torstai 4. joulukuuta 2014

Sydänmailla

Tarina siitä, miksi päädyin marraskuun 29. päivä kello 15 Rochdaleen, ja mitä siellä todistin.

Jalkapallon siemenet itivät 1800-luvulla maaperässä, joka oli lannoitettu savulla, hiellä ja verellä. Ammattilaisjalkapallo syntyi varhain teollistuneessa Keski- ja Pohjois-Englannissa, jossa työväestön kasvanut määrä, elintaso ja vapaa-aika mahdollistivat jalkapallon nousun suosituksi yleisölajiksi jo 1880-luvulla. Jalkapallo vapautti maalaisjuuriltaan revityt tehdastyöläiset raskaan työn ja ankean ympäristön aiheuttamasta ruumiin ja sielun kolotuksesta. Näillä jalkapallon sydänmailla jokaiseen kaupunkiin, kylään ja taajamaan perustettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oma jalkapalloseuransa. Manchesterissa, Liverpoolissa, Newcastlessa ja Birminghamissa kymmenet tuhannet ihmiset tottuivat vaeltamaan stadioneille lauantai-iltapäivisin kauan ennen kuin moista edes mietittiin pääkaupungissa Lontoossa.

Lensin Manchesteriin marraskuisena lauantai-aamuna tarkoituksenani vierailla kaksi vuotta sitten avatussa National Football Museumissa, joten matkaan oli luontevaa sisällyttää myös annos paikallista jalkapalloa. Valinnanvaraa riitti, muodostavathan Luoteis-Englannin vanhat teollisuuskeskittymät yhden jalkapalloistuneimmista alueista maailmassa. Old Traffordin tai esimerkiksi Boltonin sijaan päätin suunnata Rochdaleen. Eettisten ja taloudellisten syiden lisäksi Spotland Stadiumille minua sysäsi toive aidosta englantilaisesta jalkapalloelämyksestä ja kiinnostus nähdä, millaista jalkapalloa Englannin alasarjoissa tänä päivänä pelataan. Olipa tarjolla vielä paikallispeli: Rochdale ja Oldham sijaitsevat lähempänä toisiaan kuin Töölö ja Leppävaara.

Rochdalen ja Oldhamin historiasta ei ole paljon kerrottavaa ennen tehtaiden tuloa. Tauotta kehränneet puuvillamyllyt sysäsivät uneliaat kyläpahaset taloudelliseen nousukauteen 1800-luvulla ja houkuttelivat paikalle massoittain työvoimaa tyhjenevältä maaseudulta. Kasvaviin tehdaspitäjiin perustettiin jalkapalloseurat oman alueensa mittapuulla melko myöhään: Oldham Athletic perustettiin paikallisen tehtaan kupeeseen vuonna 1895 (nimellä Pine Villa FC), Rochdale AFC vuonna 1907. Samanlainen syntykonteksti ei johtanut samanlaiseen menestykseen. Samaan aikaan kun Rochdale vielä pelasi Manchesterin ja Lancashiren aluesarjoissa, Oldham nousi Englannin ylimmälle sarjatasolle, jossa se parhaimmillaan sijoittui toiseksi. 1920-luvun alussa Spotlandille kotiutunut Rochdalekin hyväksyttiin Englannin ammattilaissarjoihin.

Perehtyessäni ”The Dalen” historiaan huomasin samaistuvani sen kannattajiin. Seura ei näet koskaan ole saavuttanut mitään. Rochdalen seurahistorian huippuhetki on arpaonnen siivittämä nousu vuoden 1962 liiga-cupin loppuotteluun, jonka se hävisi. Lähes satavuotisesta historiastaan Rochdale on viettänyt 78 kautta Englannin ammattilaissarjaportaan alimmalla tasolla; kahdella ylimmällä sitä ei ole koskaan nähty. Kakkosliigaa alettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nimittää pilkallisesti Rochdale-divariksi, kun seuran yhtäjaksoinen oleskelu liigassa oli jatkunut yli 30 vuotta. Rochdalen tämän hetkistä vaihetta nimitettäneen tulevaisuudessa kultakaudeksi. ”The Dale” keikkuu sarjanousun jälkeisenä joulukuuna Ykkösliigan ylemmässä keskikastissa.

