Vierailu Virsligassa

Riikaa ja Latviaa ei tunneta jalkapallostaan, mutta kyllä kuningaslajia Baltiassakin pelataan. Kävin katsomassa, minkälaista.

Latvialaiseen jalkapalloon liittyvät mielleyhtymät kietoutuvat pääasiassa sopupelien, vähäisten yleisömäärien ja taloussotkujen ympärille. Suomalaisille jalkapallofaneille Virsligaa teki viime vuonna tutuksi Mostagh Yaghoubi, joka huuhtoutui Jūrmalan kuuluille hiekkarannoille tultuaan heitetyksi yli laidan Moskovan Dynamosta. Mosa puki FK Spartaks Jūrmalan värit ylleen vastentahtoisesti kuudessa ottelussa, jotka tuottivat yhden maalin ja epäilemättä aimo annoksen harmitusta jalkapallouran käydessä tyhjää maassa, jossa ajallaan maksetut palkat ovat harvinaisuus.

Viime sunnuntaina Riikassa käydessäni todistin Virsligan kärkikamppailua Skonto FC:n ja FK Liepājan välillä. Pelipaikkana oli Riikan keskustassa sijaitseva Skonto stadion, vuonna 2000 valmistunut Latvian maajoukkueenkin käyttämä jalkapallostadion. Kovin kauniiksi stadionia ei voi kehua. Toisen päädyn kohdalla ammottaa näkymä osittain joutomaaksi jätetylle korttelille ja pienelle parkkipaikalle, josta ne, ketkä eivät halua maksaa kolmea euroa pääsylipusta, voivat seurata peliä hyviltä paikoilta. Toisella puolella pääkatsomo jatkuu vain kentän puoleen väliin; loppua päätyä koristaa Skonto hallen punainen metalliseinämä. Jyrkät, lähellä kenttää sijaitsevat sivukatsomot ovat sentään melko hyviä paikkoja katsella jalkapalloa.

Toukokuisessa auringonpaisteessa kohdanneissa seuroissa tiivistyy monia trendejä latvialaisen jalkapallon lähihistoriasta. Skonto FC on aiempien riikalaisten menestysseurojen raunioille vuonna 1991 perustettu nippu, joka voitti perustamisensa jälkeen 14 kertaa peräkkäin Latvian mestaruuden ja tuotti Latvian maajoukkueelle pelaajasukupolven, joka sensaatiomaisesti selvitti tiensä vuoden 2004 EM-kisoihin. Viime vuosina seuran hegemonia on päättynyt, mutta paikka huipun tuntumassa säilynyt. Kolme peräkkäistä kakkostilaa Virsligassa ja kelpo esitykset Eurooppa-liigan karsinnoissa kesällä 2013 eivät kuitenkaan estäneet seuran ajautumista konkurssin partaalle viime vuonna.

Skonton ongelmat alkoivat, kun seuran pääsponsori löi rahahanat kiinni kesällä 2013. Seuraavat puolitoista vuotta olivat jatkuvaa taistelua pelaajien palkanmaksun ja muiden taloudellisten velvoitteiden täyttämisen kanssa. Taistelu näytti jo hävityltä, kun Latvian veroviranomaiset jäädyttivät Skonton taloudellisen toiminnan maksamattomien verojen vuoksi lokakuussa 2014, ja Latvian jalkapalloliitto lätkäisi seuralle mestaruusmahdollisuudet vieneen pisterangaistuksen. Tässä vaiheessa olisi voinut kuvitella, että peli olisi vihelletty päättyneeksi. Skonto kuitenkin kykeni tavalla tai toisella selvittämään pelaajien palkkasaatavat, ja myös Virsligan lisenssin ehtona ollut maksusuunnitelma jäljellä olevien velkojen hoitamiseksi hyväksyttiin. Hiljattain se sai siunauksen myös UEFA:lta Eurooppa-liigan lisenssin muodossa. Seuralla on edelleen velkaa satoja tuhansia euroja, joten kuivilla se ei ole.

