Numeroyhdistelmien aika

Mistä lähtien jalkapalloryhmitykset on kuvattu numeroina?

Vastaus on yllättävän yksinkertainen: Ruotsin MM-kisoista 1958. Ruotsissa suurin osa joukkueista luotti vuosikymmeniä oletusarvoisena pelijärjestelmänä vaikuttaneeseen WM-muodostelmaan, mutta yksi joukkue ryhmittyi toisin. Kisat voittanut Brasilia murskasi WM:n innovatiivisella muodostelmalla, joka opittiin pian tuntemaan numeroilla 4-2-4. Jalkapallotaktiikan historiassa alkoi 4-2-4:n myötä uusi aika, sillä aiemmin pelijärjestelmiä ei oltu kuvattu sen enempää numeroilla kuin kirjaimillakaan. Suomessa WM-muodostelman aikalaistermi oli ”englantilainen pelitaktiikka”.

WM:n heikkoudet olivat tiedossa jo ennen 1950-luvun loppua, ja niihin oli pyritty myös iskemään erilaisilla taktisilla kokeiluilla – tunnetuimpana Unkarin kultaisen joukkueen alas vedettyä keskushyökkääjää hyödyntävä systeemi, joka oli jo hyvin lähellä 4-2-4:ä. Brasilian loisto maailman seuratuimmalla jalkapallonäyttämöllä murskasi kuitenkin WM:n ennen kokemattomalla tavalla. Brasilian avauskokoonpanon pelaajista tuli uuden pelitaktiikan esikuvahahmoja, joiden vastineen jokainen valmentaja halusi sijoittaa joukkueeseensa.

4-2-4:n läpilyönti mullisti sen, miten jalkapallotaktiikat miellettiin ja miten niistä puhuttiin, mutta se on myös jalkapallohistorian väärinymmärretyin muodostelma. Numeroyhdistelmä antaa ymmärtää, että kentällä olisi kaksi neljän miehen linjaa, joiden välissä kaksi keskikenttäpelaajaa yrittää ottaa haltuun koko keskikentän. Alkuperäinen 4-2-4 oli kuitenkin hyvin erilainen; se oli epäsymmetrinen ryhmitys, jonka perusta oli brasilialaisessa diagonal -muodostelmassa, jossa WM:n keskiössä olevaa neliötä – jonka muodostavat kaksi tukimiestä ja kaksi välihyökkääjää – on käännetty hieman vinoon. Diagonalissa toinen välihyökkääjä pelaa lähempänä keskushyökkääjää kuin toinen, ja toinen tukimies on niin alhaalla, että hänet voi jo melkein laskea neljänneksi puolustajaksi. Esimerkiksi Brasilian MM-joukkueessa nelikulmion muodostivat Pelé, Didi, Zito ja Bellini.

Brasilian 4-2-4 oli diagonaliakin epäsymmetrisempi ryhmitys. Tämä johtui joukkueen laitapelaajista Mário Zagallosta ja Garrinchasta, jotka olivat täysiä vastakohtia toisiinsa nähden. Zagallo pelasi keskikenttää tukevassa kahden suunnan roolissa, Garrincha kaikista puolustusvelvoitteista vapautettuna perinteisenä laitahyökkääjänä. Zagallon ja Garrinchan erot vaikuttivat myös Brasilian laitapuolustajavalintoihin: vasemmalle istutettiin aktiivisesti hyökkäyksiä tukeva Nílton Santos ja oikealle puolustava peruspakki Djalma Santos. Kaksi keskuspuolustajaakin oli kaikkea muuta kuin nykymallin mukainen topparipari. Orlando pelasi perinteistä brittityylistä keskuspuolustajaa päätehtävänään vartioida vastustajan keskushyökkääjää; Bellini taas sijoittui hieman ylemmäksi ja tuki voimakkaasti keskikenttää.  Kun Brasilian keskikentän kaksikko sai tukea sekä Zagallolta että Belliniltä, eivät he jääneet laisinkaan yksin.