Spotlandille eivät ulkopaikkakuntalaiset neutraalit kovin usein eksy. Brittiläiseen tapaan stadion sijaitsee lähiössä vanhan asuinalueen keskellä, melko pitkän kävelymatkan päässä kaikesta. Ulkonäöltään se on kuin englantilaisen jalkapallostadionin arkkityyppi. Puisista katsomoista kolme on saneerattu moderneiksi istumapaikallisiksi katsomoiksi, mutta toinen päätykatsomo on edelleen vanhanaikainen, ylemmillä sarjatasoilla kielletty seisomakatsomo. Vajaat 10 000 katsojaa vetävän stadionin palvelut koostuvat yhdestä klubikaupasta ja kahdesta pubista.

Sandy Lane End, Spotlandin seisomakatsomo.
Rochdale ja Oldham ovat maantieteellisesti lähes seinänaapureita, mutta välienselvittelystä ei ollut syytä odottaa vihamielistä. Seurojen fanit vihaavat Manchesterin jättiläisiä paljon enemmän kuin toisiaan. Yleisöä ja tunnelmaa oli silti tiedossa. Oldham oli käyttänyt koko 3000 lipun kiintiönsä peliin, ja kielloista huolimatta suuremmankin joukon huhuttiin tulevan paikalle. Saavuin ottelupaikalle jo pari tuntia ennen peliä, ja huomasin nopeasti, että lauantai tosiaan on Englannissa pyhitetty jalkapallolle. Isät ja pojat; isät ja tytöt; isät ja äidit ja isät ja mummot kokoontuivat Spotlandilla jo tuntia ennen alkuvihellystä, eivätkä viittä minuuttia ennen kuten esimerkiksi Suomessa. Fish & chips ja/tai pie & pint ennen iltapäivän ottelua on vuosisadan taakse yltävä perinne.

Englantilaisen keittiön taidonnäyte.
Osallistuttuani itsekin perinteiden ylläpitämiseen siirryin Spotlandille katsomon puolelle. Jo ennen ottelua kävi selväksi, että Oldhamilla on huomattavasti enemmän kannatusta kuin Rochdalella. Omasta paikastani nähden vastakkainen sivukatsomo täyttyi naapuripitäjän äänekkäistä faneista. Keltapaitaiset järjestysmiehet juoksivat katsomon reunaa edestakaisin sinne, missä kulloinkin esiintyi ongelmia. Pelin aikana 28 fania heitettiin Spotlandilta ulos ja yhdeksän pidätettiin – suurin osa heistä vierasjoukkueen kannattajakatsomosta. Oheisen YouTube-pätkän tapahtumakuvaus tosin liioittelee vahvasti, sillä varsinaisia väkivaltaisuuksia ei nähty.

”The Dalen” intohimoisimmat – tai ainakin lauluhaluisimmat – fanit olivat päädyn seisomakatsomossa. Tunnetta riitti myös pääkatsomossa, eikä pelkästään ottelun takia. Ennen peliä kausikorttilaiset halasivat toisiaan, kyselivät kuulumisia ja tivasivat edellisen matsin poissaolijoilta, missä nämä oikein olivat olleet. Olin selvästi valinnut riittävän syvän kohdan, josta hypätä englantilaisen jalkapallon valtamereen.


Ottelu potkaistiin käyntiin Rochdale-manageri Keith Hillin juonimalla rugbyhenkisellä avauskuviolla, jossa viisi miestä lähti rivissä rynnimään kohti vastustajan maalia yhden kuljettaessa palloa ja neljän ilmeisesti suojatessa. Eteneminen päättyi ensimmäiseen vastustajaan, mutta pelin henki oli selvä. Kummankin joukkueen peli perustui perienglantilaiseen kick & rush -taktiikkaan, jossa pallon ottaminen haltuun näytti olevan kiellettyä muissa kuin kahdessa tapauksessa: silloin harvoin, kun pallo tuli hallitusti suoraan jalkaan tai silloin kun se tuli juoksuun, jolloin tuli kiihdyttää kovaa eteenpäin. Muissa tapauksissa pallo oli potkaistava tai puskettava niin kauas kuin lähtee. Pelinrakentelussa, jos sitä siksi voi sanoa, korostuivat pitkät pallot kohti keskushyökkääjää ja laidoille suunnatut korkeat ristipallot, joista yritettiin saada keskityksiä maalille.