FK Liepājaa puolestaan ei voi kutsua varsinaiseksi perinneseuraksi, sillä se on hieman yli vuoden ikäinen. Seura on koottu FK Liepājas Metalurgsin, pääsponsorinsa metallitehtaan mukana nurin menneen liepajalaisseuran, jäänteistä. Seurakuolema ei tuonut katkosta liepajalaiseen pääsarjajalkapalloiluun, sillä uusi seura ei joutunut selvittämään vanhan seuran velkataakkaa ja sai vieläpä aloittaa suoraan sen paikalta Virsligassa. Seuran presidentiksi puhuttiin 35-vuotias latvialainen jalkapalloikoni Māris Verpakovskis, jonka nimi löytyy edelleen myös pelaajaluettelosta hyökkääjien kohdalla.

Isoimpien seurojen talousvaikeuksien katsomista sormien läpi selittää se, että jos lisenssiehdot olisivat tiukemmat, Virsligassa tuskin pelaisi joukkueita lainkaan. Talousongelmat ovat arkipäivää liigan jokaiselle seuralle huolimatta siitä, että pelaajille maksettavat palkat liikkuvat pohjalukemissa. Tällä kaudella liigaan osallistuu vain kahdeksan seuraa, sillä edellisen kauden kymmenestä seurasta kaksi ajautui konkurssiin viime kauden päätteeksi, eikä korvaajia löytynyt. Suuri ihme ongelmat eivät ole, sillä suurimpienkaan seurojen yleisökeskiarvoja ei lasketa tuhansissa vaan sadoissa katsojissa. Ottelussa, jota olin seuraamassa, katsojia oli viitisen sataa. Tällaisia lukemia on tietysti hankala myydä sponsoreille.

Millaista jalkapalloa Latviassa sitten pelataan? Sunnuntain pelin perusteella melko vauhdikasta mutta taktisesti ja teknisesti köyhää: pelaajat liikkuivat ja taklasivat aggressiivisesti, mutta ajautuivat jatkuvasti vaikeuksiin louhikkomallisen pallonhallinnan ja puutteellisen peliälyn vuoksi. Heikkoja kosketuksia ei voi selittää edes kentän kunnolla, joka oli erinomainen.

Peliin lähdettiin hieman yllättävistä asetelmista, sillä vastikään perustettu Liepāja johti sarjaa Skonton ollessa muutaman pisteen päässä neljäntenä. Liepāja osoitti pelin aikana kuitenkin asetelmat melko hyvin paikkansa pitäviksi. Se otti alusta saakka ottelussa hallinnan ja rakenteli toisinaan melko hyviä syöttöyhdistelmiä keskikentällä. Joukkueen kulmakivenä puolustuksen edessä hääräsi pienikokoinen ja tekninen argentiinalainen Leonel Strumia, jolla eväät saattaisivat riittää korkeammallekin tasolle.

Skonto tyytyi puolustamaan melko konservatiivisella 4-1-4-1 -pelijärjestelmällä ja hakemaan tilanteita vastahyökkäyksillä. Skonton mielenkiintoisimpiin nimiin kuuluu 20-vuotias hyökkääjä Vladislavs Gutkovskis, joka viime kaudella iski Virsligassa peräti 28 maalia. Vasemmalla laidalla pelannut isokokoinen ja juoksuvoimainen lahjakkuus tuonee Skontolle lähitulevaisuudessa arvokasta täytettä kassalipastoon, vaikka vaikuttikin tekniikaltaan vielä raa’an oloiselta. Toinen mahdollinen rahanlähde on maajoukkueen portteja kolkutteleva keskushyökkääjä Artūrs Karašausks, joka väläytteli pelissä varsinkin nopeuttaan.

Vladislavs Gutkovskis saapuu tervehtimään fanejaan ottelun jälkeen.