Brasilian kokoonpano vuoden 1958 MM-finaalissa Ruotsia vastaan.

4-2-4:n globaali väärinymmärrys johtui siitä, että TV-aikakauden ollessa vasta tuloillaan harva valmentaja näki ryhmitystä pelitilanteessa. Toinen syy oli itse numeroyhdistelmässä, joka pelkisti todellisuutta rajusti. Lehdistön kirjoittelua seuranneet valmentajat oppivat soveltamaan uutta taktiikkaa numeroyhdistelmän kirjaimellisesti indikoimassa muodossa. Samaa yksinkertaistamista esiintyy monien pelijärjestelmien kohdalla tänä päivänäkin, mutta 4-2-4:n kohdalla virhe on erityisen kohtalokas.

Suomeen 4-2-4 rantautui kuvaavasti. 1950-luvun lopussa Suomen B-maajoukkuetta valmentanut Olavi ”Ola” Laaksonen luki vallankumouksellisesta taktiikasta saksankielisestä lehdestä – osaamatta saksaa. Olan vaimo ymmärsi kieltä sen verran, että käänsi jutusta osan, ja jo seuraavassa B-maaottelussa Suomi ryhmittyi muotoon 4-2-4. Systeemiä ihmettelivät suurin piirtein kaikki ottelua todistaneet, mutta 0-0 -tulos riitti vakuuttamaan Olan siitä, että ryhmityksen käyttöä kannatti jatkaa. Laaksonen myötävaikutti uuden taktiikan omaksumista myös A-maajoukkueessa. 4-2-4:ä käytettiin seuraavana vuonna jo kaikissa A-maaotteluissa, muun muassa syksyn MM-karsintaottelussa Ranskaa vastaan (ks. kuva alhaalla).

Suomen verrattain nimekäs kokoonpano Ranskaa vastaan syksyllä 1960. 4-2-4 muodostettiin laskemalla tukimies Olli Heinonen toiseksi keskuspuolustajaksi ja välihyökkääjä Unto Nevalainen keskikentälle "ei kenenkään maalle".

Numeropelin päästyä liikkeelle sitä ei enää ollut pysäyttäminen. Kyllästyttyään 4-2-4:än vuosikymmenen puolivälissä Ola peluutti Suomea hetken 3-3-4:lla, kunnes pelijärjestelmäksi vakiintui 4-3-3, joka tosin on kaukana siitä, mitä 4-3-3 tänä päivänä tarkoittaa. 4-3-3:n -60-lukulaisessa versiossa keskuspuolustajat eivät pelanneet rinnakkain vaan päällekkäin, niin että toinen vartioi ja toinen ”lakaisi”. Lakaisija (engl. sweeper) pelasi muiden alapuolella ja nimensä mukaisesti siivosi puolustuksen selustaan pelattuja juoksupalloja turvallisemmille vesille.  Lakaisija oli myös ainoa pelaaja, joka oli vapautettu muun joukkueen harjoittamasta miesvartioinnista, joka muuttui 1960-luvulla aiempaa järjestelmällisemmäksi.

Lakaisijaa alettiin vähitellen kutsua liberoksi, mutta Suomen kohdalla vanhempi termi olisi ollut osuvampi. Beckenbauermaisen pallollisen dominanssin sijaan suomalaisliberoiden työnkuva koostui lähinnä pallojen lakaisemisesta takaisin vastustajan kenttäpuoliskolle – sekä luonnollisesti kovasta taklauspelistä, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Suomessa kukaan ei 1960-luvulla hallinnut tätä pelipaikkaa yhtä hyvin kuin pitkäaikainen Lahden Reippaan ja A-maajoukkueen puolustaja Timo ”Tilli” Kautonen. 173 cm:n varrellaan lahtelaisesta ei ollut perinteiseksi keskuspuolustajaksi, mutta aggressiivisuutensa, taklaustensa ja juoksuvoimansa ansiosta hän soveltui erinomaisesti liberoksi. Tilliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua Suomen ensimmäiseksi liberoksi. Tai lakaisijaksi.