Oli helppo nähdä, mihin ammattilaisuuden mahdollistamat työtunnit oli käytetty. Joukkueiden pelissä oli kaksi vaihetta: pallollisessa juostiin kohti vastustajan maalia, pallottomassa kohti omaa. Sivuttaissyöttöjä viljeltiin harvakseltaan; pelin rytmittäminen, pallonhallinta ja hidastempoiset hyökkäykset olivat tyystin kadoksissa. Järjettömän – kirjaimellisesti – temmon seurauksena keskikentällä toistuivat säännöllisesti pääpallorallit, joissa viisi pelaaja puski palloa vuorotellen, ennen kuin kuudes potkaisi sen kauas pois. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Spotlandilla huomasin, että perinteiseen brittifutikseen liitetyt stereotypiat pitävät melko hyvin paikkansa. Ryntäilevästä prässistä huolimatta liukutaklauksia tosin käytettiin aika harvoin. Niihin ei välttämättä ollut tarvettakaan, koska yleensä pallo päätyi rajojen ulkopuolelle ilmankin.


Seuratessani ottelua havaitsin Rochdalen faneissa Suomen katsomoista tuttuja piirteitä. Vastakkaisen katsomon Oldham-fanien riehumisesta ei paljoa välitetty, vaan pelin seuraamisen ohessa jutusteltiin rennosti vierustoverin kanssa ja huudeltiin samalla tuomarille, vastustajille tai omille – yleensä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Rochdalen peli ei kulkenut, ja siihen oltiin pettyneitä, mutta näytti siltä, että pettymyksiin oltiin totuttu. Vieressäni istunut paikallinen fani tosin pyysi minulta anteeksi joukkueensa esitystä ja kertoi sen olleen kauden ehdottomasti huonointa peliä.

Hurja tempo sai pelaajien taitotason näyttämään suunnilleen Suomen Ykkösen tasoiselta. Toisaalta fyysinen voima, kaksinkamppailut ja raaka juoksuvoima olivat luultavasti HJK:takin ylemmällä tasolla. Pelillisten hienouksien täydellisestä puuttumisesta huolimatta huomasin viihtyväni. Kaikki, jotka sanovat jalkapalloa hitaaksi ja tylsäksi peliksi, tulisi viedä Spotlandille. Yleisö tuskastui aina, kun palloa syöteltiin poikittain pidempään kuin kolme kertaa, ja lietsoi pelaajia entistä vauhdikkaampaan peliin. Verkkokalvoilleni on syöpynyt rinta rottingilla kaikkea liikkuvaa jahtaava Rochdalen Stephen Dawson, joka ei montaa palloa saanut omille mutta taisteli ja tappeli sitäkin ansiokkaammin.

Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että ottelussa oli loistava tunnelma. Aivan arkipäivää täydet katsomot eivät kuulemma Spotlandilla ole – ”yleensä on hiljaista”, vierustoverini totesi lakonisesti – mutta paikallispeliin oli luonnollisesti latauduttu. Stadion itsessään oli ulkonäöltään kodikas ja akustiikaltaan toimiva. Tällaisille areenoille jalkapallo on tarkoitettu, ei avarille, juoksuratojen ympäröimille yleisurheilukentille. Kymmenen Spotlandia eri puolille Suomea tekisi ihmeitä maamme jalkapallokulttuurille.

Keith Hill (oikealla alhaalla oleva tuima partasuu) yrittää kääntää peliä triplavaihdolla. Ei onnistunut.
Oldham eteni lopulta vierasvoittoon tylyin 3-0 -lukemin. ”Laticsilla” oli hyökkäyksissään hieman enemmän variaatioita kuin kotijoukkueella – laitureita pelattiin läpi paitsi roiskimalla, myös nopeilla muutaman syötön yhdistelmillä. Valitettavaa oli se, että ottelu ratkesi Oldhamin Danny Philliskirkin 0-1 -tilanteessa härskisti filmaamaan rangaistuspotkuun juuri kun Rochdale oli saamassa pelistä otteen. Kotijoukkueelta vaikutuksen teki keskikentän pohjalla pelannut nuori Jamie Allen, joka osasi ja uskalsi välillä pitääkin palloa; vierailta puolestaan muutama minuutti ennen loppua irti päästetty George ”The Beast” Elokobi, joka tunnetaan Englannissa siitä, että hän on lähes yhtä leveä kuin pitkä. 175 senttiä ja 95 kiloa ovat lähempänä sumopainijan kuin jalkapalloilijan mittoja, mutta varsin ketterästi mies lihasmassaansa nähden nurmella liikkui.