Skonton reaktiivinen ja Liepājan proaktiivinen lähestymistapa olivat molemmat sinänsä toimivia, sillä kumpikin sai luotua runsaasti maalipaikkoja. Skonto siirtyi johtoon ensimmäisellä puoliajalla kulmapotkusta, jonka puski sisään keskuspuolustaja Renārs Rode. Tämän jälkeen Liepāja kiristi ruuvia ja sai luotua useita hyviä tekopaikkoja, jotka kaikki tuhlattiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Joukkueen puolustukseksi on sanottava, että epäonneakin oli, sillä pallo kolisutti maalipuita kahdesti. Skonton viimeistely oli yhtä luokatonta. Ottelun lopussa toistui useasti kuvio, jossa innokas hyökkääjä tuhosi lupaavan vastaiskun juoksemalla kuin kiskoilla katsomatta ympärilleen menettäen sitten pallon huonoon kosketukseen samalla kun turhautuneet pelikaverit levittelevät käsiään vapaissa asemissa vieressä.

Oma lukunsa on omistettava Skonton valmentajalle Tamaz Pertialle. Eksentrisen georgialaisen valmentajaura alkoi Dinaburg Daugavpilsissä vuonna 2008. Oltuaan pestissään vuoden Pertia tuomittiin sopupeleistä elinikäiseen toimitsijakieltoon, ja Dinaburg potkittiin ulos sarjasta. Latvialaiseen tapaan Pertian toimitsijakielto kumottiin nopeasti, ja mies saattoi jatkaa uraansa Daugava Daugavpilsissä – Dinaburgin paikalle perustetussa ”uudessa” seurassa. Skontossa mies on ehtinyt vaikuttaa parin vuoden ajan.

Valmentajana mies tuntuu edustavan samaa koulukuntaa kuin Shefki Kuqi. Sharpisti tummansiniseen, hyvin istuvaan pukuun pukeutunut Pertia ei ollut sunnuntain pelin aikana hetkeäkään hiljaa, vaan huusi raivokkaasti omille pelaajilleen ja toisinaan myös vastustajille ja tuomarille. Silmätikukseen mies otti jo pelin alkuvaiheessa oman joukkueensa keskikenttämiehen, tarttuvan nimen omaavan Artūrs Pallon, jonka jokainen liike tuntui Pertian mielestä olevan väärä. Pallon eksyneistä katseista vaihtopenkin suuntaan näki, kuinka hyvin rakentava palaute meni perille. Kyykytys sai loogisen päätöksen, kun Pertia nöyryytti miestä ottamalla hänet vaihtoon vain muutamia minuutteja ennen taukovihellystä.

Ekskursio latvialaisen jalkapallon pariin oli odotuksiin nähden varsin viihdyttävä. Pelissä riitti vauhtia ja tapahtumia: ainoastaan kummankin joukkueen ala-arvoinen viimeistely piti lukemat 1-0 -tilanteessa loppuun saakka. Riikan kävijöille voikin suositella Skonto stadionilla piipahtamista. Latvialaisen jalkapallon lähihistorian perusteella voi todeta, että vaikka Skonto kaatuisi talousvaikeuksiin, uutta riikalaista jalkapalloseuraa ei pitkään tarvitse odotella.

Paatelaisen puolustukseksi

Huuhkajien päävalmentaja Mixu Paatelainen on joulukuusineen teilattu mediassa ja kannattajien puheissa tuloksellisesti heikon EM-karsintojen alun jälkeen. Tässä tekstissä erittelen kritiikin syitä, ennakoin tulevaa Pohjois-Irlanti -vierasottelua ja pohdin tulisiko joulupuusta ja Mixusta luopua vai ei.

Mixu Paatelaisesta ja joulukuusesta on tullut jalkapallofanien ja median puheissa symboli kaikelle sille, mikä Suomen A-maajoukkueen pelissä on vikana. Mikäli asiaton kritiikki rajataan ulos, Paatelaista on syytetty muun muassa joukkueen ajamisesta tuloksetonta pallonhallintaa painottavaan näpertelyyn, pelaajien taitotasoon nähden liian vaativasta pelisysteemistä, tilastojen vääristelystä oman pelifilosofian tukemiseksi, väärien pelaajien valitsemisesta, pelaajien väärästä roolittamisesta, väärien pelaajien väärästä roolittamisesta, sekä kyvyttömyydestä käsitellä medialta tulevaa kritiikkiä.

