta jokaisen pienen maan pitäisi ottaa oppia. Islanti oli Ranska-otteluun saakka turnauksen kompakteimpia paketteja. Toisin kuin ennen kisoja ajateltiin, islantilaiset eivät ”bussittaneet”; aika ajoin heidän puolustuslinjansa pelasi päinvastoin varsin korkealla, mikä kostautui Ranska-pelissä, jossa isäntämaa hyödynsi armotta linjan takana löytyvän tilan. Avainasemassa Islannin menestyksessä ennen puolivälierää oli se, että pelaajien väliset etäisyydet pysyivät pieninä, silloinkin kun linja oli ylhäällä. Päävalmentaja Lars Lagerbäck voi asetella ison sulan hattuunsa, sillä joukkueen kaksi neljän miehen linjaa ja kärkipari liikkuivat hämmästyttävän yhtenäisesti. Harvoissa vastahyökkäyksissään Islannin viikingit pitivät palloa kovalla itseluottamuksella, mikä mahdollisti kombinaatiot ja tuotti rajaheittotilanteita hyökkäyssektorilla. Viimeistään nämä kisat nostivat pitkät rajaheitot vakavasti otettavaksi aseeksi. Pitkiä linkoja boksiin on monesti vaikeampi lukea kuin keskityspalloja, joten ne aiheuttavat vaaratilanteita, vaikka vastustaja tietäisi – kuten Englanti – täsmälleen mitä on tulossa. Mistähän Suomi löytäisi seuraavan Aki Lahtisen?

Wales varioi pelitapaansa enemmän vastustajan mukaan, vaikka peruspelitapa olikin reaktiivinen ja vastahyökkäyspainotteinen. Keskustapainotteinen 5-3-1-1 -ryhmitys mahdollisti myös pallonhallinnan, ja Walesin pallollinen peli kehittyikin huomattavasti kisojen aikana. Puolivälierässä Belgiaa vastaan Wales tukki puolustuksen keskustan, dominoi keskikenttää ja tuhosi täysin yhden kisojen mestariehdokkaista.

Kolmas pieni menestyjä oli Unkari, joka nousi yllättäen kisojen väriläiskien joukkoon. Unkari pelasi aivan eri tavalla kuin muut altavastaajat: se hyökkäsi avoimesti ja tarjosi vastustajilleen runsaasti tilaa pallonmenetysten jälkeen. Se sai maksaa (yli)rohkeasta pelistään Belgiaa vastaan, mutta tarjosi ainakin neutraaleille katsojille monia viihdyttäviä hetkiä.

Kisat vahvistivat atleticomadridmaisen reaktiivisen taistelujalkapallon paikkaa jalkapallon ravintoketjun huipulla. Tässä pelissä pallonhallintaa ei tavoitella, hyökkäykset pelataan nopeasti ja suunnitelmallisesti, ja prässitasoa vaihdellaan lennosta. Yleisilme on aggressiivinen, pallolliseen vastustajaan isketään kiinni hanakasti, ja taktisia rikkeitä tehdään aina kun tarvitaan. Myöskään ns. antijalkapalloon kuuluvia keinoja ei kainostella. Tässä yhteydessä tarkoitan antijalkapallolla – jota mielestäni nykyisessä jalkapallodiskurssissa käytetään usein väärin ja termin historiaa tuntematta – peliin kuulumattomien keinojen kuten härskin ajanpeluun ja väkivaltaisen pelin hyödyntämistä tuloksentavoittelussa.