Sain Rochdalesta sen mitä olin hakemassa. Seuralla ei ole pokaalikaappia, eikä kannattajien määrä ole Ykkösliigankaan mittapuulla kummoinen. Sen olemassaolo kertoo siitä, miten syvällä jalkapallo on Englannin yhteiskunnassa. Kuten myöhemmin jalkapallomuseossakin saatoin todeta, Englannin jalkapallokulttuurin perusta on juuri Rochdalen tapaisissa pikkutekijöissä, jotka ovat pelanneet alasarjoissa vuosisadan ja tulevat kaikesta päätellen pelaamaan niissä myös seuraavan. Sympaattiselle altavastaajalle on helppo toivoa hyvää. Lähtiessäni pois vierustoverini taputti minua olalle ja toivotti tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen. Miksipä ei.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.


Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)

perjantai 10. lokakuuta 2014

Aulis Rytkönen – ammattilainen amatöörien maassa

Suomen ensimmäisen jalkapalloammattilaisen Aulis Rytkösen tarinassa, jonka Erkki Alaja kertoo Rytkösen omin sanoin Monsieur Magic -elämäkerrassa, on yhtymäkohtia moneen ilmiöön. Tässä tekstissä pureudun joihinkin niistä.




1950-luvulla Kuopiosta maailmalle lähteneen Aulis Rytkösen lähtökohdat soveltuivat mahdollisimman huonosti uran luomiseen jalkapalloammattilaisena. Rytkönen vietti lapsuutensa Syvänniemellä savolaisen maaseudun keskellä, kaukana niistä alueista, joille jalkapallo oli Suomessa ehtinyt levitä. Muutettuaan perheineen Kuopioon Rytkönen tutustui ja rakastui pyöreään nahkakuulaan, jota oli ehditty potkia Kuopiossa vasta kymmenisen vuotta, ja liittyi työläisseura Kuopion Työväen Urheilijoihin. Hänen nopeasti kehittyneet tekniset taitonsa eivät kuitenkaan olleet seurausta organisoituneesta juniorivalmennuksesta: faveloissa pallotaituruuttaan hioineiden brassijalkapalloilijoiden tavoin Rytkönen kehitti tekniikkaansa jatkuvalla pallon pomputtelulla ja pihapeleillä Kuopion työläiskaupunginosan kapeilla kujilla.

Yksi tekijä yhteensattumien summassa, joka Rytkösen jalkapalloura oli, oli Aaro Heikkisen valmentama KuPS. Siirryttyään 16-vuotiaana KuPSiin Rytkösen poikkeukselliset tekniset kyvyt saivat viitekehyksen, jollaista ei ollut tarjolla missään päin Suomea. Innovatiivinen Heikkinen painotti lyhytsyöttöpeliä ja pallokontrollia, mutta myös kovaa fyysistä harjoittelua – joskin kuten ”Aalis” myöhemmin Toulousessa huomasi, harjoitusmenetelmät ja -määrät olivat KuPSissakin kaukana ammattilaistasolta. Syöttötaitoisesta ja nopeasta välihyökkääjästä tuli nopeasti yksi joukkueensa avainpelaajista, jonka kyvyt herättivät huomiota ympäri Suomea.

Ajatus jalkapallosta ammattina oli 1950-luvun Suomessa kaukainen. Suomen ideologinen ilmapiiri ei tukenut ammattilaisuutta, joka nähtiin parhaimmillaankin individualistisena oman edun tavoitteluna ja pahimmillaan maanpetturuutena. Käytännössä Rytkönen huomasi tämän viimeistään silloin, kun Palloliitto esti miehen ensimmäisen ammattilaissopimuksen pariisilaiseen Red Stariin vuonna 1950. Liitto katsoi, että Rytkösen ja Red Starin välisessä sopimuksessa oli lukuisia muotovirheitä, joita ymmärtämätön Rytkönen ei ollut noteerannut – suurimpana Palloliiton näkemyksen mukaan se, että Rytkösen olisi vaikea saada amatööriarvoaan takaisin, kun hän palaisi Suomeen Helsingin olympialaisten jalkapalloturnausta varten. Palloliiton politiikka edusti samaa linjaa, jota urheilujärjestöt olivat Suomessa harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Urheilijan oikeus kehittää kykyjään vapaasti, parhaaksi katsomassaan ympäristössä ei kuulunut olympialiikkeen alaisen amatööriurheilun ideologiaan. Urheilijat olivat suurimman osan 1900-lukua järjestöjen ja seurojen pelinappuloita, joiden tekemä työ valjastettiin kansallisiin tarkoitusperiin. Mahdolliset ammattilaistyrkyt päästettiin epävarmalle urapolulleen vasta olympialaisten jälkeen, jos silloinkaan.