Paatelaisen saamassa kritiikissä on tuttuja piirteitä kymmenen vuoden takaa, jolloin kohteena oli Antti Muurinen ja Muurisen suosima 4-2-3-1 -pelijärjestelmä. Mursu ulos -kansanliike eteni lopulta loogiseen päätepisteeseensä, kun Muurinen vapautettiin sopimuksestaan kesäkuussa 2005 kannattajien organisoiman mielenosoituksen ja Hollannille murskaavasti hävityn kotiottelun jälkilöylyissä. Erikoisena paradoksina Muurisen yhtenä syntinä pidettiin haluttomuutta muuttaa systeemiä laiturittomaksi ja ottaa näin kaikki irti keskikentän keskustan laajasta pelaajatarjonnasta – toisin sanoen muuttaa se sellaiseksi, jota nyt haukutaan.

Päävalmentajan ja pelitaktiikan syyttäminen huonoista tuloksista on tyypillisin tapa reagoida oman joukkueen huonoihin tuloksiin. Sen taustalla vaikuttaa kannattajien usko siihen, että asiat väistämättä parantuvat, kun niitä muutetaan, mikä erottaa ajattelun urheilujärjestöistä, jotka suurimman osan historiastaan ovat ajatelleet päinvastaisesti. Kriittisissä Huuhkaja-puheenvuoroissakin on esiintynyt kommentteja, että ihan sama mitä tehdään, kunhan jotain tehdään, ja eihän se ainakaan huonommin voi mennä. Sanoisin, että kyllä voi.

Uusi pelijärjestelmä tai valmentaja on harvoin sellainen taikasauva, joksi sitä tunnutaan uskovan. Jos Paatelainen laitettaisiin nyt pihalle, ja joulukuusi kaadettaisiin täysin uuden pelijärjestelmän tieltä, tulokset pysyisivät todennäköisesti samanlaisina ja Huuhkajien pallollinen peli heikkenisi, kun pitkään harjoitelluista hyökkäys- ja puolustuspelin malleista luovuttaisiin. Kriittisin hetki EM-karsinnoissa ei ole se hetki, jolloin päävalmentajaa kannattaa vaihtaa.

Onko 4-3-2-1 sitten täysin kelvoton järjestelmä? Paatelainen on puolustanut Suomen pelitapaa tilastoilla, jotka muun muassa kertovat, että Suomi on luonut lohkossaan tähän mennessä eniten maalipaikkoja ja syötellyt kaikista karsintajoukkueista toiseksi parhaalla prosentilla omille. Tilastoissa toki painottuu ”helppo” Färsaaret-peli, mutta myös Romaniaa, Unkaria ja Kreikkaa vastaan Suomi loi vähintään yhtä paljon kelvollisia maalipaikkoja kuin vastustajansa häviten silti peleistä kaksi. Mixu on sanonut, että ei voi itse mennä laittamaan palloa maaliin, ja vaikka tämä tuntuu vastuun pakoilulta ja pelaajien syyllistämiseltä, on siinä olemassa pointti. Maajoukkueen valmentaja ei voi parantaa pelaajien viimeistelytaitoa, sillä se työ tapahtuu aivan muualla, mutta hän voi taustatiimeineen vaikuttaa siihen, millaiset edellytykset pelaajat saavat maalintekoon, eli kehittää pelitapaa niin että se tuottaa maalipaikkoja. Tilastot kertovat, että juuri tässä maajoukkueen valmennus näyttäisi vähintään tyydyttävästi onnistuneen.

Maalipaikkojen tuhlailun lisäksi karsintojen alkua ovat sävyttäneet alokasmaiset pelaajien tekemät virheet. Puutteellisen valmennuksen osuutta virheisiin on maajoukkueen ulkopuolelta hyvin vaikea selvittää. Emme voi tietää, kuinka paljon harjoituksissa on kiinnitetty huomiota esimerkiksi negatiivisiin tilanteenvaihtoihin, eli pallonmenetystä edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin. Nykyjalkapallossa yksi joukkueen tärkeimmistä taktisista taidoista on kyky menettää pallo oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä esimerkiksi tilanteessa, jossa Kappe Hämäläinen antoi pallon vastustajalle ennen Romanian avausmaaliin johtanutta kulmapotkua. Kuten Kimmo Eronen viime syksyn jutussaan Jalkapallolehdessä kiteytti, pitkän hyökkäyksen ensisijainen tavoite ei ole maalipaikka, vaan "kontrolloitu negatiivinen tilanteenvaihto". Jos tässä onnistutaan, pallonhallinta ei ole näennäistä, vaikka se ei maalipaikkoja tuottaisikaan.