Numeropeli oli tullut jäädäkseen, mutta miten aikalaispelaajat siihen suhtautuivat? Mikäli 1960-luvulla Saksan Bundesliigan HSV:ssä pelannutta Juhani Peltosta on uskominen, ei taktisia sommitelmia otettu aivan avosylin vastaan: ”Brasilialaiset toivat 4-2-4 -systeemin, jota Suomessa ei ehditty ymmärtää, ennen kuin muotiin tuli jo englantilaisten MM-kuviot 4-3-3. Italiassa keksittiin taaksevedetty libero ja näiden kaikkien sekamelskaa ovat olleet mitä eriskummallisimmat taktiset suunnitelmat. Yhteistä kaikille, että niiden oppiminen on ollut tuskallista ja usein melkein mahdotonta.” (Juhani Peltonen/Matti Pitko: Hakasta Hampuriin)

Litmanen10 – oppikirja ammattimaisuudesta

Kaikista jalkapalloilullisista taidoistaan huolimatta Jari Litmasen suurin vahvuus saattoi löytyä pään sisältä. Tässä tekstissä pohdiskelen Litmasen uraa Litmanen10-kirjan valossa.

Jari Litmanen oli ammattilainen uransa ensipotkuista lähtien.

Kun nuori Jari nousi Lahden Reippaan edustusjoukkueeseen 16-vuotiaana vuonna 1987, hän oli kesälomaa viettävä teinipoika, jolla oli selkeä visio tulevaisuudestaan ja ehtymätön motivaatio lähteä tavoittelemaan sitä. Samaa visiota tuskin oli kellään muulla silloisista suomalaispojista. Reippaassa Litmasen päivät saivat muihin, jo aikamiehen ikään ehtineisiin pelaajiin nähden poikkeavan rytmin. Litmanen osallistui päivätöissä käyvien pelitovereidensa tavoin iltaisin pidettäviin joukkueharjoituksiin, mutta harjoitteli lisäksi päivisin omatoimisesti, mihin muilla ei ollut sen enempää mahdollisuuksia kuin motivaatiotakaan.

Litmasen harjoittelu oli laadullisesti toiselta planeetalta verrattuna oikeisiin ammattipelaajiin, mutta määrällisesti hän oli 3-6 päivittäisellä treenitunnillaan lähempänä täysammattilaista kuin kukaan joukkuekavereistaan. Tuloina hän sai muiden pelaajien tavoin pinnarahoja ja matkakorvauksia, jotka menivät tulopuolelle nekin, koska kyydit harjoituksiin tai rahat bussilippuihin hän sai isältään. Todellisia menoja kotona asuvalla ja varusteet seuraltaan saaneella Litmasella ei ollut. Hänen kesätyönsä oli jalkapallon pelaaminen ja siitä saadut tulot samaa luokkaa kuin ”oikeista” kesätöistä. Kesätyöt jatkuivat myös koulun alettua ja talvikelien koitettua myöhemmin: koulusta lintsaaminen ja Lahden suurhalli mahdollistivat harjoitusmäärien pitämisen korkeina myös kesän jälkeen.

Suomessa moiseen määrään systemaattista harjoittelua ei takuulla ollut päässyt kukaan 16-vuotias pelaaja aiemmin, eikä välttämättä aikuispelaajakaan. Miksi siihen pääsi juuri Litmanen?