Amatööriyden soihtua kantaneet järjestöt eivät kuitenkaan voineet estää lahjakkaiden suomalaisurheilijoiden saamia yhteydenottoja kansainvälisistä ammattilaisympyröistä. Yhteyttä eivät yleensä ottaneet suoraan seurat, vaan neuvotteluita käytiin erilaisten välikäsien kautta. Ensimmäisen ammattilaistarjouksensa Aulis Rytkönen sai italialaiselta värväriltä Carlo Kuchilta Olympiastadionilla kesällä 1950 pelatun Kiffen-KuPS -ottelun jälkeen. Kuchin tarjous oli houkutteleva: hän lupasi neuvotella parikymppiselle savolaislupaukselle rahakkaan sopimuksen johonkin Serie A -seuraan ja esitti jopa arvioita sopimuksen suuruudesta. Rytkönen harkitsi tarjousta pitkään, mutta päätyi lopulta kielteiseen vastaukseen, koska Kuch ei pystynyt nimeämään niitä seuroja, joiden kanssa neuvottelisi.

Ratkaisu kuvastaa Rytkösen pragmaattista luonnetta ja lienee ollut miehen myöhemmän uran kannalta onnistunut. Urheilijoiden välittäjät – oman aikansa agentit – nostetaan urheilukirjallisuudessa harvoin esiin, mutta heidän vaikutuksensa monen suomalaisurheilijan uraan on ollut merkittävä – joko hyvässä tai pahassa. Media ja urheilujärjestöt varoittelivat jo 1900-luvun alussa amatöörikentillä mainetta niittäneitä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, painijoita ja nyrkkeilijöitä uskomasta välittäjien myymiin kullanhohtoisiin unelmiin ulkomaisista ammattilaiskentistä. Varoitusten taustalla oli halu pitää urheilijat sinivalkoisten värien esitaistelijoina mutta myös eräänlainen holhous: varoittavia esimerkkejä suomalaisista, joita oli petkutettu showbisneksen raadollisen logiikan mukaan toimineissa ammattilaisympyröissä, oli enemmän kuin läpilyönnin tehneitä. Useimpien urheilutoimittajien suhtautuminen myös Rytkösen ammattilaishuhuihin oli kielteinen: he pitivät ammattilaisseikkailun todennäköisimpänä lopputuloksena rahojen ja maineen menetystä ja nöyryyttävää paluuta Suomeen.

Kielteisistä asenteista ja varoittavista esimerkeistä huolimatta 23-vuotias savolaislahjakkuus lähti maailmalle heti olympiakesän -52 jälkeen. Rohkeutta ”Aalikselta” ei puuttunut. Ensimmäisenä tekonaan Toulousessa hän ilmoitti haluavansa purkaa tekemänsä sopimuksen, jotta pääsisi siirtymään Atlético Madridiin, joka oli tehnyt hänelle tarjouksen Toulouse-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis ei kuitenkaan taipunut, joten Rytkösen oli jäätävä Ranskaan. Rytkönen ei kaihtanut nopeita liikkeitä sopimusneuvotteluissa myöhemminkään, silloin kun niiden aika oli.

Monsieur Magicin yhtenä ansiona ovat numeraalisesti esitetyt Rytkösen sopimustarjoukset, jotka näyttävät, millaisia summia mannereurooppalaisessa pääsarjajoukkueessa oli mahdollista ansaita -50-luvulla. Aikaansa suhteutettuna niissä olevat rahasummat ovat hyvin merkittäviä. Sopimus Toulousen kanssa tuotti Rytköselle allekirjoituspalkkiona 20 000 dollaria (4 620 000 mk, nykyrahassa 134 000 euroa), kuukausipalkkana 80 000 frangia (52 800 mk, 1531 euroa) sekä ylimääräiset palkkiot voitoista ja tasapeleistä, jotka saattoivat olla huomattavia – Rytkösen mukaan menestyksekkään kauden 1956/57 jälkeen hänen tilipussinsa oli kolme kertaa normaalia suurempi.