Suurin osa syksyn karsintapelien virheistä oli luonteeltaan sellaisia, että päävalmentajan syyttäminen niistä on melko kaukaa haettua. Niklas Moisanderin Färsaarille lahjapakettiin käärimää avausmaalia kukaan ei voinut ennakoida. Sama koskee sitä virheiden sumaa, joka johti Romania-pelin avausmaaliin. Hämäläisen lisäksi maalin kätilöinä olivat kulman jälkeen katseellaan puolustaneet Jarkko Hurme ja Niki Mäenpää sekä väärin perustein kulmalipulle osoittanut erotuomari. Alex Ringin hölmö ulosajo välittömästi maalin jälkeen on oma surullinen lukunsa. Henkilökohtaisten virheiden, olipa Mixu niihin osallinen tai ei, seurauksena Suomi ei ole päässyt hyödyntämään juuri lainkaan joulukuusen tarjoamia mahdollisuuksia pallollisena puolustamiseen.

Huuhkajien pelaajien soveltuvuudesta joulukuuseen ja Mixun pelitapaan käydään jatkuvaa keskustelua. Pelitavan puolesta puhuu erityisesti puolustuspää. Kunnossa ollessaan nousevat laitapuolustajat Jere Uronen ja Kari Arkivuo ovat eri kaliiberin pelaajia kuin yksikään suomalainen laitahyökkääjä tällä hetkellä. Lisäksi Suomella on Niklas Moisanderissa pallollisesti vahva, mutta ilmataisteluissa melko kevyt toppari, joka soveltuu parhaiten proaktiiviseen pelityyliin. Maajoukkueen ykköstähden Roman Eremenkon ominaisuudet puolestaan antavat mahdollisuuden sijoittaa hänet sekä rakentajaksi alaoksalle että ratkaisijaksi yläoksalle. Nykyisessä maalivireessään Romaa on tosin vaikea nähdä muussa kuin jälkimmäisessä roolissa. Vasemman välihyökkääjän paikka on kaukovetoja viljelevälle oikeajalkaiselle pelaajalle jopa otollisempi kuin perinteinen kymppipaikka, sillä siinä liikesuunta on viistosti maalia kohti, ja kulma on optimaalinen oikean jalan laukauksille.

Huuhkajien joulukuusi saattaisi Windsor Parkilla näyttää esimerkiksi tältä. Ringin ja Sparvin seuraksi alaoksalle ovat tyrkyllä Lamin lisäksi Joni Kauko ja Rasmus Schüller. Hyökkääjistä avauspaikkaa kärkkyy Joel Pohjanpalo.

Jos ja kun Suomi lähtee Pohjois-Irlantiin joulukuusella ja samalla mentaliteetilla kuin aiemmissa peleissä, tulee se pitämään palloa enemmän kuin suoraviivaisesti hyökkäävät britit. Avainkysymyksiä on kaksi: osaako Suomi menettää pallon hallitusti oikealla sektorilla kenttää, ja onko joukkueen murtautumisvaiheen peli kehittynyt niin että maalipaikkoja saadaan luotua myös yläoksan pelaajille. Syksyn peleissä tilanteet kasaantuivat "väärille" pelaajille. Yläoksan miesten sijaan viimeistelyä harjoittelivat muun muassa laitapakit sekä keskikentän rakkikoira Perparim Hetemaj, joka on seurajoukkueessaan Chievossa pelannut reilusti yli 100 ottelua maaleitta.