Litmasen jo varhain osoittama ammattimaisuus pakenee selitysmalleja. 1980-luvun Lahden Liipolassa ei ole kasvualustana mitään sellaista, joka selittäisi Litmasen tapaisen huippuammattilaisen synnyn. Litmasen isä, Olavi ”Mane” Litmanen, oli toki maajoukkuepelejäkin tililleen saanut hyvä kansallisen tason jalkapalloilija mutta kauttaaltaan amatöörikulttuurin tuote. Mane Litmasen sukupolven suomalaisjalkapalloilijoille työ ja jalkapallo eivät liittyneet toisiinsa mitenkään ja ammattilaisuuteen kuuluvat käytännöt kuten kirjalliset sopimukset ja rahapalkka olivat vieraita. Tämän sai Jarikin kokea neuvotellessaan isänsä kanssa sopimusta toiselle kaudelleen Reippaan miesten joukkueessa. Lyhyissä neuvotteluissa Mane totesi, että sopimukseksi riittää kädenpuristus, ja rahaa poika ei pelaamisesta tarvitse. Vaikka Manen jalkapallotaustasta oli nuorelle Litmaselle monenlaista hyötyä eikä isä koskaan asettunut poikkiteloin poikansa epävarmaa uravalintaa kohtaan, ammattimaisuutta hän ei isältään perinyt.

Litmanen korostaa kirjassaan usein, ettei rahalla ollut hänelle koskaan suurta merkitystä. Hän vaikuttaa kuitenkin jo varhain mieltäneen rahan jonain, jota hänen pelitaidoillaan ja omistautumisellaan varustetun jalkapalloilijan tuli pelaamisestaan saada. Manen väliintulosta huolimatta rahaa tuli lopulta myös toiselta pelikaudelta – lopulta useamman kuukauden palkan verran – eikä hän isäänsä enää sopimusneuvotteluihinsa päästänyt.  Niissä Litmanen oppi luottamaan yritysjohtaja Heikki Marttiseen ja tuttuun valmentajaan Harri Kampmaniin. Varsinaista agenttia Litmasella ei ollut.

Oman juonteensa Litmasen luonteeseen tuovat ammattimaisuuteen sekoittuvat amatööripelaajan piirteet kuten aito rakkaus pelaamiseen ja uskollisuus Suomen maajoukkueelle. Kaavamaisilta ulospäin näyttävät palloharjoitteet eivät tuntuneet eivätkä luultavasti edelleenkään tunnu Litistä puuduttavilta, koska hän yksinkertaisesti pitää niistä. Tehtyjen sopimusten kunnioittaminen ja joukkueen puolesta uhrautuminen ovat puolestaan arvoja, joihin hänet kasvatettiin lapsuudenkodissaan. Individualistisessa ammattilaisurheilun maailmassa nämä piirteet eivät aina ole pelaajalle eduksi. Olisivatko asiat menneet toisin, jos Litmanen olisi lähtenyt Ajaxista useimpien muiden joukkuetoveriensa tavoin kesällä 1996 tai Barcelonasta kesällä 2000 ollessaan vielä parhaassa iässä ja maailman absoluuttisella huipulla olevien seurojen mielenkiinnon kohteena? Tai jos hän olisi asettanut seurajoukkueuransa maajoukkueen edelle edes joskus?

Litmasen ammattilaisura päättyi virallisesti tuplamestaruuteen HJK:ssa kaudella 2011, mutta mentaalisesti täysammattilaisuus oli päättynyt jo aiemmin. Kun rikkonainen Fulham-pesti keväällä 2008 päättyi ja Litmanen palasi toistamiseen FC Lahteen, jalkapallo oli hänelle hänen omienkin sanojensa mukaan enää harrastus – rakas harrastus kyllä, mutta silti harrastus. Lahdessa pelaaminen ei edellyttänyt sataprosenttista omistautumista lajille, eikä hän siihen Suomessa olisi muutenkaan enää päässyt. Litmanen alleviivaa kirjassaan usein eroa ulkomailla vallitsevan jalkapalloammattilaisuuden ja Suomen kotikutoisen ammattilaisyritelmän välillä. Huipulle tähtäävää nuorukaista tämä ero ei hillinnyt, mutta kaiken kokeneeseen veteraaniin se ei voinut olla vaikuttamatta.