EM-kisoissa tämän koulukunnan priimuksia olivat mestari Portugali ja Italia, joka oli valmentajaansa myöten turnauksen atleticomadrid. Kumpikin maa osoitti, että puolustusorientaatio ei tarkoita, ettei maata pitkin kulkevalla lyhytsyöttöpelillä olisi roolia. Se oli päinvastoin oleellinen osa kummankin joukkueen peliä, mutta aivan eri tavalla kuin espanjalaisessa tikitakassa. Siinä missä jälkimmäinen on hidasta jauhamista ja aukon kärsivällistä etsimistä, edellinen on äärimmäisen nopeaa ja hallittua. Erityisesti Italian kohdalla näytti siltä, että pelaajat toteuttavat valmentajansa etukäteen kehittelemiä koreografioita hyökätessään: pelaajien liike ja syöttövalinnat tulivat selkäytimestä, eikä niitä tarvinnut miettiä hetkeäkään. Selkäytimestä tuli myös se, mitä pallonmenetyksen jälkeen oli tehtävä: vain Italia voi saada taktiset rikkeet näyttämään taiteelta.

Antonio Conte, Italian oma Diego Simeone. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio 

Pelijärjestelmien osalta turnauksen ilmiönä oli seurajalkapallossakin nähty 4-4-2:n renessanssi. Myös 3-5-2:n profiili jatkoi nousuaan. Puheet perinteisen keskushyökkääjän ja laitahyökkääjien kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia: muutama vuosi sitten puhuttiin paljon valeyseistä, mutta näissä kisoissa tätä pelaajatyyppiä edusti vain Mario Götzen nimellä kulkenut varjo. Useissa joukkueissa vahvat ja nopeat laiturit – vaikkapa Puolan Błaszczykowski ja Grosicki – avasivat juoksuillaan tilaa ja osoittivat, että murtautuminen simppeleillä haastoilla on monesti tehokkaampaa kuin hitaalla syöttömyllyllä. Yleisiä olivat myös rinnakkain pelaavat keskushyökkääjät, joista toinen oli yleensä staattisempi, jalalla taitava targetkärki ja toinen liikkuvampi juoksijatyyppi – moderni variaatio peribrittiläisestä mallista.

Lopuksi on todettava, että onnistuneista ja epäonnistuneista taktiikoista huolimatta myös silkalla sattumalla oli roolinsa. Jalkapallo on arvaamattomuudessaan raakaa. Sentti toiseen suuntaan, niin EM-finaalin ratkaisija olisi Éderin sijaan ollut Gignac; sentti toiseen suuntaan, niin Buffon olisi torjunut Jonas Hectorin rangaistuspotkun; sentti toiseen suuntaan, tai kenties sekunti enemmän harkinta-aikaa, niin kisojen Darwin-palkinto olisi myönnetty Schweinsteigerin sijaan jollekin toiselle. Portugalin mestaruustaivalta sävytti sattuma oikeastaan jo ensimmäisestä pelistä lähtien. Portugali oli kuitenkin joukkue, jossa kollektiivi voitti yksilön ja jonka puolella oli tällä kertaa myös onni. Sellaiset joukkueet yleensä menestyvät.

Numeroyhdistelmien aika

Mistä lähtien jalkapalloryhmitykset on kuvattu numeroina?

Vastaus on yllättävän yksinkertainen: Ruotsin MM-kisoista 1958. Ruotsissa suurin osa joukkueista luotti vuosikymmeniä oletusarvoisena pelijärjestelmänä vaikuttaneeseen WM-muodostelmaan, mutta yksi joukkue ryhmittyi toisin. Kisat voittanut Brasilia murskasi WM:n innovatiivisella muodostelmalla, joka opittiin pian tuntemaan numeroilla 4-2-4. Jalkapallotaktiikan historiassa alkoi 4-2-4:n myötä uusi aika, sillä aiemmin pelijärjestelmiä ei oltu kuvattu sen enempää numeroilla kuin kirjaimillakaan. Suomessa WM-muodostelman aikalaistermi oli ”englantilainen pelitaktiikka”.