Karsinta-avauksen jälkeisen kritiikin henkilöityminen Paatelaiseen on ainakin sikäli positiivista, että se vie huomiota pois pelaajista, jotka sitä kenties enemmän ansaitsisivat. On Mixukin toki tehnyt virheitä: esimerkiksi Eero Markkasen valitseminen Berat Sadikin edeltä viime syksyn peleihin oli täysin käsittämätön ratkaisu. Parannettavaa olisi myös Mixun media-esiintymisissä, mutta niin olisi myös mediassa. Mixun ja median välille syksyllä syttyneen salamasodan ensimmäiset laukaukset ampui keltainen urheilulehdistö, joka väitti perättömästi, että Palloliitto olisi Unkari-pelin jälkeisessä kriisipalaverissa päättänyt kaventaa Mixun valtaa päävalmentajana. Paatelaisen tunnepitoinen reaktio oli yliampuva, mutta parempi kohde kritiikille olisi silti se taho, joka huhusta oli vastuussa.

Kaikesta edellisestä huolimatta jalkapallo on pohjimmiltaan urheilua, jossa ratkaisevaa ei ole positiivisuus vaan tulokset. Tästäkin syystä Huuhkajien päävalmentajan pestiin tarttuminen on – Roy Hodgsonin esimerkistä huolimatta – uhkarohkea valinta: pelaajamateriaali ei ole kaksista, tulokset ovat olleet huonoja viimeiset sata vuotta, ja kasvaneen kannattajakunnan odotuksissa siintää niistä huolimatta kisapaikka. Jos Pohjois-Irlannista ei tule voittoa, Paatelainen tuskin haluaa itsekään jatkaa. Ja jos haluaisikin, kesäkuussa kotona hävitty karsintaottelu ja sitä edeltänyt kannattajien mielenosoitus pakottaisivat jo Pertti Alajankin reagoimaan. Déjà-vu.

Seurakuolemat – myytti vai todellisuutta?

Jalkapalloseuran katoaminen kartalta on kestopuheenaihe suomalaisessa jalkapallossa. Kuinka todellinen uhka oikeastaan on kyseessä?

Hiljattain suomennetussa Soccernomicissa Simon Kuper ja Stefan Szymanski purkavat useita myyttejä kansainvälisestä jalkapallosta. Yksi niistä liittyy jalkapallofanin pahimpaan jalkapalloilulliseen pelkoon: siihen, että oma seura katoaa. Kuperin ja Szymanskin mukaan pelko on todellisuudessa perätön. Jalkapalloseurat kestävät taloudellisesti ja poliittisesti epävakaita kausia huomattavasti paremmin kuin monet muut organisaatiot: esimerkiksi suurin osa 1920-luvun Englannissa vaikuttaneista liikeyrityksistä on kadonnut 1900-luvun lamojen ja sotien vanavedessä, mutta valtaosa tuolloin ylimmillä sarjatasoilla pelanneista seuroista pelaa edelleen jotakuinkin samalla tasolla.

Syiksi seurojen kestävyydelle kirjoittajat esittävät muiden urheilulajien ja ajanvietteiden kehnoja mahdollisuuksia kilpailla kuningaslajin kanssa ihmisten vapaa-ajasta – heijastellen suurten jalkapallomaiden kasvateille tyypillistä arroganssia – sekä seurojen vankkaa alue- ja kannattajasidonnaisuutta. Seurojen köyhtyminen ja velkaantuminen koituvat harvoin niiden kohtaloksi: erilaiset velka- ja yritysjärjestelyt yhdistettynä pudottautumiseen paria sarjatasoa alaspäin yleensä riittävät pinnalla pysymiseen, ja jos eivät riitä, kannattajat pelastavat seuran sillä konkreettisimmalla tavalla – ryhtymällä itse pelaajiksi. Pääpointtina kirjoittajilla on, että jalkapalloseurat, toisin kuin liikeyritykset, selviävät kriiseistään, koska useimmat heidän ”asiakkaistaan” pysyvät seuran takana, oli sen tarjoama ”tuote” kuinka huonoa tahansa.

Soccernomicsin teoretisointi ei äkkiseltään tunnu pätevän Suomeen sovellettuna. Suomessa ei ole vuosisadan pituisia ammattilaisjalkapallon perinteitä, eikä valtavia seurayhteisöjä, joiden voisi luottaa pitävän seuransa hengissä tavalla tai toisella. Käytäntökin on osoittanut, että menestys pääsarjatasolla voi vaihtua hyvinkin nopeasti päättymättömään alasarjojen arkeen.