Litti vauhdissa entisten maailmantähtien kansoittamassa turnauksessa Genevessä tammikuussa 2014. Kuva: Ludovic Péron / Wikimedia Commons

Litmanen toteaa olleensa todennäköisesti vaikuttamassa siihen, että kymppipaikan pelaajat mielletään Suomessa enemmän keskikenttäpelaajiksi kuin hyökkääjiksi. Hän myös näkee itsensä pelaajana, joka näytti esimerkillään että suomalaisen amatööriryteikön läpi on mahdollista raivata tiensä ammattilaisapajille. Kumpikin väite on helppo hyväksyä, ja mielestäni ensimmäinen sisältää melko tärkeän pelitavallisen huomion. Litmanen luokitellaan Suomessa yleensä tyyppiesimerkiksi klassisesta kymppipaikan pelaajasta, joka karsiutui jalkapallon evoluutiosta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ajaxiin lähtiessään Litmanen ei kuitenkaan edes ollut kymppipaikan pelaaja kuten ei Suomessa ollut kukaan muukaan. Peliä rakentava, vapaassa roolissa pelaava kymppi oli vieras ajatus sekä perinteisen miesvartioinnin kahlitsemissa suomalaisseuroissa että astetta modernimmissa, aluepelin ja 4-4-2:n kanssa flirttailevissa seuroissa.

Suomalaisessa jalkapallossa Jari Litmanen oli pikemmin ensimmäinen kuin viimeinen kymppi. Kun Litmasesta kehittyi maailmanluokan pelaaja Ajaxin kymppipaikalla, hän määritteli uudelleen sen miten pelipaikka Suomessa nähtiin ja jopa antoi sille nimensä. 1990-luvun lopulla ”litmasia” ilmestyi monen suomalaisjoukkueen kokoonpanokaavioihin. Ominaisuuksiltaan he eivät tietenkään vastanneet täysin esikuvaansa – kukapa olisi – mutta monella heistä oli varsin samanlainen työnkuva. Litmasen esimerkki vauhditti nähdäkseni myös miesvartioinnin ja liberon katoamista ja siirtymää 4-4-2:sta 4-2-3-1:een. Aivan kuten Litmanen kirjassaan toteaa, numero 10 alettiin mieltää hyökkääväksi keskikenttäpelaajaksi, joka ei vain rakenna vaan jopa hallitsee peliä ja sen rytmiä. Muutos oli selvä aiempiin suomalaiskymppipaitoihin, jotka olivat enemmän ratkaisuja hakevia hyökkääjiä.

Kymppipaikan uudelleenmäärittelijä? Kuva: Petteri Lehtonen / Wikimedia Commons

Litmanen10-kirjan luettuani on todettava, että Jari Litmasessa ei lopulta ole hämmästyttävintä nerokkuuden rajat ylittävä peliäly, huippuunsa hiottu tekniikka, laaja syöttörepertuaari tai maalintekotaito, vaan juuri se ammattimaisuuden taso, jonka hän saavutti jo koulupoikana ja jolla hän pysyi lähes uransa loppuun saakka. Tämä oli se ominaisuus, josta hän myös ulkomaisissa seuroissaan sai eniten kiitosta. Se hämmästytti niin Ajaxissa ja Barcelonassa kuin Liverpoolissakin – kaikki perinteikkäitä ammattilaisjalkapallon keskuksia, joissa ammattimaisuuden pitäisi olla itsestään selvää. Sitä se kuitenkaan ei ollut. Neuroottisuuden rajamailla käyvä venyttely, mekaaniset palloharjoitteet ja tinkimätön jalkapalloilijan elämäntyyli tekivät Litmasesta ammattilaisuuden perikuvan, jollaisia kaikki huippupelaajat eivät todellakaan ole. 2000-luvun alun Ajaxin isolla egolla varustettu sukupolvi tulevia huippuja ei pystynyt edes naama peruslukemilla katselemaan suomalaisen rutiineja.