Palkka ja muut sopimukseen kuuluneet etuudet tekivät Rytkösestä erittäin hyvin toimeen tulevan miehen. Suomen urheilussa ainoastaan sala-ammattilaisina palkkioita pimeästi nostaneiden kestävyysjuoksijoiden ansiot 1920–1930 -lukujen kultakautena lienevät olleen lähelläkään moisia summia. 1950-luvun osalta Rytkösen asemaa suomalaisurheilijoiden palkkakuninkaana ei voi epäillä. Kontrasti esimerkiksi samanaikaiseen hiihtokuninkaaseen Veikko Hakuliseen on suuri. Metsäteknikkona työskennellyt Hakulinen kertoi joutuneensa luovuttamaan jopa Hiihtoliitolta saamansa päivärahat työnantajalleen Juuso Waldenille, joka myönsi Hakuliselle lomaa töistä kilpailumatkojen ajaksi. Amatöörien mahdollisuudet sääntöjenvastaisiin palkkioihin vaihtelivat; harva pääsi käsiksi isoihin rahoihin. Rytkösen mukaan KuPS:ssa hänelle ei maksettu markan markkaa.

Aulis Rytkösen aika Toulousessa jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle siihen nähden, että hän oli lähes vuosikymmenen ajan paikallisten rakastama ja lehtimiesten hehkuttama avainpelaaja yhdessä Ranskan parhaimmista joukkueista. Ranskan urheilukulttuuri rakentui eri palikoiden varaan kuin urheilusta kansallista itsetuntoa hakeneen Suomen. Suosituimmat lajit Ranskassa olivat jalkapallon lisäksi pyöräily ja rugby – kaikki perinteisiä ammattilaislajeja jo -50-luvulla. Ranskalaiset elämäntavat erosivat Suomesta muutenkin selvästi. Vapaamielinen mannereurooppalainen kaupunkikulttuuri oli aivan toista mihin Rytkönen vanhakantaisessa ja ahdasmielisessä Suomessa oli tottunut.

Ei ammattilaisurheilijan elämä Ranskassakaan pelkkää ylellisyyttä ollut. Rytkönen törmäsi menestyksestään huolimatta myös ammattilaiselämän kielteisiin puoliin, joskin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin suomalaiset toimittajat olivat ennakoineet. Pelaajien mahdollisuudet seurasiirtoihin olivat rajalliset ja asema sopimusneuvotteluissa yleensä hankala. Kun kiinnostus Rytköseen lisääntyi hyvien esitysten jälkeen, Toulouse torppasi yhteydenotot pelaajan toiveista suuremmin välittämättä. Pelaajat olivat käytännössä seurojen omaisuutta ja monesti seuran omistajien armoilla, mikä Rytkösen tapauksessa näkyi vielä kauan hänen uransa jälkeen. Toulousen omistaja Jean Puntis veti vuosikausia välistä pelaajille kuuluneita eläkemaksuja, jonka takia mies joutui myöhemmin vankilaan ja Rytkönen menetti suuren osan Ranskan vuosina ansaitsemastaan eläkkeestä. Monsieur Magicin perusteella Rytkönen ei pelannut Toulousessa koko kahdeksan vuoden jaksoa omasta halustaan, vaan olisi varsinkin viimeisinä vuosina halunnut etsiä uusia haasteita muualta. Hyvin hän toki Toulousessa pääasiassa viihtyi.

Aulis Rytkönen oli 1950-luvun mittareilla suomalaisen urheilun ulkopuolella palloillut individualisti, jota ei voitu laskea urheilusuuruuksien joukkoon, eikä oikeastaan edes urheilijoiden. Häntä voi pitää esimerkkinä urheilussa harvinaisesta mutta taiteessa yleisestä ilmiöstä, jossa henkilön neroutta aletaan arvostaa vasta kauan hänen uransa jälkeen. Taiteilija Monsieur Magic epäilemättä olikin.