Kun jalkapallokartalta kadonneita suomalaisseuroja tarkastelee lähemmin, voi kuitenkin huomata, että Kuperin ja Szymanskin väitteet eivät ole täysin kestämättömiä Suomenkaan kohdalla. Moni pääsarjatasolta kadonnut seura pyörittää edelleen laajaa junioritoimintaa, ja useimmilla on edustusjoukkue myös miesten sarjoissa. Esimerkiksi SM-sarjan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useasti voittaneet HPS ja Kiffen ovat kulkeneet viimeiset vuosikymmenet Kakkosen ja Nelosen välisellä hissillä. Osa seuroista on jopa onnistunut ponnistamaan takaisin kahdelle ylimmälle sarjatasolle: perinteikkäät FC Jazz, MP ja VIFK pelaavat kaudella 2015 Ykkösessä ja korpivaelluksella vuosia viettäneet HIFK, Ilves ja KTP Veikkausliigassa. Löytyypä alasarjoista myös kannattajien perustamat Jokerit FC ja TamU-k, joista jälkimmäinen on edennyt Neloseen ja kaavailee jo tulevaisuutta ilman jälkiliitettä. Kuriositeettina voi mainita seitsemän TUL:n mestaruutta 1920-luvulla voittaneen Kullervon, joka aloittaa tulevan kauden Helsingin Kutosessa kahden joukkueen voimin.

Suurimmat todelliset menetykset on koettu Lahdessa ja Oulussa. Kummankin kaupungin kohdalla syynä eivät ole olleet vain talousvaikeudet vaan seurafuusioiden seurauksena menetetyt perinteet ja vieraannutetut kannattajat. Reippaan ja Kuusysin, kahden kilpakumppanin, edustusjoukkueiden raunioille pystytetty FC Lahti on tyyppiesimerkki juurettomasta fuusioseurasta, jonka brändi ei yllä lähellekään edeltäjiään. Harva Lahden kannattajistakaan pitää seuraansa Kuusysin perillisenä. Yhtä vaikea oli se yhtälö, jonka pohjalta solmittiin oululaisen jalkapallon järkiavioliitto, AC Oulu.

Kuusysin historian menettäminen kuuluu suomifutiksen suuriin tragedioihin. ”Kyykän” tarunhohtoiset ottelut Euroopan mestarien cupissa kaudella 1985/1986 sekä koko 1980-luvun jatkuneet kamppailut HJK:n kanssa Suomen mestaruudesta ja Reippaan kanssa Lahden herruudesta ovat sellaisia seuraidentiteetin rakennuspalikoita, joita tarjotaan Suomessa hyvin harvalle seuralle. FC Lahdella ei ole juuri mitään tekemistä sen seuran kanssa, joka kamppaili tasaväkisesti Steaua Bukarestin kanssa paikasta mestarien cupin välierissä maaliskuussa 1986. Kuusysin nimi elää tänä päivänä enää juniorisarjoissa: vuonna 2013 sen edustusjoukkueen nimeksi vaihdettiin ankea mutta rehellinen FC Lahti Akatemia.

On paradoksaalista, että vastapainoksi ns. suuren yleisön vähäiselle kiinnostukselle maamme pääsarjajalkapalloa kohtaan Suomessa on verrattain paljon ihmisiä, jolle yksi jalkapalloseura merkitsee hyvin paljon. Vielä suurempi paradoksi on, että tämä ei ole ollut seuroille aina eduksi. Useammankin alemmille tasoille pudottautuneen tai pudotetun seuran on työntänyt alamäkeen paitsi surkea taloudenpito ja ammattitaidoton johtaminen, myös kyvyttömyys yhteistoimintaan. Tunteet pinnassa toistensa kanssa riitelevät kuppikunnat eivät sovi ainakaan omiin käsityksiini suomalaisista organisaatioista, niin stereotypisoivaa kuin tällainen ajattelu ehkä onkin, mutta suomifutiksessa kuppikuntaisuus on ollut ja on edelleen arkipäivää.