Litmasen kirjaa voisi käyttää oppikirjana ammattimaisuuden merkityksestä jalkapalloilijan uralle pyrkiville tai sen alkuun päässeille suomalaispelaajille. Se olisi syytä antaa tenttikirjaksi ainakin Joel Pohjanpalolle ja Eero Markkaselle.  Mitä kirjan laatuun tulee, siitä tehdyt arviot ovat mielestäni olleet perusteltuja. Toistoa on kieltämättä paljon, ja toisinaan kirjasta paistaa läpi melko kirkkaasti, että tekijän ja hänen tuttujensa muistin ja Urheilumuseon tietopalvelun toteuttaman tilastopaketin lisäksi muuta lähdeaineistoa ei juuri ole käytetty. Esimerkiksi tuoreessa muistissa olevat Fulham- ja Malmö -vaiheet saavat suhteettoman paljon huomiota verrattaessa esimerkiksi kultaisiin Ajax-vuosiin. Niiden yksityiskohdat lienevät jo Litin muistissa sulautuneet yhdeksi suloisen makeaksi klöntiksi, josta on vaikea enää eristää palasia suurennuslasin alle. Sama tosin koskee useimpia meistä, jotka saimme niitä todistaa.

Ehkäpä kirjan tekotapaakin olisi voinut harkita. Litmasen itsestään keräämä ainutlaatuinen lähdeaineisto olisi jonkun hyvin kirjoittavan ja tutkimuskohdettaan haastavan ulkopuolisen tulkitsijan käsissä voinut tuottaa vaikka mitä. Viime kädessä Kuninkaalla jos kenellä on kuitenkin oikeus toteuttaa historiahankkeensa niin kuin itse haluaa. Tieto-Finlandia tai Vuoden urheilukirja olivat tässä tuskin tavoitteena.

Suomen ensimmäinen jalkapallomaajoukkue osa 3

Voitettuaan Italian ja Venäjän Suomi oli Tukholman olympialaisten 1912 välierissä. Kuinka joukkueelle sitten kävi, siitä tässä tekstissä. Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen aiemmista vaiheista tässä ja tässä tekstissä.

”Pelaajamme olivat kuitenkin koko sen päivän olleet hyvällä tuulella (ei sentään kännissä, mitä ’hyvä tuuli’ saattaa myös merkitä)” – Kaarlo Soinio, Suomen Urheilulehden olympianumero, elokuu 1912

Kaarlo Soinion kommentti Suomen tunnelmista ennen Tukholman olympialaisten välieräottelua on suoruudessaan hieman erikoinen, mutta kertoo ainakin siitä, että suomalaiset lähtivät ennakkoluulottomasti kohtaamaan Iso-Britanniaa. Se toki puhuu jälleen myös sen puolesta, ettei alkoholin vauhdittama railakas juhliminen ollut maajoukkueen reissuilla mitenkään epätavallista. Sen todistivat myös myöhemmät tapahtumat Tukholmassa.

Selvin päin pelaamisen lisäksi hyvät lähtökohdat Iso-Britanniaa vastaan antoi pelitaktiikan suunnittelu. Suomen välihyökkääjiä oli ennen peliä kehotettu pelaamaan mahdollisimman alhaalla puolustuksen tukemiseksi. Tästä lienee johtunut myös työteliään Artturi Nyyssösen ja teknisen Jarl Öhmanin pelipaikkojen vaihtaminen päittäin. Välihyökkääjäksi siirretyn Nyyssösen kerrottiin pelanneen ottelussa lähes neljäntenä tukimiehenä.

Suomi todisti Iso-Britanniaa vastaan, että 2-3-5 -ryhmitystä saattoi soveltaa puolustavassakin pelitavassa.

Råsundan nelituhatpäinen yleisö sai todistaa odotetunlaista näytelmää. Englantilaiset punoivat pallon kanssa kuvioitaan jo alkuminuuteilla lähes leikittelevästi ja hätyyttelivät toistuvasti August Syrjäläisen vartioimaa maalia. Maalinteon ottelussa aloitti kuitenkin suomalaispelaaja, kun Jalmari Holopainen ohjasi pallon omaan maaliin jo minuuttien pelin jälkeen. Brittien toistakaan maalia ei tarvinnut odottaa pitkään – tekijänä tällä kertaa hyökkääjä Harold Walden.