WM:n heikkoudet olivat tiedossa jo ennen 1950-luvun loppua, ja niihin oli pyritty myös iskemään erilaisilla taktisilla kokeiluilla – tunnetuimpana Unkarin kultaisen joukkueen alas vedettyä keskushyökkääjää hyödyntävä systeemi, joka oli jo hyvin lähellä 4-2-4:ä. Brasilian loisto maailman seuratuimmalla jalkapallonäyttämöllä murskasi kuitenkin WM:n ennen kokemattomalla tavalla. Brasilian avauskokoonpanon pelaajista tuli uuden pelitaktiikan esikuvahahmoja, joiden vastineen jokainen valmentaja halusi sijoittaa joukkueeseensa.

4-2-4:n läpilyönti mullisti sen, miten jalkapallotaktiikat miellettiin ja miten niistä puhuttiin, mutta se on myös jalkapallohistorian väärinymmärretyin muodostelma. Numeroyhdistelmä antaa ymmärtää, että kentällä olisi kaksi neljän miehen linjaa, joiden välissä kaksi keskikenttäpelaajaa yrittää ottaa haltuun koko keskikentän. Alkuperäinen 4-2-4 oli kuitenkin hyvin erilainen; se oli epäsymmetrinen ryhmitys, jonka perusta oli brasilialaisessa diagonal -muodostelmassa, jossa WM:n keskiössä olevaa neliötä – jonka muodostavat kaksi tukimiestä ja kaksi välihyökkääjää – on käännetty hieman vinoon. Diagonalissa toinen välihyökkääjä pelaa lähempänä keskushyökkääjää kuin toinen, ja toinen tukimies on niin alhaalla, että hänet voi jo melkein laskea neljänneksi puolustajaksi. Esimerkiksi Brasilian MM-joukkueessa nelikulmion muodostivat Pelé, Didi, Zito ja Bellini.

Brasilian 4-2-4 oli diagonaliakin epäsymmetrisempi ryhmitys. Tämä johtui joukkueen laitapelaajista Mário Zagallosta ja Garrinchasta, jotka olivat täysiä vastakohtia toisiinsa nähden. Zagallo pelasi keskikenttää tukevassa kahden suunnan roolissa, Garrincha kaikista puolustusvelvoitteista vapautettuna perinteisenä laitahyökkääjänä. Zagallon ja Garrinchan erot vaikuttivat myös Brasilian laitapuolustajavalintoihin: vasemmalle istutettiin aktiivisesti hyökkäyksiä tukeva Nílton Santos ja oikealle puolustava peruspakki Djalma Santos. Kaksi keskuspuolustajaakin oli kaikkea muuta kuin nykymallin mukainen topparipari. Orlando pelasi perinteistä brittityylistä keskuspuolustajaa päätehtävänään vartioida vastustajan keskushyökkääjää; Bellini taas sijoittui hieman ylemmäksi ja tuki voimakkaasti keskikenttää.  Kun Brasilian keskikentän kaksikko sai tukea sekä Zagallolta että Belliniltä, eivät he jääneet laisinkaan yksin.

Brasilian kokoonpano vuoden 1958 MM-finaalissa Ruotsia vastaan.

4-2-4:n globaali väärinymmärrys johtui siitä, että TV-aikakauden ollessa vasta tuloillaan harva valmentaja näki ryhmitystä pelitilanteessa. Toinen syy oli itse numeroyhdistelmässä, joka pelkisti todellisuutta rajusti. Lehdistön kirjoittelua seuranneet valmentajat oppivat soveltamaan uutta taktiikkaa numeroyhdistelmän kirjaimellisesti indikoimassa muodossa. Samaa yksinkertaistamista esiintyy monien pelijärjestelmien kohdalla tänä päivänäkin, mutta 4-2-4:n kohdalla virhe on erityisen kohtalokas.