Viimeksi pohjakosketuksen on saavuttanut MyPa, jonka vaiheet viimeiseltä kahdelta vuodelta ovat sitä tuttua tarinaa. Kauden 2012 päätteeksi MyPa sijoittui vastoin kaikkia odotuksia kuudenneksi ja teki taloudellisen nollatuloksen, vaikka oli kauden alla menettänyt tärkeimmän tukijansa, paperitehtaan. Vuotta myöhemmin sillä oli velkaa satoja tuhansia euroja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut uuteen toimintasuunnitelmaan, päävalmentajaksi kiinnitettiin valmentajavelho Antti Muurinen, luultavasti kallein saatavilla ollut nimi. Järjen ääniä seuraorganisaatiossa joko ei kuunneltu, tai sitten sellaisia ei ollut.

Saviniemessä pelattiin 1990- ja 2000-luvuilla useita europelejä. Kuvassa UEFA Cupin toisen karsintakierroksen ottelu MyPa-Blackburn elokuulta 2007. Kuva: Heavenbound (Flickr)

Konkurssin piakkoin tekevän MyPan tulevaisuus on seurayhteisön käsissä. Kuten usean muun suomalaisen seuran kohdalla, MyPan kohtalon herättämä tunteiden palo on ollut niin suurta, että en usko seuran katoavan aikuisten kilpasarjoista kokonaan tai ainakaan pysyvästi. Todennäköisempiä tulevaisuudenkuvia ovat Tampereen tien päässä odottava ”MyPa-k” – piirisarjoista aloittava kannattajavetoinen joukkue – tai jopa ”Kouvola United” – Kouvolan junioriyhteistyöverkosto KJP:n pohjalta muodostettu edustusjoukkue. Kouvola United olisi MyPan seuraidentiteetin säilymisen kannalta yhtä ongelmallinen konsepti kuin FC Lahti ja AC Oulu, sillä on vaikea nähdä, että MyPan kannattajat tulisivat sen taakse.

En tunne MyPan tilanteen yksityiskohtia, mutta pidän hieman erikoisena, että seura ei kyennyt osallistumaan edes Kakkoseen Honkaan ja Esportiin verrattavalla yhteistyöllä jonkun kouvolalaisen yrityksen kanssa. ”Esport-MyPa” olisi ollut ”MyPa-k”:ta tai ”Kouvola Unitedia” parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Hongankin tulevaisuus on edelleen epävarma, mutta John Weckströmin, Nicholas Otarun, Antonio Inutilen ja Roni Porokaran puhuminen Kakkoseen osallistuvaan ryhmään pelaajiksi ja Sampo Koskisen kakkosvalmentajaksi on positiivisin signaali, joka Tapiolasta on lähetetty vuosikausiin. Meritoituneiden seuraikonien läsnäolo on erittäin tärkeää sekä projektin uskottavuuden että pelillisten syiden vuoksi. Päävalmentaja Juho Rantalassakin on ainekset uudeksi Lehkosuoksi. Näillä lähtökohdilla Honka lähtee noususuosikkina Kakkoseen ja saattaapa houkutella melko paljon yleisöäkin Tapiolan Urheilupuistoon, jossa katsojia eivät enää odota sarjansa huonoimmat vaan melkeinpä parhaimmat puitteet.

Roni Porokara haastaa MyPa-puolustajaa Tapiolan Urheilupuistossa kaudella 2007. Kuva: Mika Meskanen (Flickr)

Seurat eivät edes Suomen kokoisessa maassa ole niin hauraita kuin yleensä ajatellaan. Yhteisöt ovat seuroille kuin henkivakuutuksia: pysäyttämättömäänkin talouskurimukseen ajautunut seura pelastuu, jos sillä on takanaan riittävästi ihmisiä, jotka kokevat seuran omakseen. Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin mukaan jalkapalloseurat tulisikin mieltää liikeyritysten sijaan museoiksi: yhteisönsä palveluksessa oleviksi, taloudellisesti luotettaviksi toimijoiksi, jotka tarjoavat työtä ja elämyksiä, mutta eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellisia voittoja.