2-0 -tilanteessa peli oli käytännössä selvä, mutta yllättävää oli, että Suomi onnistui pitämään pelin näissä lukemissa lähes loppuun saakka. Toisen puoliajan alussa Suomi pelasi turnauksensa parasta peliä ja kolisutti maalipuita kahdesti maalivahti Ronald Brebnerin takana. Kavennusmaali olisi ollut turnauksen suurimpia sensaatioita. Suurin syy Suomen hyvään ja Iso-Britannian huonoon vaiheeseen oli luonnollisesti se, että ottelu ratkesi periaatteessa jo ensiminuuteilla, mutta osasyy oli nähdäkseni Suomen taktiikassa. Suomen saadessa pallon alhaalla pelanneet välihyökkääjät kykenivät jatkuvasti lähettämään pitkiä ristipalloja tyhjään tilaan brittipuolustuksen selustaan, ja kun brittien puolustukseen osallistui kaikesta päätellen vain kaksi miestä, sai Suomikin tilanteita. Pallon menettäessään britit olivat vaikeuksissa.

Ottelun lopussa Suomen ote viimein herpaantui ja Walden ja Vivian Woodward iskivät loppunumeroiksi 4-0. Tulos oli kuitenkin Suomelle varsin hyvä. Iso-Britannian joukkue koostui muiden joukkueiden tavoin amatööripelaajista mutta varsin tasokkaista sellaisista, sillä suuri osa heistä pelasi amatööristatuksella Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla. Esimerkiksi Suomea kahdella maalilla kurittanut Harold Walden oli olympialaisia edeltäneellä kaudella 1911/1912 1. divisioonan – tuolloin ylimmän sarjatason – keskikastiin sijoittuneen Bradford Cityn paras maalintekijä. Osa brittipelaajista loi myös uraa ammattilaisena Tukholman jälkeen. Heihin kuului myös turnauksen paras pelaaja, Tottenhamin Vivian Woodward, jonka pallonhallintaa Keppari Soiniokin olympiaraportissaan ihasteli.

Iso-Britannian jälkeen Suomi kohtasi pronssiottelussa Hollannin. Otteluun valmistauduttiin eri menetelmillä kuin brittejä vastaan: suomalaiset pyhittivät otteluiden välissä olleen päivän levon sijaan juhlimiselle. Kunniakkaalle tappiolle kohotettiin Tukholman yössä malja jos toinenkin. Vitsit mahtoivat heinäkuun 4. päivän aamuna olla vähissä, kun saapui tieto, että pronssista pitäisi pelata jo iltapäivällä.

Tukahduttavan kuumassa säässä krapulaisen joukkueen pelihuumori kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen hollantilaiset iskivät nopeasti neljä maalia. Lopputulos oli nöyryyttävä 9-0 -tappio. Suomalaisten esiintymisestä suivaantunut, katsomossa luultavasti itsekin krapulaisena kärvistellyt Kaarlo Soinio kuvasi jälkikäteen häpeällistä esitystä maajoukkueen kaikkien aikojen huonoimmaksi peliksi. Aiempien pelien yritteliäästä puolustuspelistä ja vauhdikkaista hyökkäyksistä ei ollut tietoakaan; palloa summittaisesti potkineet suomalaiset tuntuivat vain haluavan kentältä pois.

Suomen kokoonpano pronssiottelussa Hollantia vastaan. Ainoa pelaajamuutos välierään nähden oli voimistelujoukkueesta palannut Lauri Tanner. Muutos saattoi olla pakon sanelema, sillä Ragnar Wickström oli pelannut puolikuntoisena avauspelissä saamansa kolhun jälkeen.