Suomeen 4-2-4 rantautui kuvaavasti. 1950-luvun lopussa Suomen B-maajoukkuetta valmentanut Olavi ”Ola” Laaksonen luki vallankumouksellisesta taktiikasta saksankielisestä lehdestä – osaamatta saksaa. Olan vaimo ymmärsi kieltä sen verran, että käänsi jutusta osan, ja jo seuraavassa B-maaottelussa Suomi ryhmittyi muotoon 4-2-4. Systeemiä ihmettelivät suurin piirtein kaikki ottelua todistaneet, mutta 0-0 -tulos riitti vakuuttamaan Olan siitä, että ryhmityksen käyttöä kannatti jatkaa. Laaksonen myötävaikutti uuden taktiikan omaksumista myös A-maajoukkueessa. 4-2-4:ä käytettiin seuraavana vuonna jo kaikissa A-maaotteluissa, muun muassa syksyn MM-karsintaottelussa Ranskaa vastaan (ks. kuva alhaalla).

Suomen verrattain nimekäs kokoonpano Ranskaa vastaan syksyllä 1960. 4-2-4 muodostettiin laskemalla tukimies Olli Heinonen toiseksi keskuspuolustajaksi ja välihyökkääjä Unto Nevalainen keskikentälle "ei kenenkään maalle".

Numeropelin päästyä liikkeelle sitä ei enää ollut pysäyttäminen. Kyllästyttyään 4-2-4:än vuosikymmenen puolivälissä Ola peluutti Suomea hetken 3-3-4:lla, kunnes pelijärjestelmäksi vakiintui 4-3-3, joka tosin on kaukana siitä, mitä 4-3-3 tänä päivänä tarkoittaa. 4-3-3:n -60-lukulaisessa versiossa keskuspuolustajat eivät pelanneet rinnakkain vaan päällekkäin, niin että toinen vartioi ja toinen ”lakaisi”. Lakaisija (engl. sweeper) pelasi muiden alapuolella ja nimensä mukaisesti siivosi puolustuksen selustaan pelattuja juoksupalloja turvallisemmille vesille.  Lakaisija oli myös ainoa pelaaja, joka oli vapautettu muun joukkueen harjoittamasta miesvartioinnista, joka muuttui 1960-luvulla aiempaa järjestelmällisemmäksi.

Lakaisijaa alettiin vähitellen kutsua liberoksi, mutta Suomen kohdalla vanhempi termi olisi ollut osuvampi. Beckenbauermaisen pallollisen dominanssin sijaan suomalaisliberoiden työnkuva koostui lähinnä pallojen lakaisemisesta takaisin vastustajan kenttäpuoliskolle – sekä luonnollisesti kovasta taklauspelistä, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Suomessa kukaan ei 1960-luvulla hallinnut tätä pelipaikkaa yhtä hyvin kuin pitkäaikainen Lahden Reippaan ja A-maajoukkueen puolustaja Timo ”Tilli” Kautonen. 173 cm:n varrellaan lahtelaisesta ei ollut perinteiseksi keskuspuolustajaksi, mutta aggressiivisuutensa, taklaustensa ja juoksuvoimansa ansiosta hän soveltui erinomaisesti liberoksi. Tilliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua Suomen ensimmäiseksi liberoksi. Tai lakaisijaksi.

Numeropeli oli tullut jäädäkseen, mutta miten aikalaispelaajat siihen suhtautuivat? Mikäli 1960-luvulla Saksan Bundesliigan HSV:ssä pelannutta Juhani Peltosta on uskominen, ei taktisia sommitelmia otettu aivan avosylin vastaan: ”Brasilialaiset toivat 4-2-4 -systeemin, jota Suomessa ei ehditty ymmärtää, ennen kuin muotiin tuli jo englantilaisten MM-kuviot 4-3-3. Italiassa keksittiin taaksevedetty libero ja näiden kaikkien sekamelskaa ovat olleet mitä eriskummallisimmat taktiset suunnitelmat. Yhteistä kaikille, että niiden oppiminen on ollut tuskallista ja usein melkein mahdotonta.” (Juhani Peltonen/Matti Pitko: Hakasta Hampuriin)