Heikosta viimeisestä pelistä huolimatta suomalaiset saivat Tukholmassa sitä, mitä hakivatkin – tärkeää oppia kansainvälisen jalkapallon luonteesta. Eino Soinio jakoi jälkeenpäin Tukholman olympiajoukkueet kahteen tyyliluokkaan: niihin, jotka harjoittivat skotlantilaista lyhytsyöttöpeliä ja niihin, jotka ”harrastivat erittäin halukkaasti juosta ja potkia -peliä”. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, kummassa Suomi oli. Lyhytsyöttöpelin proponentit saivat kiitosta myös Kepparilta. Hän totesi kaukonäköisesti, että ilman nurmikenttiä vastaavaa ”kutomista” ei Suomessa tulla oppimaan, kuten ei monia muitakaan ”triksejä”. Ihmetellen hän kertoi nähneensä monen puolustajan heittäytyvän ”jalat edellä vastustajan kulettamaa palloa kohti ja sitten nopealla ylösnousulla tai makuulta toimittavan pallon omille”. Liukutaklausta ei hiekkakenttien Suomessa luonnollisesti tunnettu.

Suomen pelaajat saivat neljänneksi sijoittumisen johdosta palkinnoksi Ruotsin jalkapalloliiton hopeisen mitalin. Samalla mitalilla palkittiin mitalipeleistä pudonneiden maiden kesken järjestetyn sijoitusturnauksen voittaneen Unkarin pelaajat. Kyse oli siis oikeastaan palkintomitalista eikä muistomitalista.

Suomen ensimmäisen jalkapallomaajoukkueen tarina päättyi Tukholmassa. Seuraavan maaottelun Suomi pelasi vasta kahden vuoden päästä ja sitä seuraavaa saatiin ensimmäisen maailmansodan takia odottaa sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tällöin kyseessä oli jo aivan eri ryhmä: Tukholman olympiajoukkueesta vain Eino Soinio, Ragnar Wickström ja Jarl Öhman saivat tililleen maaotteluita olympialaisten jälkeen.

Osa Tukholman kävijöistä jätti jalkapallon kokonaan, osa puolestaan loi aikaansa nähden varsin komean jalkapallouran. Eino Soinio voitti HJK:ssa ja HPS:ssa yhteensä yhdeksän Suomen mestaruutta ja kuului maajoukkueen vakiokalustoon vielä 1920-luvulla, kuten ”Rankku” Wickströmkin. Erikoisin urapolku oli Bror Wibergillä. Teknisestä taidostaan tunnettu Wiberg rekrytoitiin heti olympiakesän jälkeen pietarilaiseen Nevsky-nimiseen seuraan, jonka hän jätti pian saatuaan paremman tarjouksen kilpailevasta Sport -seurasta. Hänelle järjestettiin työpaikka paikallisesta steariinitehtaasta, mutta työskentely oli ilmeisesti lähinnä nimellistä. Avoin jalkapalloammattilainen turkulaislähtöinen välihyökkääjä ei ollut, mutta lähes varmasti jonkinasteinen puoliammattilainen – 40 vuotta ennen Aulis Rytköstä!

Wibergin Pietarin pelien kohokohta nähtiin vain muutamia kuukausia Tukholman jälkeen. Tuolloin hän iski Pietarin yhdistetylle joukkueelle maalin Venäjän ensimmäisessä jalkapallomestaruusturnauksessa – jossa kilpailivat kaupungit, eivät seurat – ja sai juhlia muun joukkueen tavoin Venäjän ensimmäistä jalkapallomestaruutta. Seuraavan vuoden turnauksessa hän pelasi loppuottelun hävinneessä joukkueessa, ulkomaalaiskiintiön vuoksi nimellä Boris Rudolfovitš. Pelaamisen mahdollisti Wibergille myönnetty Venäjän kansalaisuus. Wibergin jälkeen kului sata vuotta ennen kuin seuraava suomalaispelaaja juhli kansallisen kilpailun titteliä Venäjällä. Toukokuussa 2012 siinä onnistui Venäjän Cupin CSKA Moskovan riveissä voittanut Roman Eremenko, joka Wibergin tavoin vaikutti keskeisesti voittoon iskemällä pelissä maalin.

Lisää Bror Wibergistä tässä Jaakko Mäntyrannan artikkelissa, joka on julkaistu In Bed With Maradona -sivustolla.